K.K. Downingin muistelmat

Vein taannoin nipun musiikkiaiheisia kirjoja Turun Yliopistokadulla sijaitsevaan Alfa Antikvaan. Vuonna 1983 perustettu antikvariaatti koki muutama vuosi sitten valtaisan profiilin kohotuksen, kun liikkeen omistaja vaihtui aktiiviseen populaarikulttuuriharrastajaan- ja työläiseen Tomi Tuomiseen. 

Entisen yrittäjän aikana kauppa oli tupaten täynnä materiaalia. Laatikoita melkein kattoon asti, jopa vaarallisen ahtaat käytävät, eikä tavara liikkunut ulos juuri lainkaan - sisään kyllä. Tuominen onkin tutkimusmatkaillut alakerran satojen neliöiden tiloissa jo kolmisen vuotta ja löytää päivittäin kaikkea uutta. Nykyään Alfassa on taas tilaa selata esimerkiksi levyjä ihmiset ovat löytäneet paikan. 

Tuominen ei käyntipäivänäni ollut tiskin takana, mutta palkollisensakin on selvästi alan miehiä. Eipä muuten tuollaisessa kaupassa voisi työskennelläkään. Kaveri antoi kirjapinosta vaihdossa kolmenkymmentä euroa, jonka käytin uusiin käytettyihin kirjoihin. 

Valitsin runsaasta musiikkikirjavalikoimasta kolme opusta. Lamppu Laamasen vuonna 2018 kirjoittama Andy McCoy-elämänkerta on suurelta osin huuhaata päähenkilön itsensä kertomana, mutta otin sen koska 80-luvun Hanoi Rocks on minulle ehkä kaikkien aikojen merkittävin orkesteri. Tiedän McCoyn vaiheet varmaan paremmin kuin hän itse, joten sankarin mielikuvitusjuttuihin pystyy suhtautumaan melko neutraalisti.

Ari Väntäsen kirjoittama The Rasmus-kirja lienee yhtä laadukas kuin hänen Stone-, Hanoi Rocks- ja Apulanta-teoksensakin, mutta sitä en ole vielä ehtinyt edes aukaista. 

Kolmas kirja joka meni kolmenkympin kauppaan, on entisen Judas Priest-kitaristin K.K. Downingin ja Mark Edlingtonin yhdessä kynäilemä 40 vuotta Judas Priestiä: Kitarasankarin muistelmat. 

Vuonna 2018 julkaistu kirja on surullista luettavaa. Luulisi miehen, joka on vaikuttanut yhdessä heavy metallin tärkeimmistä yhtyeistä, kykenevän muuhunkin kuin valittamiseen. Kummallinen marmatus alkaa jo ensilevytysten aikoihin 70-luvun puolivälissä. K.K.:n mukaan hänellä ei ollut tarpeeksi sananvaltaa tehdä päätöksiä ja muutenkin kirja etenee negatiiviseen sävyyn. 

Huhtikuussa 2011 Priestin jättäneen kitaristin myöhemmät vaiheet ovat olleet lähinnä surkuhupaisia. Viime vuodet hän on mankunut takaisin yhä varsin menestyvään bändiin. Oma K.K.'s Priest-yhtye ei ole ottanut oikein tuulta alleen, enkä sitä yhtään ihmettele jos vertaa orkesteria Judas Priestiin. 

Kaltaiselleni pitkän linjan Priest-fanille kirjassa ei ole juurikaan uutta informaatiota bändin vaiheista. Ennen niin loisteliaan kitaristin kiukuttelu on lähinnä turhauttavaa. 

Demolition 23. Logomossa

Demolition 23. on entisten Hanoi Rocks-miesten Michael Monroen ja Sami Yaffan perustama suomalais-yhdysvaltalainen punkvaikutteinen yhtye, joka toimi aktiivisesti vuosina 1993-95. Viime vuonna, 27 vuotta hajoamisensa jälkeen orkesteri esiintyi Monroen 60-vuotisjuhlien yhteydessä Helsingin jäähallissa. Siitä innostuneena päätettiin tehdä lisäkeikkoja, jotka toteutuivat tänä syksynä.

Yhtyeen alkuperäiskokoonpanossa soittivat Monroen ja Yaffan lisäksi amerikkalaiset Jimmy Clark (rummut) ja Jay Hening (kitara). Jälkimmäisen korvasi kesällä 1994 kolmas entinen Hanoi-mies Nasty Suicide. 

Bändin ainoa albumi Demolition 23. ilmestyi vuonna 1994. Parissa viikossa äänitetty punkrock-pläjäys oli Bruce Springteenin kitaristina ja myös sooloartistina tunnetun Little Stevenin tuottama. 

Demolition 23. kuivui kasaan keväällä 1995, jolloin Nasty Suicide jätti yhtyeen. Hän muutti Suomeen ja alkoi opiskella iltalukiossa ja sittemmin farmasiaa. Samana vuonna Monroekin palasi kotimaahansa kymmenen New Yorkissa vietetyn vuoden jälkeen, asettuen maalle Salon seudulle.

Demolitionin Suomen kiertue alkoi Tampereen Pakkahuoneelta 29. syyskuuta, jossa yhtyettä vastaanotti tuhatpäinen yleisö. Seuraavana päivänä oli vuorossa Turun Logomo. Yleisöä oli Monroen nykyisessä kotikaupungissa selvästi vähemmän, olisiko muutama sata uteliasta saapunut paikalle. 

Tällä hetkellä bändin kokoonpano koostuu Monroen, Yaffan ja Suiciden lisäksi rumpali Karl Rockfistista. Hän on soittanut Monroen omassa bändissä vuodesta 2010 kuten Yaffakin. Demolitionin alkuperäisrumpali Jimmy Clark on nykyään Metallican Lars Ulrichin rumputeknikko, eikä ilmeisesti siksi päässyt tai ollut tarpeeksi kiinnostunut lähtemään mukaan. 

Minulle oli päivänselvää, että menen katsomaan keikkaa. Vuosikymmenet on harmittanut, että jätin elokuussa 1994 väliin yhtyeen Turun Ikituurin esiintymisen. Tiedä sitten mikä mielenhäiriö silloin iski, mutta samaisena ehtoona oli kyllä hauskaa toisaallakin. 

Logomon keikka oli ilmoitettu alkavaksi kello 20. Vähän tätä epäilin, mutta niin vaan muutamaa minuuttia yli tuon yhtye tuli lavalle. Monroen kanssa on saanut tottua myöhästymisiin, mutta näköjään hän pystyy tarvittaessa olemaan säntillinenkin. 

Logomon aulassa näkyi paljon tuttuja. Turkulaismuusikoista bongasin muun muassa Tero-Petri Suovasen ja Mickey Cranen, joka soitti vuosituhannen taitteessa Micheal Monroen soolobändissä kitaraa. Hän oli myös Hanoi Rocksin uutta tulemista edeltäneessä Hanoi Revisited-bändissä, mutta kiista samasta naisesta teki ikävän särön laulajan kanssa pitkäksi aikaa.

Demolition 23. puski biisejä melkoisella vauhdilla. Ohjelmisto koostui yhtyeen ainoan albumin materiaalista, muutamasta Hanoi-lainasta (Problem Child, In The Year 79, Tooting Bec Wreck) sekä 70-luvun punkklassikoista. 

Pieni, parinkymmenen sekunnin tauko oli vasta 45 minuutin jälkeen, jolloin Monroe lausui ensimmäisen välispiikkinsä. Rumpali Rockfistilla täytyy olla huippu-urheilijan kunto, sillä noin nopeaa ja tarkkaa tykitystä ei kuka tahansa kannuttelija pysty soittamaan tauotta kovin pitkään. Mies ei ole mikään munaton läpsyttelijä, vaan hänelle rummut ovat lyömäsoitin.

Kun kysymyksessä on bändi, joka ei ole edes ollut aktiivinen, ei voi kuin ihmetellä soiton tiukkuutta. Voisi kuvitella, että lavalla oli orkesteri, joka on soittanut vuosikymmenet yhdessä. Toki monet kappaleista ovat tuttuja myös Monroen oman nykybändin keikoilta ja jopa 80-luvun Hanoin ajoilta, joten rutiinia löytyy kaikilta soittajilta. Keikan kesto oli puolisentoista tuntia.

Tavallaan vähän sääli, että Demolition 23. oli sitten ilmeisesti tässä. Tietääkseni yhtyeen taivalta ei ole tarkoitus jatkaa. 

Logomossa kuultiin seuraavat kappaleet https://www.setlist.fm/setlist/demolition-23/2023/logomo-turku-finland-1ba3cd48.html

Michael Monroe Turun Klubilla 3.4.2010

Sarjassamme menneitä muistellessa palataan kymmenen vuotta taaksepäin, huhtikuun alkuun vuonna 2010.

