Työpaikalla on työpäivän aikana muutama tauko. Tauoilla ei ole yleensä muuta tekemistä kuin lukea Turun Sanomia, kuunnella työkaverien juttuja, syödä, katsella televisiosta tylsiä iltapäiväuusintoja tai surffata taukotilan koneella.
Perjantaina 23. syyskuuta kävin pitkästä aikaa Sweden Rock Festivalin kotisivuilla. Sivut olivat uudistuneet jonkun verran. Ensimmäiset esiintyjät julkaistaan joulukuussa, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa.
Kävin Sweden Rockissa seitsemän kertaa, vuosina 2002-2008. Matkat taitettiin helsinkiläisen Elmu ry:n bussilla. Pari viimeistä vuotta olivat minulle aikamoista tervanjuontia, joten olen tietoisesti pitänyt taukoa.
Festarimatkailu alkoi käymään kunnon ja psyykkeen päälle sen verran rankasti, ettei Sweden Rockiin, joka järjestetään Etelä-Ruotsissa Sölvesborgissa, ole ollut pahemmin ikävä. Paremmat unenlahjat, hermot ja pari vuorokautta lyhyempi reissu muuttaisivat asian varmasti heti. Sen sijaan matkaseura on ollut pääosin ensiluokkaista ja järjestelyt toimineet hienosti.
Surffaillessani tauolla töissä, luin ensimmäisen SRF-reissuni festariraportin Suen nettisivuilta. Jopas tulikin nostalginen olo! Ehkäpä vielä joskus lähden Sweden Rockiin...
Etelä-Ruotsin Sölvesborgissa järjestettävä Sweden Rock Festival kiinnitti huomioni pari vuotta sitten. Tuntuu uskomattomalta, että noinkin lähellä omaa asuinpaikkaa järjestetään rokkijuhlat, joiden esiintyjälista hakee vertaistaan. Kaikki omat suosikkibändit Diosta Deep Purplen kautta Dee Snideriin ja Molly Hatchetiin ovat esiintyneet siellä viime vuosina. Kyseessä on siis eräänlainen vanhojen hard- ja hevibändien kierrätyspaikka.
Suomessa ei tietääkseni kukaan ole edes yrittänyt järjestää Sweden Rockin kaltaista juhlaa. Onkin vaikea kuvitella, että esimerkiksi jossain Laihialla esiintyisi parikymmentä menneiden vuosien suursuosikkia. Uskon kuitenkin, että ainakin pienimuotoisemmalle samalla konseptilla toimivalle festarille olisi täälläkin kysyntää.
Helsingin elävän musiikin yhdistyksen kautta järjestyi tilaisuus lähteä matkalle. Mukana oli kolmisenkymmentä hyvästä musiikista kiinnostunutta ihmistä ympäri Suomea, ei pelkästään pääkaupunkiseudulta. Tampere oli hyvin edustettuna kuten myös Riihimäki ja Uhtuakin. Yllättävää oli se, että vaikka porukan keski-ikä oli kevyesti päälle kolmekymmentä, oli mukana junioreitakin, jotka olivat syntyneet vuonaa 1985!
Lähtö oli keskiviikkona 5. päivä kesäkuuta Turusta iltalaivalla. Ajomatkaan meni koko päivä, perillä olimme joskus viiden paikkeilla. Majapaikkana toimi mukava ja edullinen hostelli, jossa yövyimme neljän hengen huoneissa. Matkaa festivaalialueelle oli kymmenisen kilometriä. Osa matkustajista meni festarin viereiselle leirintäalueelle.
Riennot alkoivat jo torstai-iltana, mutta itse en matkaväsymyksen takia voinut niihin osallistua. Alueella oli neljä lavaa, kaksi isompaa ja kaksi pienempää. Näillä viimeksi mainituilla lavoilla oli menoa ja meininkiä jo torstaina. Muutaman Suomessa tuntemattoman yhtyeen joukosta mainittakoon Thin Lizzyä soitellut, hassusti nimetty Thin Lipstick, joka oli kuulemma hyvä. Se ei kuitenkaan kuuleman mukaan päihittänyt japanilaista The Savoy Trufflea. Bändiä on verrattu muun muassa Jimi Hendrixiin ja Freehin.
