Melkein kaikki 50-luvulla syntyneet varsinaissuomalaistuttuni hehkuttavat Uriah Heepin Ruisrockin keikkaa vuodelta 1972. Varmasti aika on kullannut muistot ainakin osittain, mutta vanhoista videoista päätellen bändi oli tuolloin hyvässä iskussa. Klassiseksi kutsutulla kokoonpanollaan (David Byron - laulu, Mick Box - kitara, Ken Hensley - kosketinsoittimet, laulu, kitara, Gary Thain - basso ja Lee Kerslake - rummut) esiintynyt Heep sai Suomen nuorison hurmokseen ja levyt myivät meillä huikeita määriä. Onkin sanottu, että Suomessa Heep oli keskimäärin paljon suositumpi kuin muualla maailmassa.
Rowlit in the City 2007
14.07.2007 Parainen
Saariston pääkaupungissa Paraisilla vuodesta 1992 lähtien järjestetty Rowlit in the City on puitteiltaan ainutlaatuinen. Pääkonsertit pidetään Paraisten keskustan liepeillä toiminnassa olevassa kalkkikaivoksessa.Rowlit in the City ei ole kansallisesti kovinkaan tunnettu festivaali. Tampereen ympäristöstä paikalle saapuneet nuoret miehet päivittelivätkin, ettei Rowlit mainosta tarpeeksi. He olivat aivan sattumalta löytäneet tapahtumasta tietoa internetistä ja oitis päättäneet lähteä paikanpäälle katsomaan millainen meininki Paraisilla on. Ainakin Turun suunnalla mainostus on kohdallaan, sillä isot ilmoitukset Turun Sanomissa suorastaan pistävät silmään. Myös televisiossa pyörivät mainokset eivät voi olla kiinnittämättä huomiota. Noin viisi tuhatta ihmistä kerännyt tapahtuma ei varmaan kumminkaan ole suuri rahasampo, vaikka lipun hinta onkin korotettu pilviin. Siitä parikymppiä pois, niin väkimäärä saattaisi helposti jopa tuplaantua.
Rowlitin konsertit järjestettiin tällä kertaa kalkkikaivoksessa sadan metrin syvyydessä. Siellä on toki ollut ennenkin vastaavaa toimintaa, ei kumminkaan joka vuosi. 1995 kaivoksessa jyrähti ensimmäistä kertaa jokin muukin kuin dynamiittipanos, kun Remu Aaltonen ja Andy McCoy soittivat Hurriganesia. Bussikuljetus ylhäältä maanpinnalta kaivoksen pohjalle oli mitä ilmeisemmin ainoa toimiva ratkaisu. Jos alas olisi pitänyt kävellä, olisi matkaa kertynyt useita kilometrejä ja vaaratilanteilta tuskin olisi voitu välttyä. Tie kiemurteli serpentiinimäisesti pitkin kallioita, olipa matkalla pitkä tunnelikin.
Illan ensimmäinen nimibändi oli Remu & Hurriganes. Suomirokin legendabändin musiikkia raiskaava ryhmä oli lähinnä surullista kuunneltavaa, vaikka saikin monille hymyn huulille. Se tosin johtui pelkästään Remun poppoon koomisuudesta. Äijä alkaa olla niin loppu, että olisi jo vihdoinkin syytä heittää rumpupalikat takkaan ja vetäytyä eläkkeelle. Hirvittäviä versioita vanhoista Ganes-klassikoista esittänyt orkesteri oli vielä huonompi kuin muistinkaan. Keep on Knockin', Walkin' The Dog, Roadrunner ja muut lainabiisit kulkivat niin huonosti, että jos niiden ulkomaiset alkupäisesittäjät olisivat sattuneet ne kuulemaan, olisivat he joko kääntyneet haudassaan tai sitten lakiteitse yrittäneet kieltää moisten pahviversioiden esittämisen. Jos settilista olisi tarjonnut edes pieniä yllätyksiä vaikkapa Let's Go Rocking Tonightin tai Oh Rackin muodossa, olisi Remu apureineen päässyt edes jollain lailla pakkasesta lämpiöön. Stop the building! Kuluttaja-asiamiehelle olisi töitä.
Boney M feat. Bobby Farrell on lienee ainakin ilman lopussa lukevaa äijän nimeä kaikille tuttu orkesteri. Playbackinä esiintyvä discopumppu teki 70-luvun lopulla muutamia hittilevyjä, joiden materiaalia ammennetaan yhä. Ainakin Paraisilla vallan hyvällä menestykselläkin, sillä kunnon discojytke on parhaimmillaan erittäin viihdyttävää. Nykyinen teknojumputus on kuin haamu verrattuna kolmenkymmenen vuoden takaiseen alan huippukauteen.
Bobby Farrellin ja naislaulajien ryhmä esitti kaikki kovimmat hittinsä alkaen Daddy Coolista ja päätyen Sunnyn kautta Rasputiniin. Farrell päivitteli kalkkikaivoksen ihmeellisyyttä ja kertoi, ettei ole kolmekymmenvuotisen uransa aikana koskaan kokenut mitään vastaavaa. Ihan arkipäiväistä kaivoskeikka ei kenellekään ole, mutta veikkaan, että ruotsinlaivatkin vaativat aikoinaan totuttelua, kun Boney M ryhtyi niillä esiintymään.
Vuonna 1970 ensilevynsä julkaissut Uriah Heep oli Suomessa yleinen naurunaihe jo 80-luvun puolivälissä. Tuolloin yhtye esiintyi muun muassa Mikkelissä ja Forssassa, eikä se puritaanisille rokkipoliiseille ollut mikään meriitti. Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin bändi yhä kiertää Suomea ristiin rastiin, tänäkin kesänä peräti viidellä eri keikalla ja kolmeen eri otteeseen.
Kalkkikaivoksessa lähes kaiken nähnyt Uriah Heepkään tuskin on ennen käynyt. Sitä korostaa vokalisti Bernie Shaw'n välispiikkikin, jossa mies kummasteli hienoja olosuhteita.
Suurin osa yleisöstä vaikutti tulleen paikalle nimenomaan Heepin takia. Suurin osa oli 50- ja 60-luvuilla syntyneitä, eli juuri niitä 70-luvun alussa Heepin musiikkiin seonneita. Suomessahan bändi oli suhteessa paljon suositumpi kuin vaikka kotimaassaan Englannissa. Aikalaiseensa Deep Purpleen verrattuna Heep on varsin vetreä orkesteri. Se sentään soittaa kappaleensa jotakuinkin niin kuin levylläkin, eikä sorru tympeään jamitteluun tai kammottaviin soolo-osuuksiin. Klassiset Heep -hitit kuten Bird of Prey, Lady in Black, July Morning ja tietenkin Easy Livin' takasivat kaivosyleisölle melkoisen nostalgia- ja heavy rock -nautinnon.
Bändi esitti yllättävän vähän tuntemattomampaa tavaraansa. 1978 ilmestyneen Fallen Angel -levyn Falling in Love oli ainoita semihittejä. Vaikka yhtyeellä riittäisi repertuaaria vaikka mihin, on se viime vuosina ainakin ulkoilmakeikoilla luottanut vankkoihin ja turvallisiin klassikkokappaleisiin, jotka jokainen yleisöstä varmasti tuntee, mikäli rokin historiasta jotain ylipäätään ymmärtää. Eipä niitä suvantokohtia liioin muodostuisi settiin, jos yllätyksellisyyttä pistettäisiin peliin hieman lisää. Nyt kitaristi Mick Boxin luotsaama ryhmä on vain takuuvarma viihdyttäjä, mutta sitähän suurin osa ihmisistä juuri haluaakin.
Heepin jälkeen esiintynyt Leningrad Cowboys on erään ystäväni mukaan "jo 20 vuotta sitten vanhentunut vitsi". Se on perin kummallista, sillä yhtyettä ei oltu edes perustettu vielä tuolloin. Heepin jälkeen Cowboys ei todellakaan kuulostanut juuri miltään, vaikka hyvä showmeininki äijillä olikin.
Ilotulitukseen loppunut ilta oli varsin onnistunut. Kaljajonoista voisi mussuttaa maailman tappiin asti, mutta ensi vuotta varten siihen pitäisi saada jotain parannusta. Tunnin jonotus ei liene kenenkään etu. Vaikka olutpisteitä näytti olevan paljon, eivät jonot juurikaan vähentyneet illan kuluessa. Liekö sitten parempi niin, että toimi kuten eräs turkulainen farmaseutti, joka osti kuusi lonkeroa kerralla.
Koska alue on paljon isompi kuin se mihin tapahtuma oli nyt rajattu, kannattaisi sinne tuoda toinenkin lava. Paraislaisen Dead by Gunin tapaiset uudet, nousevat yhtyeet voisivat isojen bändien väliajoilla luikauttaa oman settinsä menemään. Myös Ruisrockille, jota ollaan ajamassa niinikään ainutlaatuisesta ympäristöstä Turun Ruissalon kansanpuistosta pois, olisi kalkkikaivos mitä parhain paikka. Se olisi helppo siivota, luonnonsuojelijatkaan tuskin valittaisivat lintujen pesinnän häiriintymisestä tai koppakuoriaisten tuhoutumisesta, ja meluhaitatkin olisivat minimaaliset.
Mukavimpia festivaalikokemuksia ikinä, joten ensi vuotta odotellessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti