Lauantaina 15. elokuuta 2015 koettiin Turun Aurajoessa sijaitsevassa Wanhassa Rahtilaivassa eli Rahtiksessa spesiaali-ilta. Laivan kannella esiintyi Janne Hurme ja Kari Karvinen duo.
Turkulainen Hurme on kansan syvissä piireissä tunnettu paremmin kevyemmän musiikin artistina, mutta hänellä on vahva rokki- ja etenkin hard rock -tausta. Kari "Late" tai "Garfield" Karvinen puolestaan on turkulainen pitkänlinjan kitaristi ja hevimies.
Karvisen piti alunperin olla laulaja Taage Laihon kanssa Rahtiksessa, mutta jälkimmäiselle ilmaantui keikka pääbändinsä Kilven kanssa Nokialle Raskaammat tahdit -tapahtumaan.
Kaksikko on esiintynyt Rahtisessa kuluvan kesän aikana jo muutaman kerran. Minua se ei ole vielä päässyt kyllästyttämään, vaikka taidan olla heidän kaikki lähiaikojen Rahtis-vedot nähnytkin. Aika monen suusta kuultuna vaihtelu kuulemma virkisti kun mikrofonin ääressä nähtiinkin välillä Hurme.
Kaksikon ohjelmisto noudatteli noin kolmasosaltaan samoja biisejä joita Karvinen soittelee Laihon kanssa. Puolentoista tunnin setissä oli kumminkin paljon kappaleita, joiden yllätysmomentti oli suorastaan valtava. Def Leppardia ja Iron Maidenia tuskin kukaan kummasteli, vaikka jälkimmäisen The Evil That Men Do:sta olikin saatu sovitettua hieno hidas sovitus. Mutta kun duo esitti Tyketton ForeverYoungin ja Gotthardin OneLife One Soulin kaltaisia helmiä ja harvinaisuuksia, oli Hurmeelle ja Karviselle annettava iso käsi!
Perjantaina 21. marraskuuta julkaistun tiedoitteen mukaan ensi kesäkuun 5. ja 6. päivä Tampereella järjestettävän South Park -festivaliin on kiinnitetty 80-luvulla maineensa luoneet heavy- ja hard rock-bändit Accept, Helloween ja Def Leppard.
Samaan aikaan Etelä-Ruotsissa jytisee Sweden Rockissa.Tapahtuma on maansa isoin festivaali ja aivan toisella planeetalla tarjontansa kanssa. Vuosikausia olen ihmetellyt mikseivät suomalaiset festarijärjestäjät käytä tilaisuutta hyväkseen ja hanki enemmän Sweden Rockin bändejä Suomeen. Hyvä kun sentään edes jotain. Sweden Rockin menusta on peräisin ainakin brittiläinen Def Leppard.
Kävin Sweden Rockissa vuosina 2002-2008 eli seitsemän kertaa. Näin siellä vuosien varrella varmasti satoja bändejä. Kuuden vuorokauden kosteat ja unettomat reissut alkoivat käydä yhä enemmän etenkin psyykkeen päälle. Korvaajaksi tuli Tampereen Sauna Open Air, jonka perinnettä viime kesänä ensimmäisen kerran järjestetty South Park jatkaa.
Vuonna 2006 Def Leppard oli erään festivaalipäivän pääesiintyjä ja soitti myöhään yöllä. Katsellessani orkesteria tuli pieni tanskalaisukko pummimaan tupakkaa. "Do you know Jukka Tolonen?", hän kysyi kun kerroin olevani Suomesta. Mies oli 70-luvun kitarasankari Tolosen vanha kamanveto- ja ryyppykaveri Kööpenhaminasta. Nykyään Tolonen on evankelista, tämän kaverin kohtalosta en tiedä.
Toisen kerran näin Def Leppardin Sweden Rockin lavalla 2008. Ensi kesänä Tampereella koittaa kolmas Leppard-keikkani, ainakin hyvin todennäköisesti.
