Tinkimättömänä rockgonzojournalistina koko kansan tietoisuuteen noussut Nalle Österman on hampaattoman, levy-yhtiöiden promootioteesejä toistelevan rockjournalismin tuho. Yli kaksikymmentä vuotta alalla ollut Österman ei kumartele kuvia vaan toteaa, mitä sylki, sappineste tai mallasjuoma suuhun tuo.
Tämä teos on kooste Östermanin äärisuositun Rumba-blogin teksteistä. Mukana on myös ennen julkaisematonta aineistoa. Provosoiva, kiinnostavasti rocktrivialla leikkivä, julkeasti henkilökohtaisuuksiin käyvä, estoitta juoruileva ja omankin pesän iloisesti likaava tyyli repeilyttää, häiritsee, härnää, huvittaa, kyykyttää ja suututtaa. Syksyllä 2010 Östermanin blogikirjoituksista herneen nenäänsä vetänyt rocktähti pahoinpiteli tämän. Sattumaako?" (Like.fi)
Helsinkiläistoimittaja Nalle Östermanin (s. 1973) kirja Härmägeddon on kuluvan vuoden kohutuin kirja ainakin musiikkipiireissä. Östermanin Rumba-blogeja seuraamattomalle kirja on täysin uutta, eikä blogeja lukeneenkaan kannata sitä syrjiä. Tekstejä on vain vähän muokattu kirjaa varten ja mukana on ennenjulkaisematontakin materiaalia.
Nalle on tunnettu myös muusikkona. Mies on soittanut rumpuja esimerkiksi sellaisissa orkestereissa kuin Lullacry, Gandalf, Chaosbreed ja Sonic Roots. Viimeksi mainitun bändin levy Kill Street Blues sai mairittelevia arvosteluja muun muassa Sue-lehdessä. Tammikuussa 2002 bongasin Nallen Turun Down Townista Shaman -yhtyeen rumpujen takaa. Shamanista kehkeytyi myöhemmin folkmetalliorkesteri Korpiklaani.
Kaikki eivät ole sulattaneet Nallen kirjoituksia. Etenkään Rumban blogikirjoituksia. Viime syyskuussa hän sai kokea sen ikävällä tavalla. "Rocktähti pahoinpiteli toimittajan", kirkuivat otsikot. Kyyriasta, Suburban Tribestä ja Leningrad Cowboysista tuttu laulaja Ville Tuomi veti herneen nenäänsä Östermanin Leningrad Cowboysin Järvenpään keikan raportista. Ilmeisesti laulaja ei ollut edes lukenut Nallen tekstiä, vaan pelkkien kuulopuheiden perusteella kävi hänen kimppuunsa. Sittemmin oikeudessa tuomittu Tuomi toivottavasti oppi asiasta jotain, eikä vastaisuudessa käytä väkivaltaa asioiden selvittämiseen!
Näin Nalle tiedotteessaan episodin jälkeen:
”Kirjoitukseni yhtenä kohteena ollut rocktähti oli jo aiemmin käskenyt minua lopettamaan kirjoittamisen, ’koska kirjoitat paskaa’. Sattumalta törmäsin rocktähteen yksin iltaa viettäessäni Helsingin yössä sunnuntaina 12.9.2010, jolloin hän katsoi aiheelliseksi mukiloida minut”.
”Kokemani pahoinpitelyn johdosta aloin pohtia blogikirjoittajana toimivan journalistin asemaa Suomessa vuonna 2010: onko henkilökohtaisempaa ilmaisua käyttäjän asema journalistina jotenkin alttiimpi ja hyväksyttävämpi väkivaltaisille sanoille tai teoille? Nyt konkreettinen uhkaus muuttui sanasta lihaksi ainoastaan värikkäämmän ja lennokkaamman viihdekirjoituksen johdosta.”
