Status Quon kitaristina lähes 50 vuotta ollut Rick Parfitt sai viime syyskuussa sydänkohtauksen bändinsä kiertueella Turkissa. Tuolloin uumoiltiin ettei hän ehkä enää koskaan nouse lavalle. Niin myös kävi. Parfitt kuoli jouluaattona sairaalassa Espanjan Marbellassa 68-vuotiaana.
Syksyllä meneillään olleelle kiertueelle Status Quo ehti jo napata uuden kitaristin. Bändi aikoo lopettaa vuonna 1962 alkaneen uransa ensi vuonna. Pari keikkaa on sovittu kevälle Suomeenkin. Yhtye nähdään Helsingissä ja Turussa.
Wokingin kaupungissa Surreyn kreivikunnassaKaakkois-Englannissa vuonna 1948 syntyneenRichard Jon "Rick" Parfittin oli syyskuun tapahtumien jälkeen tarkoitus siirtyä soolouralle ja kirjoittaa omalemänkerta.
1970-luvun alussa Status Quosta tuli yksi maansa suosituimpia rockyhtyeitä tyylin vaihtuessa hard rockiin. Quolla on enemmän Brittien singlelistasijoituksia kuin millään muulla yhtyeellä. Se on myös ainoa bändi, joka päässyt Brittien TOP 20-singlelistalle viidellä eri vuosikymmenellä. Orkesteri on soittanut yli 7000 keikkaa ja sen levyjä on myyty noin 120 miljoonaa.
Status Quo on hyvin neutraalissa maineessa. Ärsyttävyysprosentti on pieni verrattuna moniin muihin aikalaisiinsa. Suoralta kädeltä ei nyt tule ketään mieleen, joka olisi Quota mollannut. Sikäli kummaa, että periaateessa sekin on soittanut aina "yhtä ja samaa biisiä" kuten AC/DC, Motörhead tai Ramones. Niille on kuitenkin soraääniä sadellut monelta taholta.
Minulle Status Quo on ollut olemassa "aina". Poikasena serkun lp-levyjä selatessa nimi ja kansikuvat jäivät mieleen. Muistan selvästi etenkin On The Levelin (-74) kannen, jossa yhtyeen jäsenet poseeravat leveälahkeissa farkuissaan.
Olen nähnyt Quon muutaman kerran livenä. Mieleenpainuvin keikka lienee Turkuhallista (joka taisi olla silloin vielä Typhoon -nimellä) syksyltä 1994. Olin paikalla apuroudarina, jonka tehtäviin kuului työntää tavaralaatikoita ja kantaa kaikenlaista roinaa lavalle. Konsertin jälkeen sama homma toisinpäin.
Apuroudariryhmä oli itse keikan aikana lavan edessä valvomassa järjestystä oikeiden järjestysmiesten kanssa. Lähinnä siis sitä, ettei kukaan hyppää turva-aidan yli ja tule liian liki lavaa.
Jossain vaiheessa keikkaa tuntui siltä kuin sade olisi ropissut niskaan. Käänsin katseeni ylöspäin ja huomasin Rick Parfittin seisovan aivan ylläni. Pään heiluessa hänen hikipisaransa tippuivat vaaleasta liuhuletistä suoraan päälleni.
Kuluneen vuoden aikana viikatemies on ollut turhan ahkerana. Manan majoille ovat menneet muun muassa Motörheadin Lemmy Kilmister, sitten megastara David Bowie ja Parfittin jälkeen heti poplaulaja George Michael.
Viime keväänä kysyin tuttavaltani Sjöblomin Mikalta, jos hän voisi polttaa muutaman vhs-kasetin sisällön dvd:lle. Samalla vaivalla pari valittua pätkää voisi ladata Youtube -palveluunkin. Mika tekikin hyvää työtä. Youtube-videoita on laskurista päätellen myös jonkun verran löydetty ja katseltu.