Def Leppardin tunnetuin albumi Hysteria ilmestyi 3. elokuuta 1987. Levyä tehtiin tuon ajan mittapuulla harvinaisen kauan, kolmisen vuotta. Sinä aikana muun muassa tuottaja vaihtui ja rumpali Rick Allen menetti toisen kätensä auto-onnettomuudessa.
Hysterialta julkaistiin peräti seitsemän singleä. Parin vuoden aikana levyä myytiin yli 20 miljoonaa kappaletta.
Muistan hyvin Soundi -lehden arvostelun levystä. "Def Leppardin uutuutta tehtiin kolme vuotta ja se maksoi miljoonan per minuutti. Led Zeppelinin ensimmäinen levy tehtiin yhdessä päivässä. Kumpaa kuuntelemme kahdenkymmenen vuoden kuluttua?".
Hysterian ilmestymisestä on nyt kulunut vähän yli 27 vuotta. Minä kuuntelin sitä viimeksi tänään. Led Zeppelinin ensimmäistä levyä olen kuuntellut muistaakseni edellisen kerran noin vuoden sisällä.
Aikaisemmin Thin Lizzynä tunnettu Black Star Riders vaihtoi nimeä vuosi sitten. Kokoonpanolta ilmestyi kesällä uusi levy, jota ei haluttu julkaista Thin Lizzyn nimellä yhtyeen muinaisen keulahahmon Phil Lynottin muistoa kunnioittaen.
Alunperin Thin Lizzy hajosi vuonna 1983. Pari yhtyeessä soittanutta muusikkoa pisti bändin 1990-luvulla uudelleen pystyyn. Puritanisteille riitti kummasteltavaa, sillä yhtye henkilöityi kulta-aikoinaan vahvasti laulajabasisti Phil Lynottiin. Hän kuoli rajun elämän aiheuttamiin terveysongelmiin tammikuussa 1986.
Black Star Ridersissa soittavat entisistä Lizzy-jäsenistä laulajakitaristi Ricky Warwick, basisti MarcoMendoza, kitaristi Damon Johnson sekä Lizzyn legendaarisessa 70-luvun kokoonpanossa mukana ollut kitaristi Scott Gorham. Rumpalina häärää Jimmy DeGrasso.
Thin Lizzy ei ole allekirjoittaneelle ollut koskaan mikään kärkinimi, mutta kumminkin tärkeä osa musiikkihistoriaani. Ostin ensimmäisen Lizzy-levyni vuonna 1983. Tuo Thunder and Lightning -lp onkin pysynyt aikakirjoissa minulle bändin parhaimpana. Levy jäi orkesterin viimeiseksi studiolevyksi ja on samalla musiikillisesti sen raskain tuotos.
Thin Lizzy kuitenkin teki klassisimmat levynsä 70-luvulla. Tuotantoa julkaistiin tiheään tahtiin. Fighting, Jailbreak, Johnny The Fox ja Bad Reputation sekä 1978 ilmestynyt tuplalive Live And Dangerous sinetöivät orkesterin maineen yhtenä vuosikymmenen merkittävimmistä rokkibändeistä.
Black Star Riders esiintyi viime lauantaina Helsingin Virgin Oilissa. Porhalsimme paikalle Turusta pikkubussilla, johon oli ahdettu joukko asianharrastajia. Osalla sakista oli peräti VIP-lippu. Se kattoi alkuillasta tapahtuneen tapaamisen lahjoineen ja muutaman kappaleen yksityiskeikan yhtyeen kanssa.
Keikkapaikkana Mannerheimintien varrella sijaitseva Virgin Oil on todella hyvä. Valitettavasti yleisökato oli melkoinen. Black Star Riders ei nimenä kerro monillekaan yhtikäs mitään, joten mainoksiin olisi voinut reippaasti lisätä Thin Lizzyn vaikka sulkuihin.
Pari päivää aiemmin Hartwall Areenalla ollut Scorpionsin ja Acceptin konsertti luultavasti söi osan potentiaalisesta lipunostajakunnasta. Sama pätee varmasti tämän tekstin kirjoitusiltana Hartwallin lavalle nousevaan Black Sabbathin yleisöön. Aika ja raha ei riitä kaikkeen kuin harvoilla, eikä illan tiketti ollut kovin edullinen.
Virgin Oilissa törmäsin lukemattomiin tuttuihin. Sweden Rock Festival -reissuilla mukana olleita alan miehiä tuli vastaan solkenaan. Pelkästään heidän läsnäolonsa osoitti, että nyt oltiin todellisten musiikkifanien tapahtumassa, eikä missään trendipellejen kokoontumisajoissa.
Tuttujen kanssa höpötellessä pääsi lämmittelybändi aloittamaan kuin varkain. En edes tiennyt orkesterin nimeä kuin vasta keikkapaikalla. Lipussakaan ei ollut mitään merkintää ryhmän nimestä. Mutta eipä tuntunut moni muukaan tietävän, paitsi että "yhtye on joku venäläinen". Lopulta bändi paljastui huonosti nimetyksi Red's Cooliksi.
Pietarista kotoisin olevan Red's Coolin musisointi toi mieleen sveitsiläisen Krokuksen ja brittiläisen Def Leppardin ristisiitoksen. Yksi kappale tosin kuulosti aivan kotoiselta Peer Güntilta. Laulajasta tuli jotenkin mieleen Krokuksen Marc Storace ainakin ulkoisesta habituksesta.
Sopivan mittaisen keikan perusteella Red's Cool vaikutti mielenkiintoiselta tapaukselta, jota kuuntelisi varmasti levyltäkin. Venäläisyys luo lähes automaattisesti paskan vaikutelman asiasta kuin asiasta, mutta Red's Cool osoitti, että ainakin naapurissa osataan tehdä ja esittää hyvää hard rockia.
Black Star Tiders aloitti kappaleellaan All Hell Breaks Loose, jolloin yleisöön tuli välittömästi vipinää. Vielä venäläisorkesterin aikana kohteliaan jähmeästi seisonut sakki innostui silminnähden.
Illan pääesiintyjä koostuu niin ammattitaitoisista soittajista, että harvoin moiseen kokoonpanoon törmääkään. Basisti Marco Mendoza on minulle porukasta tutuin, sillä olen nähnyt hänet lavalla useimmiten.
Ensikohtaamisemme taisi olla vuonna 2002 Sweden Rockissa, jossa Mendoza soitteli nelikielistään legendaarisen Ted Nugentin bändissä. Rummuissa oli tuolloin jo kolmekymppisenä kuusikymppiseltä näyttänyt Tommy Aldridge. 2003 ja 2004 näin kaksikon Whitesnaken riveissä niin Ruotsissa ja kuin Suomen Turussakin. 2007 he soittivat Thin Lizzyssä Sweden Rock Festivalin Sweden -lavalla.
Kitaristilaulaja Ricky Warwickin joku saattaa muistaa brittiläisestä The Almightystä. Yhtye oli nosteessa 90-luvun alussa. Bändin nimi tuotti suunnattomia vaikeuksia eräälle armeijakaverilleni, jonka suuhun moinen sanahirviö ei sopinut sitten ollenkaan. Niinpä nimi vääntyi The Agilityksi vähän kennelhommien tapaan.
Samaisen reservin matruusin kanssa olimme marraskuussa 1991 Turun uudehkossa Typhoon -hallissa katsomassa Alice Cooperia. The Almighty esiintyi Cooperin lämmittelijänä. Näin orkesterin myös saman vuoden kesällä Hämeenlinnan hevifestari Giants Of Rockissa, josta YLE teki televisiotaltioinninkin.
Black Star Riders soitti odotetusti paljon Thin Lizzyn biisejä. Olisin mieluusti kuunnellut niitä enemmänkin. Toki on ymmärrettävää, että yhtye haluaa esittää uuttakin materiaalia. Nyt kappaleet menivät suunnileet fifty-fifty.
Bändin seniori Scott Gorham ei ollut niin paljon esillä kuin odotin. Miestä ei oikein voi kehua tyylikkäästi vanhentuneeksi, jos muistaa millainen tukkajumala hän aikoinaan oli. Mutta keppi tuntuu yhä pysyvän käsissä.
Illan varsinainen kitarasankari oli Damon Johnson, jolle Gorham antoi hyvin tilaa. Miesten yhteinen tiluttaminen klassisissa Lizzy-paloissa oli upeaa kuunneltavaa. Kun vielä Warwickin soitteli sekä sähkö- että puoliakustista kitaraa, oli kuusikielisten karkelo upea.
Encorena tulleet lainabiisit kruunasivat ehtoon. Thin Lizzyn 70-luvun alussa levyttämä ja 90-luvun lopulla nykynuorisollekin Metallican tunnetuksi tekemä vanha irlantilainen kansanlaulu Whiskey In The Jar oli takuulla kaikille tuttu. Reipas ralli saikin yleisöltä ehkä illan parhaimman vastaanoton. Ennen katoamista takahuoneeseen yhtye soitti vielä Lizzyn vuonna 1975 levyttämän Rosalien, joka on alunperin amerikkalaisen Bob Segerin kappale.
Harvemmin tulee Helsingiin asti keikoille lähdettyä. Tämä sattui osumaan lauantaille ja kun kyytiäkin tarjottiin, niin mikä ettei. Kotiovi kolahti puoli viiden aikaan aamulla, jolloin reissua oli kestänyt jo yli kymmenen tuntia. Kannatti lähteä.
Wanhan Rahtilaivan liveillat vetelevät hiljalleen viimeisiään tämän kesän osalta. Monta hyvää esiintyjää on tuossa lähibaarissani suven mittaan ollut, viimeisimpänä Risto "Hämis" Hämäläisen ja kitaristi MarkusHeinosen muodostama duo.
Hämis ja Heinonen aloittivat keikkansa Aurajoen toiselta puolelta kuuluneen Aurafestin räpin häiritsemänä. Onneksi heidän äänentoistolaitteistaan löytyi sen verran potkua, etteivät Cheekit ja muut turhuudet päässeet pilaamaan oikeaa musiikkia.
Risto Hämis Hämäläinen on pitkänlinjan trubaduuri, joka on soitellut muun muassa ruotsinlaivoilla. En tiedä kuinka usein kitaristi Markus Heinonen on hänen kanssaan keikoilla, mutta yhdistelmä on erittäin toimiva.
Kaverukset soittelivat muun muassa U2:n, Neil Youngin ja Lynyrd Skynyrdin kappaleita. Rahtiksen kansipaikat täyttyivät mukavasti noin kello 19 alkaneen keikan tahdissa. Ainakin minulla olisi vaikeuksia kävellä Rahtiksen ohi, mikäli tällainen kokoonpano siellä esiintyisi.
Harmi, että keikkaelämys Rahtiksessa jäi vain yhteen settiin. Kahdeksan paikkeilla piti nimittäin lähteä Velkuan Teersaloon Wanhaan salakuljettajaan, jossa esiintyi Janne Hurme duo.
Hurme sai päivän varoitusajalla säestäjäkseen Kari Late Karvisen alias Garfieldin. He olivat harjoitelleet edellisiltana ja yönä biisejä läpi. Hurmeen vakiokitaristi oli yllättäen tehnyt tuplabuukkauksen kyseiselle illalle.