Olemme olleet Nallen kanssa puolituttuja yli kaksikymmentä vuotta. Jostain 80-luvun lopulta asti. Tuolloin Nalle oli jo kirjoittanut ensimmäiset juttunsa Rumbaan. Lisäksi hän teki kaverinsa kanssa yhden numeron verran Rapid Outburst -nimistä pienlehteä. Siinä on Anthraxin haastattelu, joka oli tehty Hämeenlinnan Giants Of Rockissa 1989. Pidin silloin, ja pidän edelleenkin suurena saavutuksena, että 16-vuotiaat sällit saivat haastatella maailmanluokan bändiä kuten Antrax. Siis aikana ennen internettiä ja muita vempaimia.
Olin toki itsekin jo tuolloin ollut ulkomaanelävien kanssa tekemisissä journaislistissakin merkeissä. Haastattelin nimittäin ruotsalaista Candlemass -yhtyettä heidän Turun konserttitalon keikallaan helmikuussa 1989. Takahuoneessa laulaja Messiah Marcolin mutusteli metwurstivoileipiä ja joi pullosta maitoa samalla kun vastaili kysymyksiini. Juttua ei kuitenkaan jostain syystä koskaan julkaistu Steel Warrior -pienlehdessämme, jota tein yhdessä Mika Penttisen kanssa viiden numeron verran vuosina 1988-1990.
Härmägeddon -kirjassaan Nalle mainitsee minut ja Steel Warrior -lehden. Nallella on hyvä muisti ja hän tuntuu tuntevan melkein kaikki suomalaiset rockmuusikot, toimittajat ja siipeilijät.
Nalle Östemanin kirjailijanura tuskin loppuu tähän. Seuraavaksi hän mahdollisesti tekee kirjan muusikko Jussi Hakulisesta. Härmägeddonin tapainen kirjakin löisi varmasti leiville vielä ainakin kakkososan verran.
Härmägeddonia lukiessani juolahti mieleeni eräs vanha kirjoitukseni (julkaistu Suen nettisivuilla), jossa on tyylillisesti hiukan samaa kuin Östermanin blogikirjoituksissa. Sattumaako?
Avajaiset
03.10.2003 Klubi, Turku
Tampereella menestyksekkäästi jo vuosia toiminut livemusiikkia tarjoava Klubi avattiin nyt myös Turkuun. Entisen Säätämön tyhjäksi jääneisiin tiloihin kaivattiinkin jotain aktiviteettia, joten Klubi on enemmän kuin tervetullut kaupunkiin. Elävää musiikkia kun ei koskaan ole liikaa.Sain Suen päätoimittajalta pari kutsukorttia Klubin avajaisiin. No, mikä ettei, ajattelin. Varsinkin kun kuulin, että tarjolla on kystä kyllä ja juotavaakin. Tarkistin vielä asian eräältä tutulta, viinaan menevältä toimittajalta, joka kiertää kaikenlaisia kissaristiäisiä säännöllisesti. Heti yhdeksän jälkeen pelipaikalle, jottei vaan jää tarjoilusta paitsi.
Alku oli hämmentävä. Samaan aikaan sisälle puikkelehti joukko nättejä tyttöjä, jotka olivat pukeutuneet enemmänkin kesälaitumilta tuttuihin vaatekappaleisiin, eikä syksystä näkynyt merkkiäkään. Sisälle päästyäni näky oli kuin klaffivirhe elokuvassa - hetken kun luulin olevani joutuneeni mallitoimiston syysnäytökseen. Suurin osa ihmisistä oli vähäpukeisia naisia. Upeita minihameisia, korkeakorkoisiin saapikkaisiin ja toppeihin sonnustautuneita kaunottaria. Ja tämän piti olla rockklubin avajaiset!
Veikkaan, että näiden nuorten naisten kotona soi joko George Michael tai Nylon Beat, ei suinkaan Absoluuttinen nollapiste tai Charon. Viimeksi mainitut kuuluvat Klubin lähitulevaisuuden esiintyjälistaan. Tuskin kukaan näistä tytöistä tulee näitä bändejä katsomaan. Siihen ei taida riittää edes Charonin laulajan JP Leppäluodon ulkonäkö, Absoluuttisen nollapisteen Tommi Liimatasta nyt puhumattakaan.
Yhtään ainutta turkulaista musiikkialaan edes jotenkin liittyvää henkilöä en väkijoukosta tunnistanut. Samassa pöydässä kanssani istui terveystarkastajaksi paljastunut mies. Hänen suurin huolensa oli ruoista notkuvan tarjoilupöydän majoneesikulho. Mies stressasi siitä, että jos sama mönjä makaa siinä tuntikausia, saattaa neitokaisiltakin mennä pakki sekaisin ennen pitkää.
Ja lisää kaljaa. Ilmainen tarjoilu pelasi pari tuntia eli yhdeksästä yhteentoista. Sehän kelpasi minulle. Musiikkialan ihmisiäkin saapui hiljalleen paikalle jonkun verran, mutta pääasiassa pitkiä sääriään esittelevien naisten katselu sai minut juomaan olutta alati kiihtyvällä tahdilla. Jotenkin olin kuvitellut, että rockklubin avajaisissa kosiskeltaisiin potentiaalisia asiakkaita ja luotaisiin suhteita alan ihmisiin. Nyt näytti siltä kuin Sedu Koskinen olisi perustanut Turkuun uuden trendibaarin. Katseeni nauliutui naapuripöydässä istuvaan upeaan blondiin, jolla oli nailoniin verhotut sääret ja vesirajaa hipova halkiohame.
Ruuhka baaritiskillä alkoi olla helvetillinen. Kaikki hamusivat ilmaista juotavaa. West Coast Holocaust -yhdistyksen keikkajärjestäjänä toimiva Jussi Helenius kertoi, että hän sai kymmenen lippua avajaisiin. Änkesimme itsemme baaritiskille, jossa vallitseva kuumuus sai minussa aikaan säälinsekaisia tunteita. Kaljaa odotellessa kun joutui seuraamaan hikoilevia baarimikkoja. Juomaa jonottivat myös Riemu-levy-yhtiön Raimo Pesonen ja entinen Hanoi Revisited -kitaristi Mickey Crane.
Kuumuus levisi myös salin puolelle. Ilmainen kaljakin loppui aikanaan. Wallu Valpio käveli jo toistamiseen ohitseni. Mitä helvettiä sekin täällä tekee? Turussa. Pari vuotta sitten se huusi turkulaisvastaisia herjoja hotellin ikkunasta, taisi olla DBTL:n aikoihin. Wallun raskaana oleva tyttöystävä Nina Herala ei tainnut olla mukana. Mutta hänet oli juuri bongattu polttamassa tupakkaa Helsingissä, ainakin uusimman Seiskan mukaan. Kun vielä Ressu Redfordkin lipui ohitseni, päätin vaihtaa maisemaa väljemmille vesille. Ja hei, tuolla meni Jaakko Salovaara.
Illan bändin Turun romantiikan esiintymiseen olisi vielä noin tunti aikaa. Olo oli kuin sillipurkissa, väkeä oli jo vähän liikaa. Cool Cappuccino -tiskijukkien soittama musiikki oli todella karmeaa, kahden tunnin aikana tuli yksi hyvä biisi. Päätin vaihtaa maisemaa.
Sekavin mielin katselin ulkona olevaa, alati kasvavaa satametristä jonoa. Ei helvetti! Nämähän olivat juuri niitä ihmisiä, joille Klubi on tehty. Minua kävi sääliksi jonottavat ihmiset. Ne, jotka ovat oikeasti kiinnostuneita livemusiikista. Missä helvetissä niitä ilmaislippuja oikein jaettiin, Sedu Koskisen ravintoloissako? Vai mallikurssilla? Mikseivät "oikeat" ihmiset päässeet sisälle muutoin kuin viiden euron maksua vastaan? Sekin tapahtui vasta ilmaiskaljahanojen sulkeuduttua. Satanen vetoa, etten tule kertaakaan näkemään uudestaan Klubilla ainuttakaan niistä kaunottarista, jotka nyt iskostuivat verkkokalvoille. Keskitys meni aivan väärälle kohderyhmälle.
Toivotan onnea ja menestystä Klubille. Ainakin Tampereen sisarpaikassa olen kokenut monta mahtavaa keikkaa.
Kimmo Jaramo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti