Demolition 23. Logomossa

Demolition 23. on entisten Hanoi Rocks-miesten Michael Monroen ja Sami Yaffan perustama suomalais-yhdysvaltalainen punkvaikutteinen yhtye, joka toimi aktiivisesti vuosina 1993-95. Viime vuonna, 27 vuotta hajoamisensa jälkeen orkesteri esiintyi Monroen 60-vuotisjuhlien yhteydessä Helsingin jäähallissa. Siitä innostuneena päätettiin tehdä lisäkeikkoja, jotka toteutuivat tänä syksynä.

Yhtyeen alkuperäiskokoonpanossa soittivat Monroen ja Yaffan lisäksi amerikkalaiset Jimmy Clark (rummut) ja Jay Hening (kitara). Jälkimmäisen korvasi kesällä 1994 kolmas entinen Hanoi-mies Nasty Suicide. 

Bändin ainoa albumi Demolition 23. ilmestyi vuonna 1994. Parissa viikossa äänitetty punkrock-pläjäys oli Bruce Springteenin kitaristina ja myös sooloartistina tunnetun Little Stevenin tuottama. 

Demolition 23. kuivui kasaan keväällä 1995, jolloin Nasty Suicide jätti yhtyeen. Hän muutti Suomeen ja alkoi opiskella iltalukiossa ja sittemmin farmasiaa. Samana vuonna Monroekin palasi kotimaahansa kymmenen New Yorkissa vietetyn vuoden jälkeen, asettuen maalle Salon seudulle.

Demolitionin Suomen kiertue alkoi Tampereen Pakkahuoneelta 29. syyskuuta, jossa yhtyettä vastaanotti tuhatpäinen yleisö. Seuraavana päivänä oli vuorossa Turun Logomo. Yleisöä oli Monroen nykyisessä kotikaupungissa selvästi vähemmän, olisiko muutama sata uteliasta saapunut paikalle. 

Tällä hetkellä bändin kokoonpano koostuu Monroen, Yaffan ja Suiciden lisäksi rumpali Karl Rockfistista. Hän on soittanut Monroen omassa bändissä vuodesta 2010 kuten Yaffakin. Demolitionin alkuperäisrumpali Jimmy Clark on nykyään Metallican Lars Ulrichin rumputeknikko, eikä ilmeisesti siksi päässyt tai ollut tarpeeksi kiinnostunut lähtemään mukaan. 

Minulle oli päivänselvää, että menen katsomaan keikkaa. Vuosikymmenet on harmittanut, että jätin elokuussa 1994 väliin yhtyeen Turun Ikituurin esiintymisen. Tiedä sitten mikä mielenhäiriö silloin iski, mutta samaisena ehtoona oli kyllä hauskaa toisaallakin. 

Logomon keikka oli ilmoitettu alkavaksi kello 20. Vähän tätä epäilin, mutta niin vaan muutamaa minuuttia yli tuon yhtye tuli lavalle. Monroen kanssa on saanut tottua myöhästymisiin, mutta näköjään hän pystyy tarvittaessa olemaan säntillinenkin. 

Logomon aulassa näkyi paljon tuttuja. Turkulaismuusikoista bongasin muun muassa Tero-Petri Suovasen ja Mickey Cranen, joka soitti vuosituhannen taitteessa Micheal Monroen soolobändissä kitaraa. Hän oli myös Hanoi Rocksin uutta tulemista edeltäneessä Hanoi Revisited-bändissä, mutta kiista samasta naisesta teki ikävän särön laulajan kanssa pitkäksi aikaa.

Demolition 23. puski biisejä melkoisella vauhdilla. Ohjelmisto koostui yhtyeen ainoan albumin materiaalista, muutamasta Hanoi-lainasta (Problem Child, In The Year 79, Tooting Bec Wreck) sekä 70-luvun punkklassikoista. 

Pieni, parinkymmenen sekunnin tauko oli vasta 45 minuutin jälkeen, jolloin Monroe lausui ensimmäisen välispiikkinsä. Rumpali Rockfistilla täytyy olla huippu-urheilijan kunto, sillä noin nopeaa ja tarkkaa tykitystä ei kuka tahansa kannuttelija pysty soittamaan tauotta kovin pitkään. Mies ei ole mikään munaton läpsyttelijä, vaan hänelle rummut ovat lyömäsoitin.

Kun kysymyksessä on bändi, joka ei ole edes ollut aktiivinen, ei voi kuin ihmetellä soiton tiukkuutta. Voisi kuvitella, että lavalla oli orkesteri, joka on soittanut vuosikymmenet yhdessä. Toki monet kappaleista ovat tuttuja myös Monroen oman nykybändin keikoilta ja jopa 80-luvun Hanoin ajoilta, joten rutiinia löytyy kaikilta soittajilta. Keikan kesto oli puolisentoista tuntia.

Tavallaan vähän sääli, että Demolition 23. oli sitten ilmeisesti tässä. Tietääkseni yhtyeen taivalta ei ole tarkoitus jatkaa. 

Logomossa kuultiin seuraavat kappaleet https://www.setlist.fm/setlist/demolition-23/2023/logomo-turku-finland-1ba3cd48.html

Michael Monroe Logomon Terassikesässä

VR:n entisessä konepajassa Turussa sijaitseva konsertti- ja kulttuuritalo Logomo on jokusen vuoden järjestänyt kesäisin konsertteja ulkona. Rakennuksen ja ratakiskojen väliin jää sen verran hyvin tilaa, että sinne mahtuu laaja kesäterassi ja reilun kokoinen lava. 

En ole aikaisemmin näihin tilaisuuksiin osallistunut, mutta viime viikon perjantaina sattui sopiva sauma kun kesälomani alkoi ja lavalla oli eräs pitkäaikaisimmista suosikeistani, Michael Monroe. 

Päivää ennen Michael Monroen Terassikesä-konserttia samalla estradilla esiintyi kotimainen metalliyhtye Amorphis. Kuulemani mukaan orkesteri olisi täyttänyt tilan lähes äärimmilleen. Monroen aikana ei ollut ruuhkaa, vaan paikoin jopa kiusallisenkin väljää. 

Tasan kello 19 aloitti illan avausbändi, turkulainen Sweatmaster. Parikymmentä vuotta sitten suosionsa kukkuloilla ollut ja taannoin comebackin tehnyt orkesteri oli todella kovassa vedossa. Jopa niin, että raskaskätisellä rumpalilla Matti Kalliolla hajosi virvelin kalvo muutaman kappaleen jälkeen. 

Pienen asennustuon jälkeen garage-tyyppinen musisointi AC/DC- ja Hurriganes-mausteilla jatkui kovalla, mutta selkeäsoundisella volyymilla. 

En huomannut Sweatmasterissa muuta eroa menneeseen kuin kitaristin ja basistin harmaantuneet parrat. Meininki oli todella hyvä.

Michael Monroen keikka oli ilmoittettu alkavaksi 20:45. Suunnilleen samoihin aikoihin se alkoikin. Takavuosina mies oli aina reilusti myöhässä, mikä kovasti vitutti tuttavapiiriäni. Nykybändinsä kanssa toiminta on ammattimaisempaa.

Yllättäen Monroen volyymitaso oli huomattavasti alhaisempi kuin Sweatmasterilla. Korvatulppia tuskin tarvitsi kukaan, eikä rumpali Karl Rockfistin pellit tai mikään muukaan ääni ottanut korviin.

Yhtyeen settilista koostui täsmälleen samoista kappaleista kuin kuluvan kesän keikoilla muutenkin. Järjestys vaan oli hieman eri kuin esimerkiksi Youtubesta katsomassani Hellfest-festivaalikeikassa Ranskasta. 

Fanin korvaan biisit olivat pääosin joko kovia tai helvetin kovia, eikä suvantokohtia juuri ollut. Nopeiden biisien välissä voisi toki esittää jonkun hitaammankin vedon, kuten vaikka Monroen ja basisti Sami Yaffan 90-luvun puolivälin bändin Demolition 23:n You Crucified Me:n. 