Ensimmäinen yhteiskeikka toimi pienestä hakemisesta huolimatta hyvin. Hurmeen takavuosien hitit Kirje ja Tinasormus saivat tanssikansan liikkeelle, mutta muuten lattialla oli hiljaisempaa.
Kahteen settiin kuului yllättäviäkin kappalevalintoja, joita juhlakansa ei selvästikään tuntenut. Kyllä niidenkin tahtiin olisi yhtälailla voinut panna jalalla koreasti.
Viime talvena Turun Pub Port Arthurissa näkemäni Hurme-keikka sisälsi vain suomenkielisiä biisejä. Velkualla oli mukana monta englanninkielistäkin rallia. Def Leppardin Hysteria, Kissin Heaven's of Fire ja yllätyksekseni jopa vanhan suosikkini Georgia Satellitesin Keep Your Hands To Yourself sopivat mainiosti Hurmen omien ja suomicoverien sekaan.
Hurmeen ja Karvisen seurassa oli oululaismuusikko Pete Ahonen, joka oli kesälomareissulla Turussa. Mies tunnetaan kolmesta levyttävästä bändistään Burning Point, Ghost Machinery ja Stargazery.
Wanhassa salakuljettajassa on pitänyt jo pari kesää käydä jonain livelauantaina. Nyt se toteutui, siitä iso kiitos kuskille Rikulle.
Aurajoen itärannalla Turussa sijaitseva Wanha Rahtilaiva eli tutummin Rahtis on tänäkin kesänä kunnostautunut tuomalla estradille kunnon livemusiikkia.
Taage & Garfield -duo esiintyi jo ainakin toistamiseen kuluvan suven aikana Rahtiksen kannella. Edellisestä keikasta ei ollut kuin kuukausi aikaa, mutta mikäpä hienoja biisejä hyvinä esityksinä olisi kuunella vaikka kerran viikossa.
Edellisellä kerralla juhlatunnelmaani jarrutti Norjan reissulle lähtö seuraavana päivänä. Tällä kertaa piti kaljatuoppeja pantata Viron matkan tähden. Kaverit tulivat hakemaan aamukahdeksalta sunnuntaiaamuna, joten kovin montaa ohrapirtelöä en viitsinyt kumota.
Duon kuukauden takaisesta keikasta poiketen Rahtis oli nyt tupaten täynnä porukkaa. Istumapaikat olivat kiven alla, mutta kaikki kai mahtuivat jotenkin sekaan.
Ilta oli todella hieno ja lämmin. Samaan aikaan järjestetty Down By The Laituri sai varmasti ihmisiä normaalia kesälauantaita enemmän liikkeelle.
Taagen ja Garfieldin setti oli periaatteessa sama kuin viimeksi, mutta mukana oli pari uuttakin vetoa. Ainakaan Roy Orbisonin tuotantoa en muista heidän toimestaan koskaan ennen kuulleeni. Muut kappaleet olivat pääosin raskaampaa osastoa kuten Queenia, Def Leppardia ja Black Sabbathia.
Taage & Garfield Rahtiksessa jälleen 17. elokuuta. Todennäköisesti minäkin.
Suomessa julkaistiin 80-luvun alussa muutamia vain täkäläsille markkinoille tarkoittetuja kokoelmahevilevyjä. Niiden eliittiä ovat Finnlevyn kasaamat Heavy Rock ja Heavy Rock 2.
Viikonloppuna tuli pitkästä aikaa kaivettua kiekot esille. Molemmat älppärit ovat hyvää taustamusiikkia illanviettoon.
Heavy Rock -levyt sisältävät molemmat 12 kappaletta. Ensimmäisen levyn tunnetuin biisi on Rainbowin I Surrender. Bändi on edustettuna myös toisella raidalla, All Night Longilla. Samoin Status Quolta on mukana kaksi esitystä, What You're Preposing ja Something 'bout Baby I Like. Muut yhtyeet ovat Rush, Saga, Thin Lizzy, Nazareth, Black Sabbath, Graham Bonnet, Kiss ja Def Leppard.