Michael Monroe esiintyi Turun Humalistonkadulla sijainneella Klubilla 3.4.2010 uuden orkesterinsa kanssa. Miehen nimeä kantava ryhmä oli noihin aikoihin vain muutaman kuukauden ikäinen, eikä omaa levytettyä materiaalia ollut vielä ehtinyt kertyä.

Keikka juolahti mieleeni pari päivää sitten kun Facebookin Muistot-toiminto pyöräytti näkyville kuvani, jossa ystäväni Mika Penttinen katsoo lähietäisyydeltä laulavaa Michael Monroeta.

Tällä haavaa moinen läheisyys ei onnistuisi koronapandemian takia, mutta tuolloin Penttinenkin laulaa luikautti Monroen mikrofoniin pari riviä sankarimme entisen orkesterin Hanoi Rocksin kappaleesta Tragedy.

Näistä kuvista välittyy hyvin tuon illan keikkatunnelmat. Se tuskin näkyy, että kyseessä oli ns. limukeikka eli alaikäisille tarkoitettu konsertti. Koska itsekin tuona ehtoona nautin pelkkää cokista, valitsin tämän, enkä muutamaa tuntia myöhemmin tarjolla ollutta K-18-keikkaa.

Kesällä 2010 Monroe bändeineen nauhoitti Helsingin Tavastialla energisen livelevyn Another Night In The Sun. Siihen saatiin hyvin taltioitua silloinen rock'n'rollin riemu.

Monroen ryhmä on pysynyt kahta kitaristin vaihdosta lukuunottamatta koossa jo kymmenen vuotta. Hatunnoston arvoinen saavutus, kun musiikkibisneskin on muuttunut paljon tällä vuosituhannella tai oikeastaan juuri viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Ennen vanhaan yhtyeiden levyt myivät sentään jotenkin, mutta nykyään on niin ja näin. Sakki lataa tai kuuntelee suoratoistopalveluista musiikkinsa, eivätkä fyysiset äänitteet kiinnosta kuin lähinnä kaltaisiani vanhoja diggareita.

Tällä hetkellä muusikoiden on vaikea saada leipäänsä keikoista, koska korona jyllää ja ensi kesän festivaalien toteutumisetkin ovat vaakalaudalla. Michael Monroe bändeineen varmasti selviää poikkeustilasta ja hyvässä lykyssä saamme nauttia energisestä menosta vielä kymmenenkin vuoden kuluttua.

Monroen yhtyeessä soittivat sankarimme lisäksi vuonna 2010 kitaristit Steve Conte ja Ginger Wildheart, basisti Sami Yaffa ja rumpali Karl Rockfist. Gingeriä lukuunottamatta kokoonpano on pysynyt samana.

Yhtyeen settilista oli vajaata viikkoa myöhemmin Lontoossa seuraavanlainen ja luonnollisesti lähes identtinen Turussakin. https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2010/o2-academy-islington-london-england-73d48a2d.html

Andy - Rock'n'Roll Star

Kun Lamppu Laamasen kirjoittama Andy McCoysta kertova elämänkertakirja Andy - Rock'n'Roll Star (Johnny Kniga) viime vuoden syksyllä suurella tohinalla ilmestyi, en rientänyt onnesta soikeana kirjakauppaan. Uskoin, että samat horinat on luettu ja kuultu jo kymmeniä kertoja. Enkä ollut yhtään väärässä, kun satusedän kirjan vihdoin käsiini sain.

Korostettakoon, että mielestäni Andy McCoy on erinomainen biisintekijä ja vaikuttanut musiikillaan elämääni todella paljon, etenkin Hanoi Rocksin kanssa. Kitaristina en pidä häntä mitenkään ihmeellisenä, vaikka kunniaa on tullut silläkin saralla tullut. Henkilönä Andy on nähdäkseni lähinnä vastenmielinen narsisti, eikä Laamasen kirja käsitystä muuta.

Andy - Rock'n'Roll Star on jo kolmas Andy McCoy-elämänkerta. Tai laskentatavasta riippuen neljäs. Lokakuussa 1962 syntyneelle miehelle se on aika paljon.

Ensimmäinen Andy-kirja oli 1987 ilmestynyt Hanoista ikuisuuteen, kirjoittajanaan Måns Kullman. Toinen oli Sheriffi McCoy vuodelta 2001, ainakin väitetysti Andyn itsensä kynäilemä. Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years ilmestyi 2009 ja sekin käsitteli pitkälti samoja asioita.

Kun vielä mukaan lisätään Pekka Lehdon ohjaama fiktiivinen dokumenttielokuva The Real McCoy vuodelta 1999, on siinä kerrakseen taltiointia yhdestä miehestä.

Hanoi Rocks vuonna 1984. Andy keskellä.

Elin jonkunlaisessa harhakuvitelmassa, että uudessa kirjassa käsiteltäisiin tarkemmin Andyn musiikillisia ansioita. Mutta ei. Samaa höpinää, liioittelua ja muunneltua totuutta riittää sivutolkulla. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen itsekehu ja entisen Hanoi Rocks-bändikaverin Michael Monroen haukkuminen.

Laamanen on onneksi sen verran toimittanut kirjaa, ettei kyse ole ihan Andyn monologista. Hän on korjannut Andyn puheita esimerkiksi sankarimme mustalaisjuurista. Niitä kun ei ole edes yhden veritipan vertaa. Maailmalta Suomeen palattuaan vuonna 1994 hän jostain kumman syystä alkoi tarinoida olevansa manne.

Olisin kaivannut tarkempaa tietoa Andyn Amerikan vuosista. Shooting Gallery-orkesterinsa teki Kaliforniassa yhden albumin ja kiersi Kissin lämmittely-yhtyeenä 35 konsertin verran. Andy tosin kertoi minulle keväällä 1999 Ruotsin Haaparannassa, että he tekivät "150 keikkaa Kissin kanssa".

Shooting Gallery vuonna 1991. Andyn bändi Amerikassa. 

Täydelliseksi flopiksi kymmenen vuotta sitten muodostunut The Real McCoy Band on jäänyt kirjassa kokonaan unholaan. Aihe lieneekin sankarillemme arka. Kyseessä oli kokoonopano, jossa McCoyn kanssa soitteli kolmen Suomen keikan verran superbändi Foo Fightersin kitaristi Chriss Shiflett, Andyn vaimo Angela sekä muutama Hanoi-johdannainen ruotsalaismuusikko. Orkesteri hajosi Andyn ja Shiflettin erimielisyyksiin.

Koska rock'n'rollin Uuno Turhapuroksikin tituleerattu Andy McCoy sattuu olemaan Suomen tunnetuimpia julkkiksia, oli kirjalle varmasti viime syksynä tilausta mietittäessä isänpäivä- tai joululahjaa perheen päälle. Kriittiselle lukijalle ja vuosikymmeniä Andyn touhuja seuranneelle kirja ei tarjoa mitään uutta.

Andy esittelee kitaraa vuonna 1984. 

Laajan hammasremontin ja ikääntymisensä takia nykyään hieman Kasper-nukkea muistuttava Andy on viimeisen vuoden aikana ollut tapetilla taidenäyttelynsä ja Pelle Miljoona Oy:ssä kitaroimisensa takia. Vaikka soittotaito on vuosien varrella heikentynyt, soi keppi yhä hyvänä päivänä kohtalaisesti.

Uusi ja samalla Andyn kolmas sooloalbumi 21st Century Rocks ilmestyi alkusyksyllä. Se on saanut pääosin hyvät arvostelut. Sen verran mitä levyä olen kuullut, voin yhtyä yleiseen mielipiteeseen. Esimerkiksi videonakin julkaistu Seven Seas on erinomainen kappale.

Musiikkihaaste (taas vaihteeksi)

Facebookissa levisi hiljattain musiikkiaiheinen haaste. Taas vaihteeksi. Viimeksi osallistuin sellaiseen noin kaksi vuotta sitten. Mutta mikä ettei taas, mukava näitä on muistella.

Aiheena oli nyt "Levyt, jotka ovat ratkaisevasti vaikuttaneet musiikkimakuusi". En sanatarkkaan muista mikä se viimeksi mahtoi olla, mutta sinnepäin sekin. Koitin vältellä samoja albumeja, joten esimerkiksi Sleepy Sleepersin Metsäratio, Hanoi Rocksin Bangkok Shocks Saigon Shakes tai Eppu Normaalin Akun tehdas eivät tässä joukossa ole.

Levyt ajoittuvat aivan 80-luvun alkuun, tarkemmin vuosiin 1981-82. Poikasena luukutin näitä niin sanotusti ihan simona. Musiikkimaku ei ole noista vuosista pahemmin muuttunut, toki sentään laajentunut.

Mielestäni nämä kymmenen levyä ovat tänä päivänäkin täysin relevantteja. Eikä ole kauaa kun autossa soi Eppujen Elävänä Euroopassa -cd:tä ja kotona pyöri Popedan Hullut koirat -älppäri!

Hanoi Rocks Turun Klubilla 15.11.2008

Suomen kaikkien aikojen legendaarisin rockyhtye Hanoi Rocks esiintyi Turun Klubilla 15.11.2008. Selasin hiljattain kuvakansioitani ja tuolloin ottamani kuvat putkahtivat esille.

Itse keikasta ei ole jäänyt sen kummempaa mieleen. Taisin nähdä Hanoin samassa tilassa kerran aiemminkin. Sen muistan, että ennen keikkaa olimme parin kaverin kanssa korttelin toisella puolella Daily Newsissä kaljalla.

Alunperin Hanoi Rocks perustettiin syksyllä 1979 ja se hajosi kesän kynnyksellä 1985. Yhtye teki neljä studioalbumia, alkuaikojen singlelevyjä- ja demoja sisältäneen kokoelman sekä livelevyn.

Uudelleen kootun Hanoin taival kesti kesästä 2001 kevääseen 2009. Orkesteri pani pillit pussiin puolisen vuotta Turun esiintymisen jälkeen Helsingin Tavastialla, jossa se esiintyi peräkanaa useana iltana loppuunmyydylle salille.

Klubin lisäksi näin Hanoin Turun seudulla ainakin Ruisrockissa (joka kesä 2001-2008 eli kahdeksan kertaa), Kaarinan Old Texasissa pari kertaa ja Caribia-hotellin salissa sielläkin ainakin kahdesti.

Tämä vuosituhannen tunnetuimmassa Hanoi-kokoonpanossa soittivat ruotsalaiset Conny Bloom (kitara) ja Andy Christell (basso), sittemmin Popedaan siirtynyt rumpali Lacu Lahtinen sekä Michael Monroe ja Andy McCoy. Viimeksi maininut eivät paljon esittelyjä kaipaa.

Lahtinen otti alkuvuodesta 2008 ritolat ja hänen tilalle rumpupatteriston taakse pestattiin ruotsalainen Jolle Atlagic. Atlagic, tai lähinnä hänen tumma hiuspehkonsa, näkyy näissäkin kuvissa pariin otteeseen.

Hanoi Rocks oli energinen livebändi, joka heitti aina hyviä keikkoja. Tai ainakin ne parisenkymmentä jotka näin, olivat moitteettomia - kitaristi McCoyn lukemattomista siviilitoilailuista huolimatta.

Mieleen on jäänyt erityisesti veto Ruisrockissa 2004. Ohjelmistoon kuului tuolloin harvinaisempiakin kappaleita kuten Ice Cream Summer ja Fallen Star. En olisi ikinä uskonut kuulevani niitä livenä.

Hanoin 2000-luvulla tekemät kolme studioalbumia eivät vedä vertoja 80-luvun tuotoksille, mutta ovat kumminkin mallikkaita suorituksia. Ulkopuolista tuottajaa olisi tosin tarvittu ainakin pohdittaessa levyjen pituuksia ja biisijärjestyksiä. Tällaisenaan ne jäivät vähän sekaviksi kokonaisuuksiksi, kun pienellä vaivalla olisi voinut tulla vaikka klassikoita.

Michael Monroe Viking Gracella 16.3.

Ei kulunut kuin neljä kuukautta kun suomalaisen rockin legenda Michael Monroe esiintyi jälleen Turun ja Tukholman väliä seilaavalla Viking Grace-laivalla. Vaikka marraskuinen keikka oli vielä tuoreessa muistissa, päätin itsekin lähteä risteilemään.

Terminaalissa huomasin, että ihmisiä oli vähemmän kuin normaalisti viikonloppulähdöllä. Ehkä se oli vain sattumaa. Tuskin moinen johtui illan esiintyjästä, joka muuten soitti samalla paatilla toisenkin keikan seuraavana ehtoona.

Tuttuja bongasin jo terminaalin edustalla ja viereisessä Hotel Seaportissa, jossa kävin imuroimassa yhden lonkeron. Sakkia oli selvästi saapunut Monroen takia, mutta suurin vaikutti olevan tavallisia risteilyturisteja.

Sitten viime syksyn Monroen settilista oli jonkun verran vaihtunut. Itse asiassa yllättävänkin paljon ottaen huomioon, että muutamat samat vanhat kappaleet roikkuvat mukana vuodesta toiseen.

Monroen vanhan orkesterin Hanoi Rocksin Malibu Beach Nightmare-renkutuksen voisi jo suosiolla tiputtaa laidan yli. Creedence Clearwater Revival-laina Up Around The Bendin mukanaoloa voi perustella sillä, että sen suurin osa yleisöstä kai haluaa sen kuulla.

Vaikka Monroen omassa materiaalissa ei mielestäni vikaa olekaan, on lainabiisien määrä yhä tässäkin vaiheessa soolobändiuraa hämmästyttävän suuri. Edellä mainittujen lisäksi laivalla kuultiin materiaaliaa yhtyeiltä Demolition 23 (Monroen ja basisti Sami Yaffan 90-luvun puolivälin bändi), Cheap Trick, Johnny Thunders & The Heartbreakers ja Flamin' Groovies. Illan kappalevalikoima löytyy kokonaisuudessaan täältä https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2019/ms-viking-grace-turku-finland-39205a7.html

Omaan korvaani hunajaa olivat harvinaisemmat Hanoi Rocks-palat Cutting Corners ja Tooting Bec Wreck. Myös Monroen nykybändin omat Old King's Road, '78 ja Ballad Of The Lower East Side olivat loistavia.

Yleisössä näkyi olevan aikamoinen kattaus ihmisiä vauvasta vaariin. Salin ylätasolla pikkulapsetkin heiluivat kuin kokeneemmatkin rokkarit.

Monroe sanoi taannoin jossain haastettelussa, että hän on vähän kuin sarjakuvahahmo ja se pitää kyllä paikkansa. Hänen musiikista ei välttämättä ymmärretä paljoakaan kun pääasia on, että televisiosta tuttu meikattu setä heiluu lavalla.

Rokkikirjoja tammikuun iltojen ilona

Lueskelin hiljattain kaksi perin erilaista suomalaista musiikkikirjaa. Kiitos lainasta Vartiaisen Jarille, jonka laajaa arkistoa pääsin penkomaan.

Kyseessä olivat Tigers Story ja Sheriffi McCoy. Jälkimmäinen olikin ennestään tuttu ja toinen puolestaan siltä osin, että tiesin sellaisen aikanaan ilmestyneen.

Pidemmän korren veti ilman muuta Janne Salmen kirjoittama ja vuonna 2012 julkaistu Tigers Story. Se on kertomus keravalaisesta Teddy & The Tigersistä, joka villitsi 70-luvun lopulla nuorisoa ympäri maan.

Fancy Dan-nimisenä aloittanut ja 50-luvun rockabillyä soittanut Teddy & The Tigers oli tamperelaisen Poko Rekordsin ensimmäinen kiinnitys. Yhtyeen levyt myivät sellaisella syötöllä, ettei uudelle levy-yhtiölle parempaa alkua olisi voinut toivoa.

Kesällä 1978 orkesteri ohitti suosiossa monta vuotta listojen kärjessä keikkuneen Hurriganesin. Asia tietysti kismitti Ganes-pomo Remu Aaltosta kovasti ja mies laukoikin tuimia kommentteja uudesta tulokkaasta.

Tigers lopetti toimintansa rockabillybuumin ollessa vielä suurimmillaan syksyllä 1980. Sen puolesta, että amerikkalainen Stray Cats hullaannutti Suomea vasta puoli vuotta myöhemmin, olisi yhtyeelle takuulla ollut yhä markkinarakoa jäljellä.

Teddy & The Tigers on vuosikymmenten varrella tehnyt silloin tällöin paluukeikkoja, mutta uusia levytyksiä ei ole ilmestynyt. Nostalgia on purrut ja kysyntää varmasti löytynyt. Enää comeback on tuskin mahdollista, sillä laulajakitaristi Teddy Guitar alias Aikka Hakala sairastui vakavasti viitisen vuotta sitten.

Kirja on vähän ontuvasta taitostaan huolimatta vallan mielenkiintoinen. Se on täynnä ajankuvaa 70-luvun lopulta ja 80-luvun taitteesta, joka on syöpynyt allekirjoittaneenkin kaaliin hyvin.

Salossa järjestettiin elokuussa 2012 Easy Livin' In Salo-tapahtuma, joka keskittyi Uriah Heep-yhtyeen fanitukseen. Takapihan anniskelualueella katselin aikani tutunnäköistä hahmoa, enkä saanut päähäni mistä miehen oikein tunsin. Lopulta oli pakko kysyä. Hän osoittautui Teddy & The Tigersin basisti Antti-Pekka Niemeksi. Oikein mukava heppu olikin.

Entinen Uriah Heep-rumpali Lee Kerslake ja Teddy & The Tigersin basisti AP Niemi Salossa kesällä 2012. 

