Sleepy Sleepers, tuttavallisemmin Sliipparit, on Lahdessa vuonna 1974 perustettu huumorirockbändi, joka oli aktiivinen 1970- ja 80-luvulla. Sittemmin orkesterista kehkeytyi Leningrad Cowboys, joka pääsi jopa Amerikkaan asti näyttäytymään.
Lauantaina 2. marraskuuta Sleepy Sleepers esiintyi Turun Logomossa täydelle salille. Hankalasti nimetty tapahtuma kuului Dia De Los Muertos X Halloween: Sleepy Sleepers 50v. juhlakokoonpano - Cuban AllStar Band - Tiembo Habana + Latino DJ's. Moinen nimihirviö ei taipunut ainakaan minun suuhuni tai jäänyt mieleen muuten kuin Sleepy Sleepersin osalta.
Vaikka ilmassa haisi rahastuksenmaku, kannoin minäkin pennoseni lippupisteeseen. Syynä lähinnä se, että olin kova Sliippari-diggari 80-luvun alussa. Vuosikymmenen puolivälissä näin yhtyeen muutaman kerran keikallakin. Sama toistui juhannuksena 1998 Nummirockissa sekä vielä kertaalleen vuoden 2003 Ruisrockissa. Läpi vuosien osa herroista esiintyi Leningrad Cowboysissa Sliipparien ollessa telakalla.
Koska odotukseni eivät olleet illan pääesiintyjän suhteen kovin korkealla, lampsin sisälle massiiviseen Logomoon kevein mielin. Heti aulassa vastaan tuli tuttuja, joita en ollut vuosiin nähnyt. Olikin ennalta-arvattavaa, että juuri heidät saattaisi tuolla tavata. Moni tuttava jäi varmasti bongaamattakin, sillä pimeässä salissa ei nähnyt paria metriä edemmäs.
Keski-iältään 55-60-vuotiaan yleisön joukossa vilahti jokunen nainenkin. Muuten ilta oli harmaantuvien ja ylipainoisten miesten juhlaa.
Logomossa Sliipparien kokoonpanoon kuuluivat jo yhtyeen ensimmäisellä albumilla 70-luvun puolivälissä vaikuttaneet Sakke Järvenpää (laulu, näennäiskitara) ja Mato Valtonen (laulu). Kolmas vanhempaa osastoa edustanut herra oli Saku Kuosmanen (laulu, kitara). Hän liittyi bändiin vuonna 1983. Muut soittajat jäivät näyttelijänä paremmin tunnettua Tume Uusitaloa (kitara, laulu) lukuun ottamatta vieraiksi.
Illan kappalevalikoima oli kattavampi kuin kuvittelin. 70-luvu oli edustettuna yllättävän laajasti. Tärisin mä täysin, Mr. Dampax, Kuka mitä häh?, Liuskis löyskis lepakko, Rapula pluusi, Syö lanttuva, Pihi poika ja muut tutut renkutukset kuultiin toimivina versioina. 80-luvun hitit kuten Järkee vai ei, Pölkyllä päähän ja On se niin väärin jäivät auttamatta vanhojen killerien jalkoihin.
Konsertin loppupuolella lavalle asteli Aino Laakso, joka toimitti hienosti bändin muinaisen naislaulajan Tiina Tiikerin tehtävää. Punk-yhtye Aino & Hajonneista löydetyn mimmin esittämät Hevi tuleehevi tappaa ja Tuu tuu juntti olivat melkeinpä illan parasta antia.
Eräs kaverini arvosteli Sliipparien välispiikkejä. "Eioikein naurattanut yhtään", hän kommentoi. Eipä oikeastaan minuakaan, mutta kovin korkeatasoista huumoria en odottanutkaan kuulevani.
Toisenlaiset jutut oli Kalannin Urheilutalolla vuonna 1985, jolloin eräs Saku Kuosmasen välihöpinä kuului: "Mitä eroa on juutalaisella ja joulupukilla? Eh, ne menevät eri suuntaan savupiipusta!".