Yksi näistä vhs:ltä siirretyistä videoista on nimeltään Juurineuvos Tepa Lukkarinen. Nimi saattaa herätää kummastusta monissa, mutta selontekoni aiheesta varmaan auttaa.
Olin 90-luvun lopulla Tornion mediakoulussa. Juurineuvos Tepa Lukkarinen on koulun oppilastyö vuodelta 1999. Muistaakseni se tehtiin heti alkuvuonna.
Tepa Lukkarinen
En tarkkaan enää muista minka kurssin tuotos leffa oli, liekö kyseessä ollut peräti dokumenttielokuvakurssi. Työryhmässä oli viisi jäsentä. Kuvaaja, äänittäjä ja ketä nyt sitten olikaan. Itse toimin ohjaajana.
Alunperin ideanani oli tehdä juttu torniolaisesta levykauppiaasta. Hän ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle, mutta ehdotti kemiläistä kitarakaupanpitäjää Tepa Lukkarista. Tepalla oli samalla myös muusikonura. Musiikkihommia hän tekee tietääkseni vieläkin.
Dokumenttiehdotus meni heti Lukkariselle läpi. Mies osoittautui varsin sanavalmiiksi kaveriksi, joka ei todellakaan ujostellut olla kameran edessä. Hänen kitarakaupassaan Kemin keskustassa kuvasimme suurimman osan haastatteluista.
Tepan soittoa kävimme tallentamassa kemiläisessä Outo Orava -baarissa. Hän oli siellä keikalla Pigmill -bändin kanssa. Orkesterissa soitti entisiä Loputkin loat -jäseniä. Musiikki oli jotakuinkin ZZ Top- ja Status Quo -tyyppistä juuri- ja southern rockia. Juurimusiikista leffan nimikin sitten tuli. Sen keksi kuvaaja Jussi Saari.
De Soto. Tepa Lukkarinen keskellä.
Jälkikäteen ajateltuna dokumentti Lukkarisesta olisi voinut olla paljon pitempikin. Miehen tarinointi oli sen verran mielenkiintoista ja sujuvaa, että pituutta olisi saanut tulla lisääkin.
En osallistunut leffan leikkaukseen muistaakseni mitenkään. Työryhmän kesken tuli näkemyseroja. Annoin leikkaajille vapaat kädet tehdä mitä lystäävät. No, myöhäistä rutistaa kun on paskat housuissa, sanoi entinen poika.
Elokuvan saamasta palautteesta muistan ainakin tapauksen, jossa turkulainen kaverini vertasi sitä Studio Julmahuvin tuotoksiin. Juurineuvos olisi kuulemma voinut olla fiktiivinen dokumentti, "sillä eihän tuollaisia kavereita oikeasti ole", totesi hän negatiiviseen sävyyn.
Jokainen voi muodostaa asiasta oman käsityksensä katsomalla elokuvan alla olevasta linkistä.
Maanantaina 26. maaliskuuta Yle Fem -kanavan piti esittää Artistin muotokuva: Dave Lindholm -niminen ohjelma. Olin valmistutunut katselunautintoon ja otin mukavan asennon sohvalla. Kuinka ollakaan, ruutuun pöllähtikin Ben Granfelt. Lindholmista ei ollut tietoakaan.
"Granfelt aloitti soittamisen 11-vuotiaana ja on tehnyt musiikkia jo 30 vuoden ajan. Hänen uransa alkoi perinteisesti "kellari / kotipiiribändien" kanssa kotiseudulla Kauniaisissa, jossa kouluaikoina Ben käytti muun muassa koulun välitunnit kitaransoiton harjoitteluun. Tuolloin hän tutustui Tipe Johnsoniin, josta tuli myöhemmin tärkeä bändikaveri Gringos Locosissa ja myöhemmin Leningrad Cowboys'issa.
Armeija-aikanakin Granfeltilla oli tapana käyttää lähes kaikki vapaa-aika, oppituntien tauot mukaan lukien, kitaransoiton harjoitteluun. Granfelt on arvostettu muusikko melodisen ja bluesahtavan rockin taitajana. Nykyään Granfeltia pidetään laajalti yhtenä parhaista suomalaisista kitaristeista.
Musiikillisiksi vaikuttajikseen Granfelt nimeää Jimi Hendrix, Jeff Beck, Robin Trower, Eric Clapton, Gary Moore, Pat Travers ja Pat Thrall.
Musiikkitoiminnan lisäksi Granfelt toimii saksalaisten Engl-kitaravahvistimien maahantuojana." (Wikipedia)
Minulla ei ollut oikeastaan mitään sitä vastaan, että ohjelmatiedoista poiketen ruudussa höpötti Lindholmin sijaan Granfelt. Mukavalta mieheltä vaikuttava kitaristi sai jutuillaan ainakin tämän talouden hyvälle tuulelle. Ohjelma tuntui jotenkin tutulta - lopputekstit paljastivatkin sen tehdyksi vuonna 2007, joten varmaan olen joskus nähnyt saman aikaisemminkin.
Henkilödokumentissa Granfelt kuvattiin kotonaan Suomessa ja kiertueella Saksassa. Frankfurtin kitaramessuilla miehellä oli oma klinikka, josta tarina eteni keikalle pieneen saksalaisklubiin.
Ohjelmassa nähtiin pätkiä Aki Kaurismäen ohjaamasta Leningrad cowboys meet Moses -elokuvasta. Granfelt kertoi saaneensa kuvausten aikana ruokamyrkytyksen saastuneesta jokivedestä, jota hän lipitti kuvausten lomassa. Läheisen hotellin viemäri vaan sattui kulkemaan juuri sitä kautta. Paska tuuri.
Vuosina 2001-2004 Granfelt soitti brittiläisen, 70-luvulla suosionsa kukkuloilla olleen, Wishbone Ashin kitaristina. Hanoi Rocks muuten lämmitteli ensimmäisillä Englannin keikoillaan 80-luvun alussa samaa orkesteria. Granfeltin jälkeen Wishbone Ashiin asteli toinen suomalaiskitaristi, Gringos Locosista ja Pave Maijasen Mistakesista tuttu Muddy Manninen.
Granfelt esitteli kitaroitaan, joista rakkaimmiksi vuosien varrella ovat osoittautuneet Gibson Les Paulit ja Fender Stratocasterit.
Mies muisti useaan otteeseen mainita, että rällästysvuodet ovat takanapäin ja lopputekstien aikana hän ulkoilutti vaimonsa kanssa pientä poikalastaan.
Kuulin Granfeltista ensimmäisen kerran Gringos Locos -yhtyeen kautta 1987. Tuolloin hienon debyyttilevyn julkaissut helsinkiläisryhmä oli aluksi jonkin aikaa vain bändi toisten joukossa. Sitten alkoikin melkoinen mediamyllykkä, kun bändi solmi ison levytyssopimuksen Polygramin kanssa. Jopa YLEn pääuutiset kertoi tapahtumasta.
Helsinkiläinen Gringos Locos oli 1980-luvun lopussa yksi suomalaisen hard rockin suurimmista vientitoivoista. Yhtyeen musiikki keräsi faneja myös kotimaassa, mutta erityisen suosittua se oli Britanniassa, jossa he esiintyivät ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä maineikkaalla Wembley-areenalla, sekä Yhdysvalloissa. Kiinnostus kansainvälisillä markkinoilla oli tuolloin niin suuri, että yhtye solmi vuonna 1987 seitsemän albumin sopimuksen maailman toiseksi suurimman levy-yhtiön Polygramin kanssa. Yhtyeen jäseniä on sittemmin nähty muun muassa Leningrad Cowboysin ja brittiläisen Wishbone Ashin riveissä.
Yhtye julkaisi neljännen albuminsa "Second Coming of Age" kesällä 2009." (Wikipedia)
Gringos Locos keikkaili plajon Suomessa ja näkyi ahkerasti televiossa. Bändi kiersi Eurooppaa Status Quon lämmittelybändinä, mutta Polygram -levydiili kaatui kakkoslevy Punch Drunkin jälkeen. Ilmeisesti myynti ei tyydyttänyt yhtiön johtoa. Musiikillisesti bändiä vietiin noihin aikoihin jenkkihardrockin suuntaan, eikä alkuaikojen bluesvaikutteet olleet enää niin vahvasti esillä. Tuottajana häärinyt Tom Dowd kai koitti saada bändistä turhan siloiteltua, mikä sitten kostautui. Biisitkään eivät olleet debyyttilevyn veroisia.
Oman kappaleeni Gringos Locosin esikoisalbumista ostin käytettynä turkulaisesta Comeback -levyliikkeestä melkein heti sen ilmestyttyä 1987. Blues-, juuri- ja southernrockia sisältänyt levy on kestänyt aikaa hyvin.
Noihin aikoihin nousi Suomesta toinenkin aikalailla samantapaista rokkia soittanut yhtye, joka kantoi nimeä Havana Blacks. Nimestä tiputettiin myöhemmin viimeinen s-kirjain pois, kun orkesteri sai viritettyä verkkojaan Amerikan suuntaan. "Voi kuulemma loukata mustia", oli muistaakseni selitys.
Jos oikein tarkkoja ollaan, levyhyllyssäni oleva Gringos Locosin debyytti ei ole se sama yksilö, jonka tuossa äsken mainitsin. Lainasin nimittäin kiekon aikoinaan eräälle taivassalolaiselle hongankolistajalle, joka sitten unohti levyn autoon auringon armoille. Lätystä tuli käyrä ja soittokelvoton, joten kaveri meni uusikaupunkilaisesta levykaupasta ostamaan uuden tilalle.
Kuten Yle Femin ohjelmasta saattoin tyhmempikin päätellä, on Ben Granfelt varsin mukava mies. olen itsekin todennut tämän pari kertaa. Ensi kerran tapasin hänet Paraisten Råttisrockissa kesällä 1989. Festareilla soitti Gringos Locosin lisäksi ainakin Boycott ja Horsepower. Harmi, ettei tuollaistakaan leppoisaa ole pikkufestaria enää olemassa.
Toisen kerran tapasin Granfeltin keväällä 2000. Olin tuolloin MTV3:n Jyrki -ohjelmassa työharjoittelussa. Pääkuvaajan ja toimittaja Heta Hyttisen kanssa kävimme tekemässä Granfeltista juttua Jyrkiin Kymmenen kitaristia -sarjaan Vantaan Tikkurilassa sijainneella treenikämpällä. Muita kyseisen kitaristiesittelyn hahmoja olivat ainakin Timo Tolkki ja Alexi Laiho.
Suomessa julkaistiin 80-luvun alussa muutamia vain täkäläsille markkinoille tarkoittetuja kokoelmahevilevyjä. Niiden eliittiä ovat Finnlevyn kasaamat Heavy Rock ja Heavy Rock 2.
Viikonloppuna tuli pitkästä aikaa kaivettua kiekot esille. Molemmat älppärit ovat hyvää taustamusiikkia illanviettoon.
Heavy Rock -levyt sisältävät molemmat 12 kappaletta. Ensimmäisen levyn tunnetuin biisi on Rainbowin I Surrender. Bändi on edustettuna myös toisella raidalla, All Night Longilla. Samoin Status Quolta on mukana kaksi esitystä, What You're Preposing ja Something 'bout Baby I Like. Muut yhtyeet ovat Rush, Saga, Thin Lizzy, Nazareth, Black Sabbath, Graham Bonnet, Kiss ja Def Leppard.
Levyn kummajainen on Sagan Compromise. Yhtye luokiteltiin jostain syystä heviksi, kuten tuohon aikaan moni muukin sinne kuulumaton. Compromise on levyn heikoin lenkki. Def Leppardin Hello America on sekin kummallinen otanta, koska High'n'Dry -levyllä olisi ollut paljon parempaakin tavaraa.
Black Sabbathin Die Young on yhtyeen kovimpia biisejä. Nazarethin Dressed To Kill kulkee kuin luotijuna, mitä ei voi sanoa The Fool Circle -levystä, jolta se on poimittu. Graham Bonnetin tunnetuin soolobiisi Night Games on aina yhtä loistava. Thin Lizzyn Chinatown puolustaa myös paikkaansa ja Kissin imelä discopop Shandi menee sekin mukana, vaikkei sillä hevin kanssa mitään yhteistä olekaan.
Ilmeisesti ensimmäisen Heavy Rockin menestyksen saattelemana markkinoille tuli alkuvuodesta 1982 (päätellen sisäkannen Zero Nine -mainoksista, levyissä kun ei ole edes julkaisuvuotta) persoonallisesti nimetty Heavy Rock 2. Osittain samojen artistien tähdittämä levy on kokonaisuutena parempi kuin ensimmäinen.
Levyn outolintu on Starfighters. Brittiläistä uuden aallon heviä soittanut yhtye jäi tuntemattomaksi, mutta Suomessa sen tietävät ainakin tämän levyn omistajat. Alley Cat Blues toimii hyvin tunnetuimpien biisien välissä.
Graham Bonnet tunnelmoi I'm A Lover -biisillä, joka ei heviä nähnytkään. Komea kappale, mutta väärässä paikassa.
Jo mainittu Zero Nine julkaisi debyyttinsä näihin aikoihin Finnlevyn kautta. Visions Scenes And Dreams samannimiseltä älppäriltä on mukana Heavy Rock 2:lla.
Levyn tunnetuin esitys on Motörheadin Ace Of Spades, joka kohosi nopeasti suureksi hevianthemiksi. Vuosikymmenet eivät ole kuluttaneen kappaletta lainkaan. Tässä biisi on livenä No Sleep 'till Hammersmith -klassikkolevyltä.
Musiikkia illanviettoihin.
Motörhead on puoliksi mukana toisellakin kappaleella. Girlschoolin kanssa esitetty Please Don't Touch on hieno ralli. Samaa voi sanoa Girlschoolin C'mon Let's Go:sta. Heavy Rock 2:n parhaimmistoa.
Def Leppard edustaa Bringin' On The Heartbreakin voimin. Tajuttoman komea kappale, joka sai muutamaa vuotta myöhemmin kovin tutunkuuloisen kaiman Amerikasta, nimittäin Cinderellan Nobody's Foolin.
Nazarethin Love Hurts ja Rushin Closer To The Heart ovat molemmat mahtiballadeja ja tässä yhteydessä livenauhoituksia. Kissin raivokas I levyltä Music From The Elder on bändin tuntematon helmi. Black Sabbathin Turn Up The Night on aivan turhaan jäänyt sekin paitsioon vuosien saatossa, eikä Thin Lizzyn Angel Of Deathiakaan lueta heidän klassikokseen. Syyttä suotta.
Kuka mahtaa nämä levyt olla koostanut? Oli kuka oli, hän onnistui tehtävässään hyvin. Pari pientä kaunesvirhettä toki löytyy, mutta kokonaisuutena hieno suoritus. Usein suomalaiskokoelmat tuntuvat aivan lonkalta heitetyiltä.
Levyjen kansitaiteesiin ei ole panostettu paljoa. Kakkoslevyn sisäpussissa puffataan kuusamolaista Zero Nineä, mutta muuta informaatiota ei löydy.