Seuraavaksi tartuin kirjaan, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran joskus vuosituhannen alussa. Suomen ehkä kuuluisimman rockmuusikon, Andy McCoyn, itsensä kirjoittamaksi tituleerattu Sheriffi McCoy ilmestyi vuonna 2001.

Andyn vaiheita aivan 80-luvun alusta asti seuranneena hänen seikkailunsa ovat tulleet perin tutuiksi. Sheriffi McCoysta on sen verran aikaa, että tarinoihin on saanut vähän perspektiiviä. Kirja alkaa 60-luvun alusta, jolloin McCoy syntyi Pelkosenniemellä ja päättyy Hanoi Rocksin uudelleen kokoamiseen vuonna 2001.

Haluan korostaa, että Andy McCoy on merkinnyt minulle enemmän kuin ehkä kukaan muu suomalaismuusikko. Hänen kynäilemänsä Hanoi Rocks-kappaleet ovat erittäin olennainen osa nuoruuteni soundtrackia, eikä biisien hohto ole himmennyt 80-luvun jälkeen minnekään. Se ei kumminkaan estä suhtautumasta häneen kriittisesti.

Nykysilmin luettuna Andyn kirjassaan heittämät hölynpölyjutut eivät saa edes hymyä huulille, vaan lähinnä ärsyttävät. Hänen suonissaan ei virtaa pisaraakaan mustalaisverta ja artistiin kovasti liitettyjen huumehommienkin laajuus alkaa vähän epäilyttämään. Vaikka mies ei Pelle Miljoona Oy:n taannoisen kiertueen perusteella enää osaakaan soittaa kitaraa kuin lähinnä auttavasti, luulisi hänen olevan moisen rojumäärän vedosta huomattavasti pahemmassa kunnossa. Tai haudassa.

Sheriffi McCoy on melkoinen satukirja, jossa toki vilahtelee faktaakin siellä täällä. Hanoi Rocksista kiinnostuneille tämä tietysti on jonkinmoinen tietopaketti. Siihen tarkoitukseen on tosin tehty huomattavasti asiallisempikin opus, nimittäin Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years (Like 2009).

Hanoi Rocks vuonna 1981. Andy McCoy keskellä. 


Syksyllä ilmestyi peräti kolmas Andystä kertova kirja, Lamppu Laamasen tekemä Andy - Rock'n'Roll Star. Sitä en ole vielä ennättänyt lukea, enkä suurin odotuksin siihen aio tarttuakaan. Mielikuvitusjuttuja kun on jo luettu pilvin pimein.

Ensimmäinen Andy-kirja oli Måns Kullmanin naputtelema Andy McCoy - Hanoista ikuisuuteen vuonna 1987. Ehkä vielä aikanaan julkaistaan postuumisti sellainen teos, jossa Andyn tarina käydään läpi totuudenmukaisesti. Sitä odotellessa voi vaikka tutustua tähän mielenkiintoiseen linkkiin, jossa oikaistaan hänen vuosien varrella sepittämiään juttuja.

https://web.archive.org/web/20100419121702/http://pilleri.spt.fi/~jukka/hanoi3/fin/news_html/vonhulkkov.htm

Michael Monroe Viking Gracella

Yksi Suomen tunnetuimmista rocktähdistä, vuosia sitten turkulaistunut Michael Monroe, esiintyi kotisatamastaan startanneella Viking Linen Grace-laivalla myöhään perjantai-iltana 9. marraskuuta.

Monroe on heittänyt Gracella keikkaa ennenkin. Itse olen todistanut tapahtumaa kaksi kertaa, joulukuussa 2015 ja 2016. Tällä kertaa ajoitus ei mennyt aivan samoihin, mutta joulu on kumminkin pian jo ovella.

Hytilliseen innokkaita Monroe- ja risteilyfaneja tarvittiin lopulta vain muutama viesti ja homma oli sillä selvä. Risteilyn hinta vaan pomppasi h-hetken lähestyessä melkein pilviin, mutta neljään pekkaan jaettuna summa oli aika inhimillinen.

Gracen perjantai-iltalähtö oli käsittääkseni täynnä. Jonkun verran tuttujakin näkyi, mutta niinhän aina. Oli laivalla sitten esiintymässä Vaakku Varjus, Paula Koivuniemi tai Michael Monroe.

Monroe on ollut esillä, entisen soittokumppaninsa Andy McCoyn sanoja lainatakseni, liikaa viime vuosina. Käy jo melkein vitsistä käy hänen heilumisensa joka maailmantähden erikoisvieraana Helsingissä huuliharppunsa kera tai vääntelemässä koipiaan mitä ihmeellisimpiin asentoihin. Moinen touhu saa kummasti aikaan inflaation.

Minulle on aivan yksi lysti jos Monroe on X-Factorissa tai Idolsissa tuomarina, kun en edes katso näitä ohjelmia. Nykyään hänet tunnetaankin paremmin paremmin television kautta kuin musiikillista saavutuksistaan. Hanoi Rocks varmaan osataan mainita, mutta jos pitäisi luetella kolme Monroen omaa kappaletta, olisi se liian suuri pähkinä purtavaksi suurimmalle osalle tämän mediapersoonan ihalijoista.

Viking Gracella Monroen keikan alkua sai odotella lähes puolille öin ja siinä ajassa ehti kummasti humaltuakin. Asettauduin vakiopaikkaani estradin yläpuolelle, koska sieltä on mielestäni parhaat näkymät. Alhaalla ihmispaljoudessa ei juuri huvita olla tönittävänä.

Orkesteri aloitti Ballad Of The Lower East Sidella, jossa otettiinkin heti löysät pois. Loistava biisi muuten aika onnettomalta Horns And Halos -albumilta vuodelta 2013. Levystä kertonee paljon sekin, että Monroen nykyisessä keikkasetissä se on ainoa ralli tuolta levyltä.

Hyviä kappaleita tuli peräkanaa kuin konekiväärin suusta. Kiivas tahti saattoi olla suurimmalle osalle vähän liikaakin, etenkin kun olen satavarma, ettei lisäkseni kovin moni edes tiennyt biisejä. Tavalliselle ristelyvieraalle riitti, että televisiosta tuttu meikattu setä heilui lavalla.

Lukuisat Hanoi Rocks-lainat sen sijaan saattoivat ollakin tutumpia jopa takarivin taaville. Malibu Beach Nightmare, Don't You Ever Leave Me, Boulevard Of Broken Dreams, Lost In The City, Oriental Beat ja tunnetuin Hanoi-kappale, CCR-laina Up Around The Bend aikaansaivat ylimääräisiä aaltoja Itämerelle.

Monroen bändin syksyn kiertueen päättäneellä Grace-keikalla ei ollut lainkaan akustista osuutta, jollainen oli muun muassa Turun Logomossa. Siellä bändi istahti tuoleille ja näppäili sulosointuja solistinkin lopettaessa riehumisensa. Ja hyvä niin, eipä sellainen olisi tänne sopinutkaan.

Kappalevalikoimasta jäi kummastuttamaan Alice Cooper-laina Long Way To Go, joka on peräisin Love It To Death -albumilta 1971. Merkillinen valinta, etenkin kun tuolla shokkirokkarilla olisi saman vuosikymmenen alusta lukuisia paljon parempiakin biisejä mistä ammentaa.

Encoren alkaessa Michael Monroe yltyi paukuttamaan Karl Rockfistin rumpuja oikein tuelta. Hän ei olekaan lainkaan hassumpi kannuttelija. Hanoi Rocksin vuoden 1983 Lontoon Marqueella kuvatun All Those Wasted Years-videon tavoin rumpuhommaa seurasi Ramones-laina Blitzkrieg Bop, jonka Monroe tulkitsi patteriston takaa. Marqueella sen lauloi edesmennyt Hanoi-rumpali Razzle.

Hieman harmittaa ulkomaisten Hanoi Rocks- ja Michael Monroe -fanien puolesta, että miehen ura on keskittynyt nykyään lähes pelkästään Suomeen. Kansainvälinen, pirun kova bändi, pesisi mennen tullen monet muniinpuhaltelijat maailman estradeilla. Mutta ilmeisesti ulkomaiset keikkapalkkiot- tai paikat eivät oikein vedä puoleensa ja kotimaasta kerätään kirsikat kakun päältä.


Settilista Viking Grace 9.10.2018:

Ballad Of The Lower East Side
Trick Of The Wrist
Malibu Beach Nightmare
Old King's Road
This Ain't No Love Song
Long Way To Go
'78
Smoke Screen
Nothin's Alright
Hammersmith Palais
Goin' Down With The Ship
Don't You Ever Leave Me
Not Fakin' It
Up Around The Bend
Dead, Jail Or Rock'n'Roll

encore:

Blitzkrieg Bop
Lost In The City
Boulevard Of Broken Dreams
Oriental Beat