Nyt homman nimi oli tunti turpaan tauotta. Kappaleita tuntemattomalle ja Monroen pelkästään televisio-ohjelmien tai iltapäivälehtien kautta tietävien korviin moinen tempo on varmasti liikaa.

Uutuusalbumi, alkukesästä ilmestynyt I Live Too Fast To Die Young on erinomainen. Levyllä on tarttuvia ralleja kuten ilmeisesti entisestä bändikaverista Andy McCoysta kertova Anybody's Nobody, Aerosmith-tyyppinen rokki Can't Stop Falling Apart ja rivakka Murder The Summer Of Love. 

Varsinaisen setin viimeisenä kuultu Dead Jail Or Rock'n'Roll kummastutti lavalle tulleen pikkupojan muodossa. Kuulemma kyseessä oli amerikalaiskitaristi Steve Conten poika, joka isänsä kanssa lauleskeli samaan mikrofoniin.

Encorebiiseinä tulivat Hanoi Rocksin Oriental Beat ja CCR-laina Up Around The Bend, jonka sama bändi teki tutuksi 80-luvun sukupolvelle. 

Energisen laulajan toimintaa oli hieno seurata. Kesäkuussa 60 vuotta täyttänyt Monroe ei tällä kertaa kiivennyt lavatolppaan kuin kerran, mutta jaksoi heilua koko keikan kuin heinämies. Loputkin yhtyeestä taitavat lavaliikehdinnän, eikä mikään progepatsastelija remmiin sopisikaan. 

Keikan jälkeen tapaamani tuttu äänentoistoalan ammattilainen oli sitä mieltä, että suurin osa musiikista kuului yhtyeen lavamonitoreista. Ilmankos volyymitaso oli jopa minun mielestäni hieman liian matala. 

Michael Monroe Turun Klubilla 3.4.2010

Sarjassamme menneitä muistellessa palataan kymmenen vuotta taaksepäin, huhtikuun alkuun vuonna 2010.

Michael Monroe esiintyi Turun Humalistonkadulla sijainneella Klubilla 3.4.2010 uuden orkesterinsa kanssa. Miehen nimeä kantava ryhmä oli noihin aikoihin vain muutaman kuukauden ikäinen, eikä omaa levytettyä materiaalia ollut vielä ehtinyt kertyä.

Keikka juolahti mieleeni pari päivää sitten kun Facebookin Muistot-toiminto pyöräytti näkyville kuvani, jossa ystäväni Mika Penttinen katsoo lähietäisyydeltä laulavaa Michael Monroeta.

Tällä haavaa moinen läheisyys ei onnistuisi koronapandemian takia, mutta tuolloin Penttinenkin laulaa luikautti Monroen mikrofoniin pari riviä sankarimme entisen orkesterin Hanoi Rocksin kappaleesta Tragedy.

Näistä kuvista välittyy hyvin tuon illan keikkatunnelmat. Se tuskin näkyy, että kyseessä oli ns. limukeikka eli alaikäisille tarkoitettu konsertti. Koska itsekin tuona ehtoona nautin pelkkää cokista, valitsin tämän, enkä muutamaa tuntia myöhemmin tarjolla ollutta K-18-keikkaa.

Kesällä 2010 Monroe bändeineen nauhoitti Helsingin Tavastialla energisen livelevyn Another Night In The Sun. Siihen saatiin hyvin taltioitua silloinen rock'n'rollin riemu.

Monroen ryhmä on pysynyt kahta kitaristin vaihdosta lukuunottamatta koossa jo kymmenen vuotta. Hatunnoston arvoinen saavutus, kun musiikkibisneskin on muuttunut paljon tällä vuosituhannella tai oikeastaan juuri viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Ennen vanhaan yhtyeiden levyt myivät sentään jotenkin, mutta nykyään on niin ja näin. Sakki lataa tai kuuntelee suoratoistopalveluista musiikkinsa, eivätkä fyysiset äänitteet kiinnosta kuin lähinnä kaltaisiani vanhoja diggareita.

Tällä hetkellä muusikoiden on vaikea saada leipäänsä keikoista, koska korona jyllää ja ensi kesän festivaalien toteutumisetkin ovat vaakalaudalla. Michael Monroe bändeineen varmasti selviää poikkeustilasta ja hyvässä lykyssä saamme nauttia energisestä menosta vielä kymmenenkin vuoden kuluttua.

Monroen yhtyeessä soittivat sankarimme lisäksi vuonna 2010 kitaristit Steve Conte ja Ginger Wildheart, basisti Sami Yaffa ja rumpali Karl Rockfist. Gingeriä lukuunottamatta kokoonpano on pysynyt samana.

Yhtyeen settilista oli vajaata viikkoa myöhemmin Lontoossa seuraavanlainen ja luonnollisesti lähes identtinen Turussakin. https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2010/o2-academy-islington-london-england-73d48a2d.html

Michael Monroe Viking Gracella 16.3.

Ei kulunut kuin neljä kuukautta kun suomalaisen rockin legenda Michael Monroe esiintyi jälleen Turun ja Tukholman väliä seilaavalla Viking Grace-laivalla. Vaikka marraskuinen keikka oli vielä tuoreessa muistissa, päätin itsekin lähteä risteilemään.

Terminaalissa huomasin, että ihmisiä oli vähemmän kuin normaalisti viikonloppulähdöllä. Ehkä se oli vain sattumaa. Tuskin moinen johtui illan esiintyjästä, joka muuten soitti samalla paatilla toisenkin keikan seuraavana ehtoona.

Tuttuja bongasin jo terminaalin edustalla ja viereisessä Hotel Seaportissa, jossa kävin imuroimassa yhden lonkeron. Sakkia oli selvästi saapunut Monroen takia, mutta suurin vaikutti olevan tavallisia risteilyturisteja.

Sitten viime syksyn Monroen settilista oli jonkun verran vaihtunut. Itse asiassa yllättävänkin paljon ottaen huomioon, että muutamat samat vanhat kappaleet roikkuvat mukana vuodesta toiseen.

Monroen vanhan orkesterin Hanoi Rocksin Malibu Beach Nightmare-renkutuksen voisi jo suosiolla tiputtaa laidan yli. Creedence Clearwater Revival-laina Up Around The Bendin mukanaoloa voi perustella sillä, että sen suurin osa yleisöstä kai haluaa sen kuulla.

Vaikka Monroen omassa materiaalissa ei mielestäni vikaa olekaan, on lainabiisien määrä yhä tässäkin vaiheessa soolobändiuraa hämmästyttävän suuri. Edellä mainittujen lisäksi laivalla kuultiin materiaaliaa yhtyeiltä Demolition 23 (Monroen ja basisti Sami Yaffan 90-luvun puolivälin bändi), Cheap Trick, Johnny Thunders & The Heartbreakers ja Flamin' Groovies. Illan kappalevalikoima löytyy kokonaisuudessaan täältä https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2019/ms-viking-grace-turku-finland-39205a7.html

Omaan korvaani hunajaa olivat harvinaisemmat Hanoi Rocks-palat Cutting Corners ja Tooting Bec Wreck. Myös Monroen nykybändin omat Old King's Road, '78 ja Ballad Of The Lower East Side olivat loistavia.

Yleisössä näkyi olevan aikamoinen kattaus ihmisiä vauvasta vaariin. Salin ylätasolla pikkulapsetkin heiluivat kuin kokeneemmatkin rokkarit.

Monroe sanoi taannoin jossain haastettelussa, että hän on vähän kuin sarjakuvahahmo ja se pitää kyllä paikkansa. Hänen musiikista ei välttämättä ymmärretä paljoakaan kun pääasia on, että televisiosta tuttu meikattu setä heiluu lavalla.

Pelle ja Remu Lalliksella

Köyliössä sijaitseva legendaarinen tanssilava- ja keikkapaikka Lallintalo on kokenut tänä syksynä renesanssin. Uusi yrittäjä on elvyttänyt talon toiminnan. Lähiaikoina siellä on esiintynyt 80-luvulta tuttuja nostalgianimiä Dingosta Popedaan.

Kävin aikoinaan muutaman kerran "Lalliksella". Mieleen tulevat ainakin Boycott syksyllä 1987, Uriah Heep kaksi vuotta myöhemmin ja Popeda vuonna 1991.