Allekirjoittanut bussissa kattoluukun alla.
Perjantai 7.6.
Perjantaina Rock Stagen (toinen isoista lavoista) ensimmäinen yhtye oli Freedom Call. Bändi tulee Saksasta esittää sankariheviä vähän Gamma Rayn tyyliin. Katselin keikan samassa paikassa istuen, eikä yhtye tehnyt järin mielenkiintoista vaikutusta. Käsittämättömänä pohjanoteerauksena voi pitää encorea, joka oli versio Manowarin
Carry Onista. Lavalle tassutteli laulamaan muutama nuori nainen, jotka olivat voittaneet jonkun kilpailun. Kyseessä ei ainakaan ollut laulukilpailun voitto, koska naikkoset hoitivat osuutensa todella ontuen. Kokonaisuutena Freedom Call antoi itsestään negatiivisen vaikutelman, mutta levyllä bändi saattaa toimia paremmin.
Festival Stagella, jota ainakin kokonsa puolesta voi pitää alueen päälavana, esiintyi ensimmäisenä amerikkalainen southernrockyhtye Doc Holliday. Bändi on Suomessakin suhteellisen tunnettu ja vieraillut maassamme useasti. Doc Hollidayn leppoisaa soitantoa oli ilo kuunnella nurmikolla istuen. Bändiltä löytyy muutama todella kova biisi, joista nytkin kuultiin
Southern Man,
Lonesome Guitar ja keikan avannut
Last Ride.
Jostain käsittämättömästä syystä juhlien suojelijaksi oli haalittu Thin Lizzyn edesmenneen keulahahmon Phil Lynottin äiti Philomena "Phyllis" Lynott. Muori sitten selitti isoimmalla lavalla välillä jotain, jonka olisi yhtä hyvin voinut jättää väliinkin. Juontajana toimi entinen Europe-rumpali Ian Haugland. Mies oli kovin paljon erinäköinen kuin
Final Countdown -aikoina viisitoista vuotta sitten.
Sweden Stagella (toinen pienistä lavoista) aloittanut ruotsalainen Evergray ehti jo lopettaa sinne päästyäni.
The Masterplan -kappale kuitenkin kuului kauemmaskin. Bändin voi bongata juhannuksena myös Nummirockista.
Evergrayn jälkeen aloitti Five Fifteen, jonka soundit eivät olleet kohdallaan. Laulaja-kitaristi Mika Järvinen sanoikin miksaajalle, että "sitten pistät volumen niin lujalle, että korvat soi" tai jotain vastaavaa. Mies myös esitteli yhtyeensä ruotsiksi sanomalla "
finnjävlarna är tillbaka".
Äänenvoimakkuudesta bändi ei siis kärsinyt, mutta kova tuuli söi innokkaasti bändin musiikkia.
Innocence Is No Excuse -biisin ensimmäisenä heittänyt helsinkiläisbändin kokoonpano on hiljattain vaihtunut kokonaan Järvistä lukuunottamatta. Satunnainen tarkkailija ei tässä asiassa huomannut muuta muutosta kuin ihmisten ulkonäön, soitto lienee pysynyt samana. Five Fifteen on Ruotsissa jonkinmoinen nimi, mutta yleisöä se ei valitettavasti liiemmin kerännyt lavan eteen ainakaan muutaman ensimmäisen kappaleen aikana. Kuuleman mukaan keikan loppupuolella oli jo ollut hieman parempi meno.
Nykyään Hanoi Rocksissa koskettimia soittava entinen 515-mies Pate Kivinen kertoi päivää myöhemmin, että "tulihan siinä bändissä soitettua 16 vuotta, joten eiköhän se ole ihan tarpeeksi kauan". Tiedä sitten mitä ongelmia laulaja ja bändijohtaja Järvisen kanssa on ollut, kun koko sakki vaihtuu kerralla.
Saksalainen Doro veti samaan aikaan Rock Stagella. Doro esitti uuden Fight-albuminsa biisejä ja useita entisen Warlock-yhtyeensä kappaleita. Nainen tuntui olevan haltioissaan hyvästä vastaanotosta ja kähisi välispiikit oikein innoissaan. Yleisöä Dorolla oli päivän siihen asti eniten. Doron yleisö oli todella miesvoittoinen. Coverina tuli Billy Idolin
White Wedding.
Sweden Rockissa oli myös Suomen festareista poikkeava tapa ylläpitää nimikirjoitustelttaa. Paikkoja oli peräti kaksi, joissa kävivät pikku- ja keskitasonyhtyeet fanejaan tervehtimässä. Hieno tapa, jota kannattaisi harkita tuotavaksi Suomeenkin. Ainakin Doron nimmarisessio oli yhtä tungosta, kun karvaiset äijät rynnivät kohti tiskiä. Sain napattua neidosta muutaman kuvan lähietäisyydeltä, mutten jaksanut notkua testosteronikaaoksessa kovin kauan. Tappituntuma Doron nimmarisessiossa ja vielä ruotsalaisessa teltassa on kerrassaan pervo ajatus.
Doro jakelee nimikirjoituksia innokkaille faneilleen.
Ensimmäinen todella vanha orkesteri oli John Kay & Steppenwolf. Tämä
Born to Be Wildin tehnyt bändi on juuri kyseisen kappaleen takia kuuluisa ja myös sen orja, joten se piti esittää nytkin. Yhtye on alun perin hajonnut jo vuonna -72, mutta kitaristi Kay pyörittää sitä nykyään. Bändi kuitenkin soitti varsin vetreästi, mutta kokonaisuus jäi tylsänpuoleiseksi. Steppenwolfilla näytti kumminkin olevan paljon ystäviä, eikä sen mukava, joskin tylsähkö, soitanta herättänyt sen ihmeellisempiä tuulahduksia suuntaan jos toiseen. Plussaa muuten siitä, että John Kayn nimi mainitaan etuliitteenä, eikä mies ratsasta pelkästään Steppenwolf-nimellä.
Samaan kategoriaan Steppenwolfin kanssa voidaan liittää seuraavana soittanut Manfred Mann, josta nykysukupolvi ei mitään tiedäkään. Yhtye vaikutti jo 60-luvulla menestyksekkäästi, mutta nyt vuosikymmenten jälkeen se on lähinnä todellista nostalgiaa sitä janoaville. Manfred Mannin musiikki ei mainittavasti poikennut edellä mainitusta, joten fanikanta lienee harvinaisen paljon samaa sarjaa.
Gamma Rayn esiintyessä jututimme parin muun suomalaistoimittajan kanssa backstagella Hanoi Rocksia. Koska äänentaso Sweden Rockissa oli melkein kaikilla bändeillä valtaisa, kuului sakemannien soitto vallan hyvin Hanoin bussiinkin asti. Yhtye soitteli pääosin tuoreimman New World Order -levynsä biisejä ja pakolliset Helloweenitkin toki tulivat.
Hetkeä aikaisemmin yleisessä lehdistötilaisuudessa kovin väsyneeltä vaikuttanut Andy McCoy oli nyt puolta tuntia myöhemmin meidän suomipoikien kesken jo huomattavasti pirteämpi mies. Michael Monroe sen sijaan oli pressiteltassakin hyvässä vedossa ja hoiti puheet kuuluvalla äänellä. Andy tyytyi lähinnä notkumaan viereisellä tuolilla. Mielessä kävikin, että McCoylla oli jonkinlainen rooli päällä. Hanoista oli runsas toimittajajoukko kiinnostunut aina Kreikan tv:tä myöten.
"Omien poikien" kesken Andy siis oli skarpimpi ja joi paikallista siideriä. Hanoit juttelivat mukavia, eikä mistään tähdenelkeistä ollut tietoakaan. Andy muun muassa ihmetteli kovasti Doron mukanaoloa samoilla festareilla ja Mike puolestaan ihmetteli sitä, että Andyn Angela-vaimolta on tulossa soololevy, jonka tekemisestä hän ei ollut ennen kuullutkaan. Hassua oli sekin, että välillä puhe meni englanniksi ja muuttuen vauhdissa suomeksi.
Hanoi Rocksilla oli Ruotsissa useampikin keikka saman viikon aikana, mutta Sweden Rock oli isoin esiintyminen. Bändille hankittu kaksikerroksinen bussi oli todellinen mukavuuslaitos, jonka takaosassa oli pehmustettu nahkasohva. Siinä olikin mukava köllötellä ja jutella. Pisteeksi i:n päälle Andy varasti sytyttimeni. Se jäi hetkeksi pöydälle lojumaan, koska mies pyysi jatkuvasti uudestaan tulta tupakkaansa, enkä viitsinyt aina kaivaa sitä esille uudestaan.
Minä ja pitkäaikaiset musiikki-idolini Andy McCoy ja Michael Monroe.
Hanoi Rocksin kautta sain kolmen muun suomalaisen toimittajan kanssa vieraspassit, joiden avulla avautui esteetön kulku backstagelle. Kaksi näistä toimittajista osoittautui todellisiksi nimikirjoitusfriikeiksi, joille mikään ei tuntunut riittävän. Miehillä oli kassikaupalla cd-vihkoja, lp-kansia, valokuvasuurennoksia, julisteita ja vaikka mitä mukanaan. Kun normaali ihminen tyytyy yleensä yhteen nimikirjoitukseen, oli näillä miehillä tavoitteet huomattavasti korkeammalla.
Nimmarimetsästyksen huipentumana pidettäköön sitä, että rohkeampi (röyhkeämpi) toimittajista piiloutui asuntovaunun alle sen jälkeen kun Rob Halford oli antanut käskyn tyhjentää backstagen ylimääräisistä henkilöistä. Mutta vielä oli, jumalauta vie, jotain saamatta ja mies pomppasikin vaunun alta kuin vuorikauris Halfordin kimppuun tämän tullessa paikalle. Nimikirjoitus siis tuli. Suomen kuuluisin nimmarimetsästäjä Eki-setäkin todennäköisesti kääntyisi nojatuolissaan jos tietäisi. Mainittavampaa haittaa miehistä tuskin kuitenkaan oli kenellekään. Vuoden yrittäjäpalkintoa mietittäessä lisättäköön sinne uusi kategoria.
Uuden tulemisen kokenut ruotsalainen Candlemass oli hyvässä vedossa, mutta keikka oli mielestäni liian pitkä. Laulaja Messiah Marcolin oli yhä varsin tuhti poika ja yllään hänellä oli samanlainen munkkikaapu kuin muinoin 80-luvullakin. Nightfall-levyn klassikkobiisit kuten
Samarithan kuulostivat kuitenkin pitkästä aikaa todella hyviltä. Lavalla oli myös epätoivoinen kynttilöidensytytysoperaatio, joka meni pieleen kovan tuulen takia. Sölvesborgissa ruotsalainen heviyleisö otti omat poikansa hyvin vastaan.
Spendrups Stagella (nimi tulee paikallisesta olutmerkistä, joka sponsoria juhlia) soitteli hieman tuntemattomampia bändejä. Pääosin ne olivat ruotsalaisia nousevia kykyjä. Hiljattain levyn julkaissut ruotsalainen Zool ei kuulostanut lavalla ollenkaan samalta kuin levyllään, mutta tähän vaikutti varmasti se, etten kerinnyt kunnolla seuraamaan heidän showtaan. Käsittääkseni niin ikään paikallinen yhtye Damned Nation oli lähinnä huvittava esittäessään versioitaan Black Sabbathin hiteistä. Loppuhuipennuksena bändi vielä vetäisi Van Halenin
Ain’t Talkin’ Bout Loven. Huh! Ihmettelen vaan sitä, että kun suurelle yleisölle saa kerrankin esiintyä, niin mahdollisuus sitten käytetään vesitettyjen coverien soittoon.
Status Quo soitti boogierockia Rock Stagella erittäin suurelle yleisölle. Äänentaso oli laskenut huomattavasti esimerkiksi Candlemassista, mikä ei todellakaan haitannut. Mukava kuunnella vähän hillitympää volumea. Noin 40 vuotta pystyssä ollutta brittibändiä ei vaivaa dementia eikä muutkaan vanhusten taudit.
Caroline,
Down Down,
In The Army Now ja muut vanhat hitit saivat raikuvat aplodit. Kitaristit Rick Parfitt ja Francis Rossi ovat muuten vanhentuneet yllättävän vähän vuosien saatossa. Quo olisi varma valinta Suomeenkin vastaaville festareille, mikäli sellaiset joskus saadaan aikaan.
Quon kanssa samaan aikaan toisella lavalla soitti amerikkalainen hevibändi Virgin Steele. Suomessa melkoisen tuntemattomaksi jäänyt yhtye on kuin hiilipaperikopio Manowarista. Ihan niin kovaa uhoa ja puhkumista heillä ei lavalla ollut kuin Manowarilla, mutta meno oli sinne päin kallellaan. Bändillä on muutama erittäin pätevä kappale, joista nytkin kuultiin ainakin
(Don’t Say Goodbye) Tonight.
Ainakin soittoaikataulunsa puolesta perjantain pääesiintyjä oli Halford. "Metal God" esitti setissään kaksikolmasosaa Judas Priestin kappaleita. Valinta olikin oikein onnistunut. Uudelta levyltä tuli vain pari biisiä, muutama debyyttilevy Resurrectionilta ja kaksi 90-luvulla lyhyen aikaa toimineelta Fight-yhtyeeltäkin. Keikka alkoi Priestin
Painkillerillä ja loppu olikin yhtä menoputkea. Äänenvoimakkuus oli varmasti koko festari kovin, muttei se paljon haitannut, kun sellaiset kappaleet kuten
Exciter,
The Hellion/Electric Eye,
Sinner,
Freewheel Burning tai
You’ve Got Another Thing Coming kajahtivat eetteriin.
Lauantai 8.6.
Lauantaina esiintynyt kolmas suomibändi Snakegod jäi näkemättä, koska kyytimme ei ollut vielä saapunut alueelle. Snakegod on Suomessa tuntematon tamperelainen hevibändi, jolla oli ilo ja kunnia aloittaa festarin toinen varsinainen päivä. Tiedä sitten mitä kautta yhtye on keikkansa hankkinut, mutta väliin se jäi joka tapauksessa.
Uudelleen koottu ruotsalainen 80-luvun hevibändi 220 Volt soitti Rock Stagella. Yhtye kuulosti rankemmalta kuin muistikuvat antoivat ymmärtää. Pullamössöimago oli muuttunut, sitä oli päivitetty 2000-luvulle.
Hanoi Rocks korkkasi päälavan lauantaina. Andy oli hyvässä vireessä, onneksi. Tosin pieni pelko oli perseessä, että tippuuko mies kitarasoolojensa aikana lavan jatkeena olleelta rampilta. Mukana kokoonpanossa oli siis myös kosketinsoittaja Pate Kivinen, jota ei oltu piilotettu verhon taakse, vaikka joku niin uumoilikin. Miken mukaan "he eivät ole mikään vitun Kiss, jolla on kolme soittajaa verhon takana".
Hanoi Rocksin Andy McCoy vetää sooloa päälavalla.
Hanoi Rocks kärsi huonoista soundeista. Miksaaja Walhsten sanoi jälkeenpäin, että tuuli vei suurimman osan mennessään. Biisit kuitenkin toimivat. yhtye aloitti Heavy Metal Kids -coverillaan
Deliriousilla ja materiaali painottui Two Steps From The Move -levyyn, jolta kuultiin muun muassa
Highschool ja
I Can’t Get It. Biisejä oli sovitettu uudelleen, esimerkiksi
Underwater Worldin alussa oli pitkähkö intro, jonka jälkeen kappale muuttui tuttuun muotoon.
Malibu Beach oli alussa se alkuperäinen calypso -versio, joka kohta muuttui
Malibu Beach Nightmareksi. Uuden singlen biisit kuultiin myös lukuunottamatta
Winged Bullia, joka liian hitaana ei olisi mukaan sopinutkaan.
Andy onneksi piti suunsa kiinni lähes koko keikan ajan ja Mike hoiti vähäiset spiikit. "
Rock Like Fuck" -huudot herättivät hilpeyttä ruotsalaisissa. Encorena
Taxi Driver,
Up Around the Bend ja jostain kumman syystä viimeisenä
Million Miles Away. Oikeastaan vain sen aikana kosketinsoittimet kuuluivat, muuten en huomannut mitään.
Girlschoolin "tytöt" kertoivat backstagella olevansa kiinnostuneita näkemään Hanoi Rocksin ja kai he sen sitten näkivätkin. Mikellähän oli joskus 20 vuotta sitten jotain säpinää laulajakitaristi Kim McAuliffen kanssa, ainakin Suosikin mukaan. Girlschoolit olivat yllättävän vetreän näköisiä, ottaen huomioon ainakin 40-vuoden iän ja rankan rockelämän. Ainoastaan rumpali Denise Dufort oli jokseenkin turvonnut. Bändi aloitti klassikkokappale
C’mon Let’s Golla. Muitakin vanhoja killereitä tuli, mutta pääpaino oli kuitenkin uudessa 21th Anniversary Not That Innocent -levyssä.
Girlschoolin tytöt ja fani.
Girlschoolin kanssa päällekkäin soittanut Rage jäi väliin, eikä Magnumkaan jaksanut kiinnostaa kovin kauan. Bändin aikuisrock on periaatteessa ok, mutta hyvistä soundeista ja valtaisasta yleisöstä huolimatta se oli varsin munatonta meininkiä. 80-luvun klassikkolevy On a Story Teller’s Nightilta tuli kuitenkin pari kappaletta, joka piristi mieltä kummasti. Ruotsalaiset sen sijaan vaikuttivat pitävän yhtyeestä kovasti.
Ruotsalainen Freak Kitchen ei myöskään ollut järin kummallinen nimestään huolimatta, mutta Motörhead sen sijaan oli. Aurinko paistoi sellaisesta kulmasta, ettei lavalle ollut helppo nähdä. Lemmy ja kumppanit panivat parastaan ja ruotsalaiset olivat innoissaan. Bändi vaikuttaisi olevan sielläkin hyvin suosittu. Rumpali Mikkey Deehän onkin ehta svedu, muttei silti huutanut mitään paikalliskieltä rumpujensa takaa. Mies muuten takoo kannuja kuin pieni eläin, vastaavaa näkee harvemmin. Ehkä vain Peer Guntin Twist-Twist Erkinharjussa on jotain samaa.
Motörheadit kertovat lehdistölle kuulumisiaan.
Vaikka Motörheadlta on vasta tullut uusi Hammered-levy, biisilista noudatteli vanhaa tuttua kaavaa –
Damage Case,
Civil War,
Orgasmatron,
Killed By Death,
No Class ja niin edelleen. Encorena
Ace of Spades ja
Overkill, mitkäpä muutkaan. Girlschoolit kävivät laulamassa Bomberin aikana taustoja. Jossain vaiheessa joku näytti tissejä yleisön joukosta, johon Lemmy kommentoi "
nice tits". Myös Viron lippu liehui yleisön seassa ja Lemmy tunnisti sen sanomalla "meillä on täällä ystäviä Virosta". Ilmeisesti samat hemmot heiluttivat koko festarin ajan myös Suomen lippua.
Yksi odotetuimpia esiintyjiä Sweden Rockissa oli amerikkalainen Ted Nugent. Yli 30 miljoonaa levyä myynyt mies olikin todellinen showmies. Pressitilaisuudessa hän huusi kuin härkä, varmasti kaikki paikalla olijat kuulivat ja saivat selvää puheesta. Jostain syystä pressitelttaan ei oltu hankittu mikrofonia, vaan muiden artistien puhe hukkui taustalta kuuluviin musiikkeihin. Nugentin kanssa tätä ongelmaa ei ollut.
Ted Nugent on esiintynyt Euroopassa viimeksi vuonna 1979. Mies kuitenkin heittää Amerikassa keikkaa 100-150 kertaa vuodessa. Loppuajan hän käyttää metsästykseen. Nugentilla on maita ja mantuja, joissa hän järjestää metsästyssafareita rahaa vastaan. Mies itse toimii näillä reissuilla isäntänä ja oppaana. Ted kertoi kaataneensa "vitun monta hirveä elämänsä aikana ja syöneensä ne". Hän ei tapa huvikseen vaan ruokaa hankkiakseen. Ted haukkui vegetaristit maan rakoon, mutta lähinnä siitä syystä, että he arvostelevat hänen toimintaansa. Kovin montaa kysymystä Nugentille ei tarvinnut esittää, koska hän huusi omatoimisesti tarinoita elämästään. Mieheltä on muuten juuri ilmestynyt keittokirja Kill ‘em And Grill ‘em, jonka hän on kirjoittanut yhdessä vaimonsa kanssa.
Ted Nugent paasaa lehdistötilaisuudessa.
Ted Nugent jätti puolihullun miehen vaikutelman. Tähän vaikutti juttujen lisäksi huutaminen, koska hänen kuulonsa on heikentynyt pahasti. Se taas johtuu hänen mukaansa liiallisesta Coltilla ampumisesta. Häntä on syytetty muun muassa rasistiksi, mutta Nugentin versio asiasta oli tietysti erilainen.
Mies kertoi jammanneensa kaikkien kovien jätkien kanssa kuten Eddie Van Halenin ja Steve Vain kanssa. Siitä hän olikin vilpittömän onnellinen. Paul McCartney kuulemma arvostelee hänen toimiaan, mutta hänellä itsellään ei ole mitään noin kovaa musiikillista neroa vastaan. Fuck-sanan käyttö oli myös melko tiheää. Mies kehui kilvan taustabändiään, basisti Marco Mendozaa ja uutta, vasta 21-vuotiasta rumpaliaan. Ted Nugentissa on luontaista näyttelijän kykyä. Kerran muuten bongasinkin miehen Miami Vicestä tai jostain vastaavasta jenkkisarjasta.
Lavalla Nugent oli mahtava. Basisti ja rumpali olivat erittäin tasokkaita muusikoita, Ted itse hoiti laulun ja kitaran. Nugent veti kaikki kovat hittinsä;
Free for All,
Wang Dang Sweet Poontang,
Strangehold,
Snakeskin Cowboy,
Paralyzed ja
Cat Scratch Fever. Viimeksi mainittu muuten kertoo seinäjokelaisten helluntaisaarnaajien mukaan siitä, kun Nugent yhtyi naapurin kissaan ja sain tältä kutinataudin. Periaatteessa se voi olla ihan mahdollistakin, pressitilaisuuden jälkeen en enää ollenkaan ihmettelisi sitä.
Ted Nugent päälavalla.
Keikan lopuksi Ted pisti intiaanipäällikön päähineen päähänsä ja ampui jousipyssyllä. Jumalauta, siinä oli munaa! Nugentia seurasivat kuvausaitiosta myös koko Hanoi Rocks ja Phil Lynottin äiti. Mike Monroe varsinkin diggaili oikein kunnolla ja heilutti käsiään rokin tahdissa.
Nugentin jälkeen Rock Stagella esiintynyt Bruce Dickinson ei enää tuntunutkaan paljon miltään. Miehen lavavaatteet olivat kuin suoraan punttisalilta, mikä pani miettimään eikö maailmantähden sentään tulisi pukeutua vähän paremmin yleisön edessä. Koska Brucen soolotuotanto ei Balls to Picasso -levyä lukuunottamatta ole kovin kaksista, saivat Iron Maiden -biisit jalan vipattamaan.
The Prisoner,
Revelations,
Powerslave ja pari muuta vanhaa Maiden-kappaletta ovat valitettavasti paljon parempia kuin miehen omat biisit. Dickinson huusi noin sata kertaa "
Scream for me Swedish Rocks", joten festarin nimi ei ollut jäänyt kunnolla mieleen.
Illan viimeinen bändi oli brittiläinen Saxon. Suomessa vähälle huomiolle jäänyt veteraaniheviyhtye on Ruotsissa hyvin suosittu. Ilta oli jo pimentynyt ja Saxonin valoshow oli komeaa katsottavaa. The Eagle Has Landed -kappaleen aikana taustalle syttyi sadat spotit, jotka muodostivat Saxonin kotkatunnuksen.
Saxonin Biff Bydorf ja Doug Scarret valmistautuvat antamaan nimikirjoituksia backstagella.
Saxon esitti kappaleita koko uransa varrelta. Ensimmäinen levy ilmestyi -78, joten valinnan varaa oli kyllä. Uudelta Killing Ground -levyltä tuli monta biisiä, mutta vanhoja hittejä kuten
Motorcycle Man,
Solid Ball of Rock tai
747 (Strangers in the Night) ei tarvinnut kauan odotella. Saxon oli hyvä lopetus Sweden Rockille. Sääli, ettei Suomessa bändiä osata arvostaa paskan vertaa.
Sweden Rock Festivalilla huomiota herättävää oli bändipaitojen suuri määrä. Käytännössä jokaisella festarivieralla oli yllään joku yhtyepaita. Suomalaisista parhaiten edustettuna oli Stratovarius. Muutama Children of Bodomkin näkyi, samoin Hanoi Rocks. Niinkin epätodennäköisiä paitoja kuten Krokus, Ufo tai Sadistik Execution oli. 80-luvulla kukoistanut hiha- ja selkämerkkikulttuuri oli myös voimissaan.
Ruotsalaiset myös käyttäytyivät hillitymmin kuin suomalaiset. Kännisiä toki oli ja jopa sammuneitakin, muttei lähellekään niin paljon kuin suomalaisilla rokkijuhlilla. Ruotsalainen naisrotuhan on tunnetusti ykkösluokkaa, eikä uskomattoman tyylikkäistä nahkahousublondeista ollut näillä festareilla pulaa.
Järjestäjä- ja pressivastaava Tony Baloughin mukaan kävijöitä oli tänä vuonna ennätysmäärä, 10-12 000 per päivä. Ruotsin laskuopin mukaan väki siis lasketaan päivittäin erikseen, eikä niin kuin Suomessa, että kaikki ynnätään yhteen ja riemuitaan tyyliin "Ruisrockissa 45 000 ihmistä!".
Alueella myytiin olutta puolenlitran muovipuolloissa, eikä omia viinoja tai lasipulloja juurikaan näkynyt. Ratkaisu oli onnistunut verrattuna joustaviin muovituoppeihin, joita yleensä myydään Suomessa. Ruokakojut olivat erittäin asiallisia ja siivouspartoita vaelsi alueella jatkuvasti. Roskat siivottiin pois saman tien eikä vasta juhlien päätyttyä.
Oikeastaan ainoana haittapuolena näkisin kovan tuulen, joka myllersi aavalta mereltä liian voimakkaasti. Siitä kärsi äänentoisto ja hiukset olivat jatkuvasti silmillä. Paahtavaa aurinkoakaan ei oikein tuulen vuoksi huomannut, joten lähes kaikki kärsivätkin toisena päivänä palovammoista etenkin käsissä ja kasvoilla.
Toisena haittana näkisin sen, että lavoja oli liikaa. Neljännelle, lähinnä ruotsalaisia pikkubändejä esitelleelle lavalle en ehtinyt kunnolla kertaakaan. Väliin jäivät sellaisetkin nousevat kyvyt kuin Dream Evil ja Wolf. Liian moni hyvä bändi soitti päällekkäin.
Muuten ei ole mitään valittamista ja harkitsen Sweden Rockiin menoa varmasti uudestaankin. Kun vielä syntymäpäiväkin osui samaan aikaan, mikäpä voisi olla parempi lahja kuin se, että näkee Hanoi Rocksin, Motörheadin ja Ted Nugentin livenä.
Elmun bussiporukka yhteispotretissa Vikingin terminaalissa Tukholmassa. 
