Alunperin Thin Lizzy hajosi vuonna 1983. Pari yhtyeessä soittanutta muusikkoa pisti bändin 1990-luvulla uudelleen pystyyn. Puritanisteille riitti kummasteltavaa, sillä yhtye henkilöityi kulta-aikoinaan vahvasti laulajabasisti Phil Lynottiin. Hän kuoli rajun elämän aiheuttamiin terveysongelmiin tammikuussa 1986.
Black Star Ridersissa soittavat entisistä Lizzy-jäsenistä laulajakitaristi Ricky Warwick, basisti Marco Mendoza, kitaristi Damon Johnson sekä Lizzyn legendaarisessa 70-luvun kokoonpanossa mukana ollut kitaristi Scott Gorham. Rumpalina häärää Jimmy DeGrasso.
Thin Lizzy ei ole allekirjoittaneelle ollut koskaan mikään kärkinimi, mutta kumminkin tärkeä osa musiikkihistoriaani. Ostin ensimmäisen Lizzy-levyni vuonna 1983. Tuo Thunder and Lightning -lp onkin pysynyt aikakirjoissa minulle bändin parhaimpana. Levy jäi orkesterin viimeiseksi studiolevyksi ja on samalla musiikillisesti sen raskain tuotos.
Thin Lizzy kuitenkin teki klassisimmat levynsä 70-luvulla. Tuotantoa julkaistiin tiheään tahtiin. Fighting, Jailbreak, Johnny The Fox ja Bad Reputation sekä 1978 ilmestynyt tuplalive Live And Dangerous sinetöivät orkesterin maineen yhtenä vuosikymmenen merkittävimmistä rokkibändeistä.
Black Star Riders esiintyi viime lauantaina Helsingin Virgin Oilissa. Porhalsimme paikalle Turusta pikkubussilla, johon oli ahdettu joukko asianharrastajia. Osalla sakista oli peräti VIP-lippu. Se kattoi alkuillasta tapahtuneen tapaamisen lahjoineen ja muutaman kappaleen yksityiskeikan yhtyeen kanssa.
Keikkapaikkana Mannerheimintien varrella sijaitseva Virgin Oil on todella hyvä. Valitettavasti yleisökato oli melkoinen. Black Star Riders ei nimenä kerro monillekaan yhtikäs mitään, joten mainoksiin olisi voinut reippaasti lisätä Thin Lizzyn vaikka sulkuihin.
Pari päivää aiemmin Hartwall Areenalla ollut Scorpionsin ja Acceptin konsertti luultavasti söi osan potentiaalisesta lipunostajakunnasta. Sama pätee varmasti tämän tekstin kirjoitusiltana Hartwallin lavalle nousevaan Black Sabbathin yleisöön. Aika ja raha ei riitä kaikkeen kuin harvoilla, eikä illan tiketti ollut kovin edullinen.
Virgin Oilissa törmäsin lukemattomiin tuttuihin. Sweden Rock Festival -reissuilla mukana olleita alan miehiä tuli vastaan solkenaan. Pelkästään heidän läsnäolonsa osoitti, että nyt oltiin todellisten musiikkifanien tapahtumassa, eikä missään trendipellejen kokoontumisajoissa.
Tuttujen kanssa höpötellessä pääsi lämmittelybändi aloittamaan kuin varkain. En edes tiennyt orkesterin nimeä kuin vasta keikkapaikalla. Lipussakaan ei ollut mitään merkintää ryhmän nimestä. Mutta eipä tuntunut moni muukaan tietävän, paitsi että "yhtye on joku venäläinen". Lopulta bändi paljastui huonosti nimetyksi Red's Cooliksi.
Pietarista kotoisin olevan Red's Coolin musisointi toi mieleen sveitsiläisen Krokuksen ja brittiläisen Def Leppardin ristisiitoksen. Yksi kappale tosin kuulosti aivan kotoiselta Peer Güntilta. Laulajasta tuli jotenkin mieleen Krokuksen Marc Storace ainakin ulkoisesta habituksesta.
Sopivan mittaisen keikan perusteella Red's Cool vaikutti mielenkiintoiselta tapaukselta, jota kuuntelisi varmasti levyltäkin. Venäläisyys luo lähes automaattisesti paskan vaikutelman asiasta kuin asiasta, mutta Red's Cool osoitti, että ainakin naapurissa osataan tehdä ja esittää hyvää hard rockia.
Black Star Tiders aloitti kappaleellaan All Hell Breaks Loose, jolloin yleisöön tuli välittömästi vipinää. Vielä venäläisorkesterin aikana kohteliaan jähmeästi seisonut sakki innostui silminnähden.
Illan pääesiintyjä koostuu niin ammattitaitoisista soittajista, että harvoin moiseen kokoonpanoon törmääkään. Basisti Marco Mendoza on minulle porukasta tutuin, sillä olen nähnyt hänet lavalla useimmiten.
Ensikohtaamisemme taisi olla vuonna 2002 Sweden Rockissa, jossa Mendoza soitteli nelikielistään legendaarisen Ted Nugentin bändissä. Rummuissa oli tuolloin jo kolmekymppisenä kuusikymppiseltä näyttänyt Tommy Aldridge. 2003 ja 2004 näin kaksikon Whitesnaken riveissä niin Ruotsissa ja kuin Suomen Turussakin. 2007 he soittivat Thin Lizzyssä Sweden Rock Festivalin Sweden -lavalla.
Kitaristilaulaja Ricky Warwickin joku saattaa muistaa brittiläisestä The Almightystä. Yhtye oli nosteessa 90-luvun alussa. Bändin nimi tuotti suunnattomia vaikeuksia eräälle armeijakaverilleni, jonka suuhun moinen sanahirviö ei sopinut sitten ollenkaan. Niinpä nimi vääntyi The Agilityksi vähän kennelhommien tapaan.
Samaisen reservin matruusin kanssa olimme marraskuussa 1991 Turun uudehkossa Typhoon -hallissa katsomassa Alice Cooperia. The Almighty esiintyi Cooperin lämmittelijänä. Näin orkesterin myös saman vuoden kesällä Hämeenlinnan hevifestari Giants Of Rockissa, josta YLE teki televisiotaltioinninkin.
Black Star Riders soitti odotetusti paljon Thin Lizzyn biisejä. Olisin mieluusti kuunnellut niitä enemmänkin. Toki on ymmärrettävää, että yhtye haluaa esittää uuttakin materiaalia. Nyt kappaleet menivät suunnileet fifty-fifty.
Bändin seniori Scott Gorham ei ollut niin paljon esillä kuin odotin. Miestä ei oikein voi kehua tyylikkäästi vanhentuneeksi, jos muistaa millainen tukkajumala hän aikoinaan oli. Mutta keppi tuntuu yhä pysyvän käsissä.
Illan varsinainen kitarasankari oli Damon Johnson, jolle Gorham antoi hyvin tilaa. Miesten yhteinen tiluttaminen klassisissa Lizzy-paloissa oli upeaa kuunneltavaa. Kun vielä Warwickin soitteli sekä sähkö- että puoliakustista kitaraa, oli kuusikielisten karkelo upea.
Encorena tulleet lainabiisit kruunasivat ehtoon. Thin Lizzyn 70-luvun alussa levyttämä ja 90-luvun lopulla nykynuorisollekin Metallican tunnetuksi tekemä vanha irlantilainen kansanlaulu Whiskey In The Jar oli takuulla kaikille tuttu. Reipas ralli saikin yleisöltä ehkä illan parhaimman vastaanoton. Ennen katoamista takahuoneeseen yhtye soitti vielä Lizzyn vuonna 1975 levyttämän Rosalien, joka on alunperin amerikkalaisen Bob Segerin kappale.
Harvemmin tulee Helsingiin asti keikoille lähdettyä. Tämä sattui osumaan lauantaille ja kun kyytiäkin tarjottiin, niin mikä ettei. Kotiovi kolahti puoli viiden aikaan aamulla, jolloin reissua oli kestänyt jo yli kymmenen tuntia. Kannatti lähteä.