Maanantaina 26. maaliskuuta Yle Fem -kanavan piti esittää Artistin muotokuva: Dave Lindholm -niminen ohjelma. Olin valmistutunut katselunautintoon ja otin mukavan asennon sohvalla. Kuinka ollakaan, ruutuun pöllähtikin Ben Granfelt. Lindholmista ei ollut tietoakaan.
"Granfelt aloitti soittamisen 11-vuotiaana ja on tehnyt musiikkia jo 30 vuoden ajan. Hänen uransa alkoi perinteisesti "kellari / kotipiiribändien" kanssa kotiseudulla Kauniaisissa, jossa kouluaikoina Ben käytti muun muassa koulun välitunnit kitaransoiton harjoitteluun. Tuolloin hän tutustui Tipe Johnsoniin, josta tuli myöhemmin tärkeä bändikaveri Gringos Locosissa ja myöhemmin Leningrad Cowboys'issa.
Armeija-aikanakin Granfeltilla oli tapana käyttää lähes kaikki vapaa-aika, oppituntien tauot mukaan lukien, kitaransoiton harjoitteluun. Granfelt on arvostettu muusikko melodisen ja bluesahtavan rockin taitajana. Nykyään Granfeltia pidetään laajalti yhtenä parhaista suomalaisista kitaristeista.
Musiikillisiksi vaikuttajikseen Granfelt nimeää Jimi Hendrix, Jeff Beck, Robin Trower, Eric Clapton, Gary Moore, Pat Travers ja Pat Thrall.
Musiikkitoiminnan lisäksi Granfelt toimii saksalaisten Engl-kitaravahvistimien maahantuojana." (Wikipedia)
Minulla ei ollut oikeastaan mitään sitä vastaan, että ohjelmatiedoista poiketen ruudussa höpötti Lindholmin sijaan Granfelt. Mukavalta mieheltä vaikuttava kitaristi sai jutuillaan ainakin tämän talouden hyvälle tuulelle. Ohjelma tuntui jotenkin tutulta - lopputekstit paljastivatkin sen tehdyksi vuonna 2007, joten varmaan olen joskus nähnyt saman aikaisemminkin.
Henkilödokumentissa Granfelt kuvattiin kotonaan Suomessa ja kiertueella Saksassa. Frankfurtin kitaramessuilla miehellä oli oma klinikka, josta tarina eteni keikalle pieneen saksalaisklubiin.
Ohjelmassa nähtiin pätkiä Aki Kaurismäen ohjaamasta Leningrad cowboys meet Moses -elokuvasta. Granfelt kertoi saaneensa kuvausten aikana ruokamyrkytyksen saastuneesta jokivedestä, jota hän lipitti kuvausten lomassa. Läheisen hotellin viemäri vaan sattui kulkemaan juuri sitä kautta. Paska tuuri.
Vuosina 2001-2004 Granfelt soitti brittiläisen, 70-luvulla suosionsa kukkuloilla olleen, Wishbone Ashin kitaristina. Hanoi Rocks muuten lämmitteli ensimmäisillä Englannin keikoillaan 80-luvun alussa samaa orkesteria. Granfeltin jälkeen Wishbone Ashiin asteli toinen suomalaiskitaristi, Gringos Locosista ja Pave Maijasen Mistakesista tuttu Muddy Manninen.
Granfelt esitteli kitaroitaan, joista rakkaimmiksi vuosien varrella ovat osoittautuneet Gibson Les Paulit ja Fender Stratocasterit.
Mies muisti useaan otteeseen mainita, että rällästysvuodet ovat takanapäin ja lopputekstien aikana hän ulkoilutti vaimonsa kanssa pientä poikalastaan.
Kuulin Granfeltista ensimmäisen kerran Gringos Locos -yhtyeen kautta 1987. Tuolloin hienon debyyttilevyn julkaissut helsinkiläisryhmä oli aluksi jonkin aikaa vain bändi toisten joukossa. Sitten alkoikin melkoinen mediamyllykkä, kun bändi solmi ison levytyssopimuksen Polygramin kanssa. Jopa YLEn pääuutiset kertoi tapahtumasta.
