Nazarethin konserttitaltiointi vuodelta 1981

Olen viime aikoina linkittänyt Facebookin 70's Rock -ryhmään useita skotlantilaisen rokkibändin Nazarethin videoita. Pari päivää sitten innostuin katsomaan kokonaisen livekoosteen, joka on taltioitu yhtyeen Amerikan kiertueella 1981.

Ensikosketukseni Nazarethin tapahtui 70- ja 80-luvun taitteessa. Selailin Piikkiössä serkkuni lp-levyjä. Ted Nugentin, Sladen, Uriah Heepin, Mudin, Hurriganesin ja muiden 70-luvun bändien joukossa oli useita Nazarethinkin levyjä.

Jossain vaiheessa lainasinkin häneltä  70-luvun alkupuoliskolla tehdyt Razamanaz ja Loud'n'Proud -älppärit, mutta musiikki osoittautui poikaselle tuolloin vielä liian vaikeaksi. Pelle Miljoona, Sig ja Sleepy Sleepers olivat helpommin lähestyttäviä.

Nazareth vuosimallia 1976.


1960-luvun lopulla perustettu Nazareth toimii yhä edelleen. Yhtyettä luotsaa basisti Pete Agnew. Orkesteri on ensi viikolla keikoilla Suomessa Uriah Heepin, toisen 70-luvulla suosionsa huipulla olleen bändin kanssa.

Veteraanien keikkapaikat ovat Jyväskylä ja Rovaniemi. Mikäli asuisin jomman kumman kaupungin lähellä, varmasti rientäisin paikalle. Lounais-Rannikolta asti ei ole haluja noin kauas lähteä.

70-luvulla Nazareth tehtaili useita listahittejä, jotka soivat nykyäänkin ahkerasti radiossa. Bad Bad Boy, Love Hurts, Broken Down Angel, Shanghai'd in Shanghai ja Hair Of The Dog muutaman mainitakseni.

Olen nähnyt Nazarethin kaksi kertaa livenä. Turun Kårenilla keväällä 1990 ja Sweden Rock Festivalilla 2004.

Jo vuonna -90 yhtye oli vahvasti vanhat pierut -kategoriassa ja tuntui merkilliseltä nähdä moinen dinosaurusbändi keikalla Turussa. Vaikka konsertti oli onnistunut ja 1940-luvun lopulla syntyneillä muusikoillakin ikää tuolloin vasta neljäkymmentä ja rapiat, oli ilmassa vahva nostalgian maku. Ja bändi keikkailee yhä, melkein 25 vuotta Turun keikan jälkeen!

Kårenin lavalla esiintyi Nazareth samassa kokoonpanossa, jolla se tuli 70-luvun alussa tunnetuksi. Laulaja Dan McCafferty, basisti Pete Agnew, kitaristi Manny Charlton ja rumpali Darrell Sweet.

Heistä on Sweet kuollut, McCafferty lopetti hommat 2013 ja Charlton ei ole kitaroinut yhtyeessä sitten vuoden 1990. Nykyään Nazarethissa vaikuttavat Agnewin ohella hänen poikansa, rumpali Lee Agnew, laulaja Linton Osborne ja basisti Jimmy Murrison.

Nazareth opittiin tuntemaan McCaffertyn vanhvasta raspikurkusta. Nykyinen laulaja ei oikein hänelle pärjää, eikä Pietarissa taannoin kuvattu konserttiveto saanut ainakaan minua innostumaan. Kuusimiehisellä kokoonpanolla tehty Live 1981 tuntuu sen sijaan todella hyvältä. 

Kårenin levymessut

Lauantaina 15. syyskuuta järjestettiin Kårenilla Turun Hämeenkadulla perinteiset levymessut.

Myyjät olivat pääosin pääkaupunkiseudulta ja Ruotsista. Länsinaapureita tuntui olevan enemmän kuin viime vuonna tai sitten heillä oli isommat myyntipöydät. Veikkaisin, että noin puolet kauppiaista oli Ruotsista.

Kåren on paikkana varsin mainio tällaisia tapahtumia varten. Roudausta toki haittaa rappuset kakkoskerrokseen, mutta kai myyjillä sen verran löytyy papua käsistä, että tavarat saadaan ylös näytille.

Harmi, ettei Kårenilla ole ollut rokkikeikkoja aikoihin. Tykkäsin paikasta, vaikka omat hankaluutensa siinäkin oli. Vessat ovat turhan kaukana salista. Mukavia muistoja paikasta on kumminkin roppakaupalla. Muun muassa Kingston Wall, Nazareth, Boycott, Waltari ja UFO ovat soitelleet siellä hienot keikat.

Menin kaverini kanssa levymessuille vasta kahden jälkeen iltapäivällä. Meno oli jo rauhoittunut, eikä tunkua ollut lainkaan. Innokkaimmat levyostelijat olivat varmaan käyneet heti ovien auettua hakemassa kermat päältä. Tapahtuma oli avoinna 11-16.

Kuten viime vuonnakin, kiinnitin huomiota hameväen vähyyteen. Silloin bongasin kolme naista, nyt vain yhden. Levyjen plärääminen ei vaikuttaisi olevan kovin feminiistä hommaa. Vanha hiki tai viina ei nyt osunut sieraimiin, kuten viime vuonna. Vaikutti siltä, että silloin moni levyfriikki oli herännyt suoraan baaritiskiltä.

Lp-levy on viime vuosina nostanut päätään. Olen itsekin sitä mieltä, että se on musiikinkuuntelun perusformaatti. Muut tulevat perässä. Kårenin loorissa ei paljon muuta ollutkaan kuin vinyylikiekkoja. Cd-hyllyjä ei edes jaksanut selata.

Ruotsalaismyyjien huokeat hinnat houkuttelivat ostamaan muutaman älppärin. Mainittakoon niistä vaikka Journeyn debyytti-lp, Duran Duranin Rio ja John Norumin Total Control. Eurolla kappale. Samoja levyjä näkyi muidenkin myyjien laatikoissa, mutta kovemmalla hinnalla.

Levymessuilla tuntuu olevan tilausta. Kun tällainen tapahtuma järjestetään kerran, kaksi vuodessa samassa kaupungissa, ei touhuun ainakaan ehdi kyllästyä.

D.U.O. Papa Joessa

Facebookia aristelevat tuttavat eivät tiedä, että tiedonkulku sitä kautta on ihan toista luokkaa kuin perinteisillä vehkeillä. "Mielummin tapaan kavereitani henkilökohtaisesti", "Soitan sitten, jos on jotain asiaa" ja muuta vastaavaa saattaa kuulla. Omapa on asiansa, mutta ilman Facebookia  esimerkiksi minulta olisi tämä torstai-iltainen keikka jäänyt väliin.

Ravintolalaiva Papa Joessa Turussa esiintyi kahden setin verran kokoonpano nimeltä D.U.O. Nimen takaa löytyy The Grammers -yhtyeen laulaja Hannu Vainionpää ja kitaristi Ville Vesalainen. The Grammers Duo olisi ehkä jokseenkin järkevämpi nimivaihtoehto. Nyt nimestä ei pysty päättelemään yhtään mitään.

Kumppanukset esittivät vanhoja rokkibiisejä laidasta laitaan. Pääosin biisivalinnat kallistuivat 70-luvulle, tuoreimmat olivat parinkymmenen vuoden takaa (Pearl Jam -renkutus Alive). Kavereilla on selvästi rokkihistoria hallussa ja ohjelmisto hyvin valittu. Harmi, ettei yhtään The Grammersin biisiä ollut (kai) joukossa.

Vähän iltaseitsemän jälkeen alkanut keikka piti sisällään muun muassa biisejä kuten Hair Of The Dog (Nazareth), Symphony Of Destruction (Megadeth), Killed By Death (Motörhead), Dream On (Aerosmith), Dust In The Wind (Kansas), The Idol (WASP), Little Darling (Thin Lizzy), Highway To Hell (AC/DC), Iron Man (Black Sabbath), Hoo Myself (Havana Black) ja Baba O'Riley (The Who).

Oppia ikä kaikki. Ihmettelin nimittäin Little Darlingin mukanaoloa. Tunnen kappaleen Pretty Maidsin Red, Hot And Heavy -levyltä (-84). Kitaristi Vesalainen puolestaan kertoi biisin olevan Thin Lizzyn tuotantoa. Pikainen nettiselaus paljastikin, että Little Darling on Lizzyn tuotantoa vuodelta 1974.

Vesalainen on tyylitajuinen kitaristi. Vainionpää puolestaan on Suomen parhaimpia laulajia ja kunnon showmies. Vaikka hän välillä sortuikin lievään ylidramatisointiin tiettyjen biisien kohdalla, homma ei lähtenyt käsistä.

Kannattaa käydä kuuntelemassa kun kohdalle osuu.

Finnlevyn Heavy Rock -kokoelmalevyt

Suomessa julkaistiin 80-luvun alussa muutamia vain täkäläsille markkinoille tarkoittetuja kokoelmahevilevyjä. Niiden eliittiä ovat Finnlevyn kasaamat Heavy Rock ja Heavy Rock 2.

Viikonloppuna tuli pitkästä aikaa kaivettua kiekot esille. Molemmat älppärit ovat hyvää taustamusiikkia illanviettoon.

Heavy Rock -levyt sisältävät molemmat 12 kappaletta. Ensimmäisen levyn tunnetuin biisi on Rainbowin I Surrender. Bändi on edustettuna myös toisella raidalla, All Night Longilla. Samoin Status Quolta on mukana kaksi esitystä, What You're Preposing ja Something 'bout Baby I Like. Muut yhtyeet ovat Rush, Saga, Thin Lizzy, Nazareth, Black Sabbath, Graham Bonnet, Kiss ja Def Leppard.

Levyn kummajainen on Sagan Compromise. Yhtye luokiteltiin jostain syystä heviksi, kuten tuohon aikaan moni muukin sinne kuulumaton. Compromise on levyn heikoin lenkki. Def Leppardin Hello America on sekin kummallinen otanta, koska High'n'Dry -levyllä olisi ollut paljon parempaakin tavaraa.

Black Sabbathin Die Young on yhtyeen kovimpia biisejä. Nazarethin Dressed To Kill kulkee kuin luotijuna, mitä ei voi sanoa The Fool Circle -levystä, jolta se on poimittu. Graham Bonnetin tunnetuin soolobiisi Night Games on aina yhtä loistava. Thin Lizzyn Chinatown puolustaa myös paikkaansa ja Kissin imelä discopop Shandi menee sekin mukana, vaikkei sillä hevin kanssa mitään yhteistä olekaan.

Ilmeisesti ensimmäisen Heavy Rockin menestyksen saattelemana markkinoille tuli alkuvuodesta 1982 (päätellen sisäkannen Zero Nine -mainoksista, levyissä kun ei ole edes julkaisuvuotta) persoonallisesti nimetty Heavy Rock 2. Osittain samojen artistien tähdittämä levy on kokonaisuutena parempi kuin ensimmäinen.

Levyn outolintu on Starfighters. Brittiläistä uuden aallon heviä soittanut yhtye jäi tuntemattomaksi, mutta Suomessa sen tietävät ainakin tämän levyn omistajat. Alley Cat Blues toimii hyvin tunnetuimpien biisien välissä.

Graham Bonnet tunnelmoi I'm A Lover -biisillä, joka ei heviä nähnytkään. Komea kappale, mutta väärässä paikassa.

Jo mainittu Zero Nine julkaisi debyyttinsä näihin aikoihin Finnlevyn kautta. Visions Scenes And Dreams samannimiseltä älppäriltä on mukana Heavy Rock 2:lla.

Levyn tunnetuin esitys on Motörheadin Ace Of Spades, joka kohosi nopeasti suureksi hevianthemiksi. Vuosikymmenet eivät ole kuluttaneen kappaletta lainkaan. Tässä biisi on livenä No Sleep 'till Hammersmith -klassikkolevyltä.

Musiikkia illanviettoihin.


Motörhead on puoliksi mukana toisellakin kappaleella. Girlschoolin kanssa esitetty Please Don't Touch on hieno ralli. Samaa voi sanoa Girlschoolin C'mon Let's Go:sta. Heavy Rock 2:n parhaimmistoa.

Def Leppard edustaa Bringin' On The Heartbreakin voimin. Tajuttoman komea kappale, joka sai muutamaa vuotta myöhemmin kovin tutunkuuloisen kaiman Amerikasta, nimittäin Cinderellan Nobody's Foolin.

Nazarethin Love Hurts ja Rushin Closer To The Heart ovat molemmat mahtiballadeja ja tässä yhteydessä livenauhoituksia. Kissin raivokas I levyltä Music From The Elder on bändin tuntematon helmi. Black Sabbathin Turn Up The Night on aivan turhaan jäänyt sekin paitsioon vuosien saatossa, eikä Thin Lizzyn Angel Of Deathiakaan lueta heidän klassikokseen. Syyttä suotta.

Kuka mahtaa nämä levyt olla koostanut? Oli kuka oli, hän onnistui tehtävässään hyvin. Pari pientä kaunesvirhettä toki löytyy, mutta kokonaisuutena hieno suoritus. Usein suomalaiskokoelmat tuntuvat aivan lonkalta heitetyiltä. 

Levyjen kansitaiteesiin ei ole panostettu paljoa. Kakkoslevyn sisäpussissa puffataan kuusamolaista Zero Nineä, mutta muuta informaatiota ei löydy.