Levyn kummajainen on Sagan Compromise. Yhtye luokiteltiin jostain syystä heviksi, kuten tuohon aikaan moni muukin sinne kuulumaton. Compromise on levyn heikoin lenkki. Def Leppardin Hello America on sekin kummallinen otanta, koska High'n'Dry -levyllä olisi ollut paljon parempaakin tavaraa.
Black Sabbathin Die Young on yhtyeen kovimpia biisejä. Nazarethin Dressed To Kill kulkee kuin luotijuna, mitä ei voi sanoa The Fool Circle -levystä, jolta se on poimittu. Graham Bonnetin tunnetuin soolobiisi Night Games on aina yhtä loistava. Thin Lizzyn Chinatown puolustaa myös paikkaansa ja Kissin imelä discopop Shandi menee sekin mukana, vaikkei sillä hevin kanssa mitään yhteistä olekaan.
Ilmeisesti ensimmäisen Heavy Rockin menestyksen saattelemana markkinoille tuli alkuvuodesta 1982 (päätellen sisäkannen Zero Nine -mainoksista, levyissä kun ei ole edes julkaisuvuotta) persoonallisesti nimetty Heavy Rock 2. Osittain samojen artistien tähdittämä levy on kokonaisuutena parempi kuin ensimmäinen.
Levyn outolintu on Starfighters. Brittiläistä uuden aallon heviä soittanut yhtye jäi tuntemattomaksi, mutta Suomessa sen tietävät ainakin tämän levyn omistajat. Alley Cat Blues toimii hyvin tunnetuimpien biisien välissä.
Graham Bonnet tunnelmoi I'm A Lover -biisillä, joka ei heviä nähnytkään. Komea kappale, mutta väärässä paikassa.
Jo mainittu Zero Nine julkaisi debyyttinsä näihin aikoihin Finnlevyn kautta. Visions Scenes And Dreams samannimiseltä älppäriltä on mukana Heavy Rock 2:lla.
Levyn tunnetuin esitys on Motörheadin Ace Of Spades, joka kohosi nopeasti suureksi hevianthemiksi. Vuosikymmenet eivät ole kuluttaneen kappaletta lainkaan. Tässä biisi on livenä No Sleep 'till Hammersmith -klassikkolevyltä.
Musiikkia illanviettoihin.
Motörhead on puoliksi mukana toisellakin kappaleella. Girlschoolin kanssa esitetty Please Don't Touch on hieno ralli. Samaa voi sanoa Girlschoolin C'mon Let's Go:sta. Heavy Rock 2:n parhaimmistoa.
Def Leppard edustaa Bringin' On The Heartbreakin voimin. Tajuttoman komea kappale, joka sai muutamaa vuotta myöhemmin kovin tutunkuuloisen kaiman Amerikasta, nimittäin Cinderellan Nobody's Foolin.
Nazarethin Love Hurts ja Rushin Closer To The Heart ovat molemmat mahtiballadeja ja tässä yhteydessä livenauhoituksia. Kissin raivokas I levyltä Music From The Elder on bändin tuntematon helmi. Black Sabbathin Turn Up The Night on aivan turhaan jäänyt sekin paitsioon vuosien saatossa, eikä Thin Lizzyn Angel Of Deathiakaan lueta heidän klassikokseen. Syyttä suotta.
Kuka mahtaa nämä levyt olla koostanut? Oli kuka oli, hän onnistui tehtävässään hyvin. Pari pientä kaunesvirhettä toki löytyy, mutta kokonaisuutena hieno suoritus. Usein suomalaiskokoelmat tuntuvat aivan lonkalta heitetyiltä.
Levyjen kansitaiteesiin ei ole panostettu paljoa. Kakkoslevyn sisäpussissa puffataan kuusamolaista Zero Nineä, mutta muuta informaatiota ei löydy.