Helsinkiläinen Gringos Locos oli 1980-luvun lopussa yksi suomalaisen hard rockin suurimmista vientitoivoista. Yhtyeen musiikki keräsi faneja myös kotimaassa, mutta erityisen suosittua se oli Britanniassa, jossa he esiintyivät ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä maineikkaalla Wembley-areenalla, sekä Yhdysvalloissa. Kiinnostus kansainvälisillä markkinoilla oli tuolloin niin suuri, että yhtye solmi vuonna 1987 seitsemän albumin sopimuksen maailman toiseksi suurimman levy-yhtiön Polygramin kanssa. Yhtyeen jäseniä on sittemmin nähty muun muassa Leningrad Cowboysin ja brittiläisen Wishbone Ashin riveissä.
Yhtye julkaisi neljännen albuminsa "Second Coming of Age" kesällä 2009." (Wikipedia)
Gringos Locos keikkaili plajon Suomessa ja näkyi ahkerasti televiossa. Bändi kiersi Eurooppaa Status Quon lämmittelybändinä, mutta Polygram -levydiili kaatui kakkoslevy Punch Drunkin jälkeen. Ilmeisesti myynti ei tyydyttänyt yhtiön johtoa. Musiikillisesti bändiä vietiin noihin aikoihin jenkkihardrockin suuntaan, eikä alkuaikojen bluesvaikutteet olleet enää niin vahvasti esillä. Tuottajana häärinyt Tom Dowd kai koitti saada bändistä turhan siloiteltua, mikä sitten kostautui. Biisitkään eivät olleet debyyttilevyn veroisia.
Oman kappaleeni Gringos Locosin esikoisalbumista ostin käytettynä turkulaisesta Comeback -levyliikkeestä melkein heti sen ilmestyttyä 1987. Blues-, juuri- ja southernrockia sisältänyt levy on kestänyt aikaa hyvin.
Noihin aikoihin nousi Suomesta toinenkin aikalailla samantapaista rokkia soittanut yhtye, joka kantoi nimeä Havana Blacks. Nimestä tiputettiin myöhemmin viimeinen s-kirjain pois, kun orkesteri sai viritettyä verkkojaan Amerikan suuntaan. "Voi kuulemma loukata mustia", oli muistaakseni selitys.
Jos oikein tarkkoja ollaan, levyhyllyssäni oleva Gringos Locosin debyytti ei ole se sama yksilö, jonka tuossa äsken mainitsin. Lainasin nimittäin kiekon aikoinaan eräälle taivassalolaiselle hongankolistajalle, joka sitten unohti levyn autoon auringon armoille. Lätystä tuli käyrä ja soittokelvoton, joten kaveri meni uusikaupunkilaisesta levykaupasta ostamaan uuden tilalle.
Kuten Yle Femin ohjelmasta saattoin tyhmempikin päätellä, on Ben Granfelt varsin mukava mies. olen itsekin todennut tämän pari kertaa. Ensi kerran tapasin hänet Paraisten Råttisrockissa kesällä 1989. Festareilla soitti Gringos Locosin lisäksi ainakin Boycott ja Horsepower. Harmi, ettei tuollaistakaan leppoisaa ole pikkufestaria enää olemassa.
Toisen kerran tapasin Granfeltin keväällä 2000. Olin tuolloin MTV3:n Jyrki -ohjelmassa työharjoittelussa. Pääkuvaajan ja toimittaja Heta Hyttisen kanssa kävimme tekemässä Granfeltista juttua Jyrkiin Kymmenen kitaristia -sarjaan Vantaan Tikkurilassa sijainneella treenikämpällä. Muita kyseisen kitaristiesittelyn hahmoja olivat ainakin Timo Tolkki ja Alexi Laiho.
"Viihteellisen rockjournalismin ykkösnyrkki ei kumarra ketään ja pyllistää kaikille.
Tinkimättömänä rockgonzojournalistina koko kansan tietoisuuteen noussut Nalle Österman on hampaattoman, levy-yhtiöiden promootioteesejä toistelevan rockjournalismin tuho. Yli kaksikymmentä vuotta alalla ollut Österman ei kumartele kuvia vaan toteaa, mitä sylki, sappineste tai mallasjuoma suuhun tuo.
Tämä teos on kooste Östermanin äärisuositun Rumba-blogin teksteistä. Mukana on myös ennen julkaisematonta aineistoa. Provosoiva, kiinnostavasti rocktrivialla leikkivä, julkeasti henkilökohtaisuuksiin käyvä, estoitta juoruileva ja omankin pesän iloisesti likaava tyyli repeilyttää, häiritsee, härnää, huvittaa, kyykyttää ja suututtaa. Syksyllä 2010 Östermanin blogikirjoituksista herneen nenäänsä vetänyt rocktähti pahoinpiteli tämän. Sattumaako?" (Like.fi)
Helsinkiläistoimittaja Nalle Östermanin (s. 1973) kirja Härmägeddon on kuluvan vuoden kohutuin kirja ainakin musiikkipiireissä. Östermanin Rumba-blogeja seuraamattomalle kirja on täysin uutta, eikä blogeja lukeneenkaan kannata sitä syrjiä. Tekstejä on vain vähän muokattu kirjaa varten ja mukana on ennenjulkaisematontakin materiaalia.
Nalle on tunnettu myös muusikkona. Mies on soittanut rumpuja esimerkiksi sellaisissa orkestereissa kuin Lullacry, Gandalf, Chaosbreed ja Sonic Roots. Viimeksi mainitun bändin levy Kill Street Blues sai mairittelevia arvosteluja muun muassa Sue-lehdessä. Tammikuussa 2002 bongasin Nallen Turun Down Townista Shaman -yhtyeen rumpujen takaa. Shamanista kehkeytyi myöhemmin folkmetalliorkesteri Korpiklaani.
Kaikki eivät ole sulattaneet Nallen kirjoituksia. Etenkään Rumban blogikirjoituksia. Viime syyskuussa hän sai kokea sen ikävällä tavalla. "Rocktähti pahoinpiteli toimittajan", kirkuivat otsikot. Kyyriasta, Suburban Tribestä ja Leningrad Cowboysista tuttu laulaja Ville Tuomi veti herneen nenäänsä Östermanin Leningrad Cowboysin Järvenpään keikan raportista. Ilmeisesti laulaja ei ollut edes lukenut Nallen tekstiä, vaan pelkkien kuulopuheiden perusteella kävi hänen kimppuunsa. Sittemmin oikeudessa tuomittu Tuomi toivottavasti oppi asiasta jotain, eikä vastaisuudessa käytä väkivaltaa asioiden selvittämiseen!
Näin Nalle tiedotteessaan episodin jälkeen:
”Kirjoitukseni yhtenä kohteena ollut rocktähti oli jo aiemmin käskenyt minua lopettamaan kirjoittamisen, ’koska kirjoitat paskaa’. Sattumalta törmäsin rocktähteen yksin iltaa viettäessäni Helsingin yössä sunnuntaina 12.9.2010, jolloin hän katsoi aiheelliseksi mukiloida minut”.
”Kokemani pahoinpitelyn johdosta aloin pohtia blogikirjoittajana toimivan journalistin asemaa Suomessa vuonna 2010: onko henkilökohtaisempaa ilmaisua käyttäjän asema journalistina jotenkin alttiimpi ja hyväksyttävämpi väkivaltaisille sanoille tai teoille? Nyt konkreettinen uhkaus muuttui sanasta lihaksi ainoastaan värikkäämmän ja lennokkaamman viihdekirjoituksen johdosta.”
Olemme olleet Nallen kanssa puolituttuja yli kaksikymmentä vuotta. Jostain 80-luvun lopulta asti. Tuolloin Nalle oli jo kirjoittanut ensimmäiset juttunsa Rumbaan. Lisäksi hän teki kaverinsa kanssa yhden numeron verran Rapid Outburst -nimistä pienlehteä. Siinä on Anthraxin haastattelu, joka oli tehty Hämeenlinnan Giants Of Rockissa 1989. Pidin silloin, ja pidän edelleenkin suurena saavutuksena, että 16-vuotiaat sällit saivat haastatella maailmanluokan bändiä kuten Antrax. Siis aikana ennen internettiä ja muita vempaimia.
Olin toki itsekin jo tuolloin ollut ulkomaanelävien kanssa tekemisissä journaislistissakin merkeissä. Haastattelin nimittäin ruotsalaista Candlemass -yhtyettä heidän Turun konserttitalon keikallaan helmikuussa 1989. Takahuoneessa laulaja Messiah Marcolin mutusteli metwurstivoileipiä ja joi pullosta maitoa samalla kun vastaili kysymyksiini. Juttua ei kuitenkaan jostain syystä koskaan julkaistu Steel Warrior -pienlehdessämme, jota tein yhdessä Mika Penttisen kanssa viiden numeron verran vuosina 1988-1990.
Härmägeddon -kirjassaan Nalle mainitsee minut ja Steel Warrior -lehden. Nallella on hyvä muisti ja hän tuntuu tuntevan melkein kaikki suomalaiset rockmuusikot, toimittajat ja siipeilijät.
Nalle Östemanin kirjailijanura tuskin loppuu tähän. Seuraavaksi hän mahdollisesti tekee kirjan muusikko Jussi Hakulisesta. Härmägeddonin tapainen kirjakin löisi varmasti leiville vielä ainakin kakkososan verran.
Härmägeddonia lukiessani juolahti mieleeni eräs vanha kirjoitukseni (julkaistu Suen nettisivuilla), jossa on tyylillisesti hiukan samaa kuin Östermanin blogikirjoituksissa. Sattumaako?
Avajaiset
03.10.2003 Klubi, Turku
Tampereella menestyksekkäästi jo vuosia toiminut livemusiikkia tarjoava Klubi avattiin nyt myös Turkuun. Entisen Säätämön tyhjäksi jääneisiin tiloihin kaivattiinkin jotain aktiviteettia, joten Klubi on enemmän kuin tervetullut kaupunkiin. Elävää musiikkia kun ei koskaan ole liikaa.
Sain Suen päätoimittajalta pari kutsukorttia Klubin avajaisiin. No, mikä ettei, ajattelin. Varsinkin kun kuulin, että tarjolla on kystä kyllä ja juotavaakin. Tarkistin vielä asian eräältä tutulta, viinaan menevältä toimittajalta, joka kiertää kaikenlaisia kissaristiäisiä säännöllisesti. Heti yhdeksän jälkeen pelipaikalle, jottei vaan jää tarjoilusta paitsi.
Alku oli hämmentävä. Samaan aikaan sisälle puikkelehti joukko nättejä tyttöjä, jotka olivat pukeutuneet enemmänkin kesälaitumilta tuttuihin vaatekappaleisiin, eikä syksystä näkynyt merkkiäkään. Sisälle päästyäni näky oli kuin klaffivirhe elokuvassa - hetken kun luulin olevani joutuneeni mallitoimiston syysnäytökseen. Suurin osa ihmisistä oli vähäpukeisia naisia. Upeita minihameisia, korkeakorkoisiin saapikkaisiin ja toppeihin sonnustautuneita kaunottaria. Ja tämän piti olla rockklubin avajaiset!
Veikkaan, että näiden nuorten naisten kotona soi joko George Michael tai Nylon Beat, ei suinkaan Absoluuttinen nollapiste tai Charon. Viimeksi mainitut kuuluvat Klubin lähitulevaisuuden esiintyjälistaan. Tuskin kukaan näistä tytöistä tulee näitä bändejä katsomaan. Siihen ei taida riittää edes Charonin laulajan JP Leppäluodon ulkonäkö, Absoluuttisen nollapisteen Tommi Liimatasta nyt puhumattakaan.
Yhtään ainutta turkulaista musiikkialaan edes jotenkin liittyvää henkilöä en väkijoukosta tunnistanut. Samassa pöydässä kanssani istui terveystarkastajaksi paljastunut mies. Hänen suurin huolensa oli ruoista notkuvan tarjoilupöydän majoneesikulho. Mies stressasi siitä, että jos sama mönjä makaa siinä tuntikausia, saattaa neitokaisiltakin mennä pakki sekaisin ennen pitkää.
Ja lisää kaljaa. Ilmainen tarjoilu pelasi pari tuntia eli yhdeksästä yhteentoista. Sehän kelpasi minulle. Musiikkialan ihmisiäkin saapui hiljalleen paikalle jonkun verran, mutta pääasiassa pitkiä sääriään esittelevien naisten katselu sai minut juomaan olutta alati kiihtyvällä tahdilla. Jotenkin olin kuvitellut, että rockklubin avajaisissa kosiskeltaisiin potentiaalisia asiakkaita ja luotaisiin suhteita alan ihmisiin. Nyt näytti siltä kuin Sedu Koskinen olisi perustanut Turkuun uuden trendibaarin. Katseeni nauliutui naapuripöydässä istuvaan upeaan blondiin, jolla oli nailoniin verhotut sääret ja vesirajaa hipova halkiohame.
Ruuhka baaritiskillä alkoi olla helvetillinen. Kaikki hamusivat ilmaista juotavaa. West Coast Holocaust -yhdistyksen keikkajärjestäjänä toimiva Jussi Helenius kertoi, että hän sai kymmenen lippua avajaisiin. Änkesimme itsemme baaritiskille, jossa vallitseva kuumuus sai minussa aikaan säälinsekaisia tunteita. Kaljaa odotellessa kun joutui seuraamaan hikoilevia baarimikkoja. Juomaa jonottivat myös Riemu-levy-yhtiön Raimo Pesonen ja entinen Hanoi Revisited -kitaristi Mickey Crane.
Kuumuus levisi myös salin puolelle. Ilmainen kaljakin loppui aikanaan. Wallu Valpio käveli jo toistamiseen ohitseni. Mitä helvettiä sekin täällä tekee? Turussa. Pari vuotta sitten se huusi turkulaisvastaisia herjoja hotellin ikkunasta, taisi olla DBTL:n aikoihin. Wallun raskaana oleva tyttöystävä Nina Herala ei tainnut olla mukana. Mutta hänet oli juuri bongattu polttamassa tupakkaa Helsingissä, ainakin uusimman Seiskan mukaan. Kun vielä Ressu Redfordkin lipui ohitseni, päätin vaihtaa maisemaa väljemmille vesille. Ja hei, tuolla meni Jaakko Salovaara.
Illan bändin Turun romantiikan esiintymiseen olisi vielä noin tunti aikaa. Olo oli kuin sillipurkissa, väkeä oli jo vähän liikaa. Cool Cappuccino -tiskijukkien soittama musiikki oli todella karmeaa, kahden tunnin aikana tuli yksi hyvä biisi. Päätin vaihtaa maisemaa.
Sekavin mielin katselin ulkona olevaa, alati kasvavaa satametristä jonoa. Ei helvetti! Nämähän olivat juuri niitä ihmisiä, joille Klubi on tehty. Minua kävi sääliksi jonottavat ihmiset. Ne, jotka ovat oikeasti kiinnostuneita livemusiikista. Missä helvetissä niitä ilmaislippuja oikein jaettiin, Sedu Koskisen ravintoloissako? Vai mallikurssilla? Mikseivät "oikeat" ihmiset päässeet sisälle muutoin kuin viiden euron maksua vastaan? Sekin tapahtui vasta ilmaiskaljahanojen sulkeuduttua. Satanen vetoa, etten tule kertaakaan näkemään uudestaan Klubilla ainuttakaan niistä kaunottarista, jotka nyt iskostuivat verkkokalvoille. Keskitys meni aivan väärälle kohderyhmälle.
Toivotan onnea ja menestystä Klubille. Ainakin Tampereen sisarpaikassa olen kokenut monta mahtavaa keikkaa.