Koska vuoden- ja kellonaikaan nähden oli aina pimeää, muistikuvat Lalliksesta olivat haalistuneet. Talo ympäristöineen näyttikin eilen paljon pienemmältä kuin oletin. Siitä huolimatta Lallintalo on eteläisen Suomen suurimpia tanssipaikkoja.

Minut sai Lallikselle työkaverini Petteri, joka kyseli kiinnostustani muutama viikko takaperin. Lavalla olisi 30. marraskuuta Remu & Hurriganes sekä Pelle Miljoona Oy. Olin jo valmistautunut siihen, etten mene Pellen keikoille syystä, joka selviää tuosta hieman alempaa. Mutta Lallis sai pääni kääntymään.

Turusta ei ole Köyliöön matkaa kuin 90 kilometriä. Sehän ei ollut matka eikä mikään Petterin uudehkon auton kyydissä. Jägermeisteriä siemaillessani kilometrit kuluivat tiuhaan ja olisin mielelläni istunut kyydissä pidempäänkin.

Pelle Miljoona Oy vuonna 2018. Vasemmalta oikealle Andy McCoy, Sami Yaffa, Pelle Miljoona, Tumppi Varonen ja Ari Taskinen. 

Syksyn varmasti uutisoiduin rokkiaihe juttu on Pelle Miljoona Oy:n "40-vuotisjuhlarundi", jonka merkeissä kierretään maata pitkin poikin 1980 ilmestyneen Moottoritie on kuuma -klassikkoalbumin tasavuosiin vedoten.

Kummallista asiassa on, että levyn ilmestymisestä tuli muutama kuukausi sitten kuluneeksi vasta 38 vuotta. Auliisti on myös unohdettu mainita, että levyn tehnyt kokoonpano kiersi jo talvella 2011 usealla paikkakunnalla. Saman vuoden kesällä oli puolestaan festivaalikeikkoja. Tuonkin jälkeen Pelle Miljoona, Tumppi Varonen, Ari Taskinen, Andy McCoy ja Sami Yaffa ovat soitelleet yhdessä. Nyt meneillään olevaa kiertuetta mainostetaan suunnilleen ennen kokemattomana ihmeenä.

Illan aloitti Remu & Hurriganes ajallaan kello 21. Remu Aaltonen jäi musiikkihommista eläkkeelle 20. tammikuuta kuluvaa vuotta ja tapahtumaa juhlistettiin oikein jäähallikonsertilla Helsingissä. Joutenolo ei näköjään kauan kestänyt.

Mielestäni Remun olisi pitänyt lopettaa musiikkihommelit jo ainakin 20 vuotta sitten. Tai vaihtoehtoisesti ruveta vaikka hoilaamaan suomenkielisiä iskelmiään. Tai käyttää vaikka edes pelkkää etunimeään, eikä Hurriganes-liitettä. Aikoinaan pätevän orkesterin musiikkiahan hän toki esittää, mutta tapa jolla se tehdään, on melkein surkuhupaisaa. Biisejä ei ole tunnistaa, tempo laahaa ja mies laulaa päin honkia.

Lähellekään niin heikko Remun esitys Lalliksella ei kuitenkaan ollut kuin odotin. Bändi soitti yllättävän tiukasti, eivätkä versiot olleet loppujen lopuksi lainkaan hullumpia.

Kävelykeppinsä kanssa lavalle kavunnut Remu lauloi mikrofoniin silloin kuin muisti ja yritti jollain tavalla soittaa rumpujakin, vaikka niiden ääni tulikin koneellisesti kosketinsoittaja Mikko Rintasen soittopeleistä. Tässä tapauksessa ihan toimiva ratkaisu, jota tuskin moni edes huomasi.

Remun bändissä soittivat entinen Hurriganes-kitaristi Janne Louhivuori, jo mainittu Rintanen sekä basisti Maukka Siirala. Tai ainakin hän kovasti Siiralaa muistutti. Joku muistanee miehen muinaisista Pen Lee- ja Pera & The Dogs -yhtyeistä.

Toisena kitaristina oli minulle tuntematon Juho Pitkänen. Sälli revittelikin oikein kunnolla ja oli Remun sijasta keikan keskipisteenä. Sivummalla pysytellyt Louhivuori antoi nuorelle kukolle tilaa, vaikka vetäisi itsekin parissa biisissä soolot.

Ulkoiselta olemukseltaan ja kitaransoitoltaan Pitkänen sopisi heittämällä johonkin hevibändiin ja olisi varmasti ollut mies paikallaan illan pääesiintyjänkin orkesterissa. Varmasti hänestä kuullaan vielä.

Vaikka Remun soisi viettävän eläkepäiviään kaukana keikkalavoilta, oli eilinen esitys kaikesta epäilystäni huolimatta miellyttävä kokemus. Artistin hauras pappaolemus ja esiintymisen keräsi sekä sympatia- että säälipisteitä. Sellaisia nuori Remu ei varmasti olisi koskaan halunnut. 

Remun jälkeen oli vuorossa tauko ennen Pelleä. Arvattavissa oli, ettei bändin keikka voi alkaa ihan ilmoitetusti. Ei etenkään, kun orkesterin riveissä on Andy McCoyn kaltainen boheemi, joka tuskin edes tuntee kelloa.

Koska taiteilija McCoy on tällä vuosikymmenellä keskittynyt enemmän drinkkilasiin nosteluun ja maalauspensselin heiluttamiseen kuin kitaransoittoon, oli epäilykseni hänen kunnostaan aiheellinen. Siinä hyvä syy vältellä Pelle Miljoona Oy:n keikkoja. 

Mielessäni kummitteli kerrassaan hirvittävä keikkavideo, joka on kuvattu Varosen 60-vuotisjuhlissa Helsingin Semifinalissa syksyllä 2016. Mielestäni se on Andyn pohjanoteeraus, josta ei voi kuin nousta. Kyseisellä keikalla Pelle Miljoona Oy basistinaan Jukka Melametsä esitti samoja kappaleita kuin tälläkin kiertueella.

Oy:n keikoilla kuullaan pääasiassa Moottoritien materiaalia ja jonkun verran sitä ennen tehtyjä kappaleita kuten Mulla menee lujaa ja Lanka palaa. Lokakuussa ilmestynyt viiden biisin ep-levy on puolestaan uutta tuotantoa ja erittäin hyvää sellaista onkin. Luonnollisesti nämäkin kappaleet ovat orkesterin ohjelmistossa.

Kun esitys vihdoin alkoi, vaivana oli todella onnettomat soundit. Pellen laulua ei kuulunut juuri ollenkaan. Äänimaisema oli täysin pepusta ja miksaajakin varmaan istumassa paskalla.

Sami Yaffan basso tosin kuului oikein mehevästi ja hänen työskentelyään oli hienoa seurata. Hän loihti upeita bassokuvioita moniin läpeensä tuttuihin biiseihin, jotka näin saivat uusia nyansseja. Esimerkiksi Moottoritie-albumilta löytyvä reggae Meille kävi näin oli aivan mahtava Yaffan sormeillessa soitintaan.

Orkesterin heikoin lenkki oli odotetusti Andy McCoy. Mies soitteli vaivalloisesti hiukan sinnepäin yli puolet keikasta. Välillä hän yritti mongertaa jotain mikrofoniinkin, mutta luojan kiitos Pelle keskeytti toiminnan, jonka jälkeen käynnistyi seuraava kappale. McCoyn osalta tosin yleensä aina hieman myöhässä.

McCoyn soolonumerona kuulimme Pelle Miljoona & Rockers -yhtyeen Kuin Romeo ja Julian, jonka kitaristi sai jollain lailla kähistyä. Kyseessä on 90-luvun lopulla levytetty suomennos Blue Öyster Cultin hittikappaleesta Don't Fear The Reaper, joka on julkaistu tietääkseni vain kokoelmalevyllä.

Andyn toikkarointia seuratessa ei voi välttyä ajatukselta onko hänen toimensa pelkkää showta vai onko hän oikeasti kadottanut taitonsa soittaa kitaraa keikoilla?

Sami Yaffan kaltaisen ammattilaisen ei luulisi jaksavan kovin kauan katsella moista pelleilyä, vaikka hänellä pitkä yhteinen historia Andyn kanssa onkin. Toki keikoista kertyvä muhkea tili helpottanee asiaa kummasti.

Jonkinlainen terästys onneksi koettiin keikan loppupuoliskolla, jolloin McCoy alkoi soittaa tarkemmin. Kappaleet kuulostivat paikoin siltä kuin niiden olisi pitänytkin kuulostaa.

Viimeinen puolituntia olikin yhtä herkkua. Mulla menee lujaa, Juokse villi lapsi, Moottorie on kuuma, Hyvää yötä maailma ja vihoviimeinen ralli, Tumpin laulama Problemsin Ei tää lama päähän käy kulkivat hienosti.

Andyn räpiköinnistä huolimatta keikka meni plussan puolelle, eikä ollut onneksi niin huono kuin taannoista Turun Logomon keikkaa Youtube-videolta katsellessani pelkäsin.

Hieman yllättäen muutama muuten mielestäni hyvinkin laatutietoinen kaveri on kehunut McCoyn suorituksia meneillään olevalla kiertueella. Jopa Turun Sanomien kulttuuritoimittajaa myöten hänelle on sadellut suitsutuksia. En ymmärrä lainkaan miksi, koska pelkän nostalgian ei luulisi riittävän syyksi.

Mutta näillä mennään ja Pelle Miljoona Oy:n kiertue päättyy isoon spektaakkeliin Helsingin Jäähallissa 19. tammikuuta 2019.

Sami Yaffan elämänkerta Tie taipuu

Sami Yaffa on Espoossa vuonna 1963 syntynyt muusikko. Hänet tunnetaan parhaiten 80-luvun Hanoi Rocksin basistina.

Tällä vuosikikymmenellä Yaffa on soitellut toisen entisen Hanoi-miehen bändissä. Michael Monroella pyyhkii paremmin kuin aikoihin ja samaa voi sanoa Yaffasta. YLE Teemalla esitetyt Soundtracker -musiikkisarjan kaksi tuotantokautta toivat hänet tavallisenkin kansan huulille runsaan mediahuomion takia.

Kuulin Sami Yaffasta ensimmäisen kerran vuonna 1980. Tuolloin hän soitti ristimänimellään Sami Takamäki Pelle Miljoona Oy:ssä, jonka samana vuonna julkaistu levy Moottoritie on kuuma on suomalaisen rockin klassikko.

Hanoi Rockista innostuin kunnolla jouluna 1981, jolloin sain isältäni joululahjaksi bändin ensimmäisen lp:n Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks. Yhtyeestä muodostui kaikkien aikojen suosikkini, jonka edelle tuskin mikään voi enää mennä. Tai aika kumma jos niin käy.

Sami Yaffa on ollut elämässäni mukana yhtä kauan kuin hänen aktiivimuusikon uransa on kestänyt. Eli 36 vuotta. Niinpä ei liene yllätys, että tilasin välittömästi Tie taipuu -elämänkerran kun se ilmestyi ja ahmin sisällön muutamassa illassa.

Kirjan parasta antia ovat Yaffan Pelle Miljoona Oy- ja Hanoi-muistot. Michael Monroen sekä yhtyeen kitaristin ja biisintekijän Andy McCoyn versiot aiheesta ovat melkoisen loppuukaluttuja, joten Yaffan näkökulma oli tervetullutta. Myös lapsuusaika ennen Pellen bändiä oli harvinaisen mielenkintoista luettavaa verrattuna moniin muihin vastaaviin.

Yaffa ei säästele päihteistä kertoessaan. Kokkelia, ruohoa ja viskiä on imuroitu ympäri maailmaa. Toisin kuin vaikka Mötley Crüen satukirjassa Törkytehdas, ei niillä retostella.

Hanoi Rocks vuonna 1982. Sami Yaffa keskimmäisenä. 


Loppua kohden lukuintoni hieman laantui, koska aktiivisen Michael Monroen yhtyeen vaiheet ovat tuoreessa tiedossa. Yaffan 90-luvun puolivälistä asti toimineen maailmanmusiikkiyhtyeen Mad Juanan tuotantoon en ole koskaan päässyt sisälle, mutta ymmärrettävästi hänelle se on tärkeä ja asiaa käsitellään kirjassa paljon.

Tie taipuu on myös aikamoinen selvititymistarina. Muusikon elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja sen Yaffa on saanut konkreettisesti kokea. Pieleenmenneet bändihommat, elannon hankkiminen autokorjaajana, katusoittajana tai levykaupan myyjänä eivät välttämättä tule hänestä ensimmäisenä mieleen kun seurasin vaikka Michael Monroen bändin viime kesäistä Ruisrockin keikkaa.

Päähenkilön tarinat Mallorcalla nauhoittanut ja myöhemmin kirjan muotoon naputellut Tommi Liimatta on käsittääkseni pikkutarkka faktamies, mutta hänenkin seulastaan on mennyt läpi muutama asiavirhe. Pahiten se näkyy kirjan loppupuolen discgrafiamuisteluissa. Hanoi Rocksin Self Destruction Blues -levyllä ei ole Malibu Nightmare- tai Do The Duck -kappaleita, vaikka Yaffa niistä kertookin. Ehkä on tapahtunut sekaannus johonkin nykyiseen suoratoistopalveluun, jossa ne mahdollisesti on yhdistetty kyseiseen albumiin. Yaffan luulisi tosin muistavan paremmin mitä Hanoi -levyt pitävät sisällään, vaikka kertookin muuttojen ja reppuelämän takia luopuneensa vinyylilevyistään aikoja sitten.

Ruisrockin pääjehu Juhani Merimaa ja Sami Yaffa Ruisrockissa vuonna 2012. 

Erilainen matkaohjelma Sami Yaffa - Sound Tracker

Eräs kuluvan vuoden mielenkiintoisimmista televisio-ohjelmista on Sami Yaffa - Sound Tracker. Yle Teemalla maanantaisin esitettävä sarja kertoo eri kulttuurien musiikkielämästä entisen Hanoi Rocks -basisti Sami Yaffan silmin.

Sound Tracker on jo lähtökohtaisesti pakollinen seurattava ainakin minulle, sillä onhan Sami Yaffa ollut yksi elämäni merkittävimmistä henkilöistä. 80-luvun Hanoi Rocksia parempaa bändiä ei ole ollut, ei sen koommin tullut ja tuskin enää tuleekaan. 

Vaikka Yaffa on tunnettu lähinnä glamrokkarina, selviää ohjelman myötä, että hänen mielenkiintonsa taitaa nykyisin olla enemmän maailmanmusiikissa kuin rock'n'rollissa.

Entisen Hanoi Rocks -kumppaninsa Michael Monroen bändissä bassoa soittava Yaffa on hieman yllättävää nähdä soittelemassa täysin erilaista musiikkia kuin mitä olettaisi. Hänellä on tosin jo vuosia ollut oma Mad Juana -orkesteri, joka luetaan maailmanmusiikkilokeroon.

Sami Yaffa toimi pari vuotta sitten amerikkalaisen tv-kokin Anthony Bourdainin oppaana hänen No Reservations -ohjelmansa Suomi -osuudessa. Siitä lähti kipinä tehdä omaan matkailuohjelmaan.

Sound Trackeria on tätä kirjoittaessani esitetty kolme jaksoa. Sami Yaffa on seikkaillut kotikaupungissaan New Yorkissa, Serbiassa ja Brasiliassa.

Joka maanantai-ilta 13. lokakuuta saakka aion istua sohvalle ja ruveta vahtaamaan televisiota kello 21.00. 

Michael Monroe itsenäisyyspäivänä Caribiassa

Viisikymppisenä kotimaassaan suosionsa huipulle päässyt Michael Monroe valloitti bändeineen Turun Caribian Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta.

Voice Of Finlandin tuomarointipestin myötä tuulipukukansallekin tutuksi tullut entinen Hanoi Rocks -laulaja on pari vuotta nauttinut kansan syvien rivien suosiosta. Toista oli 80-luvulla, jolloin häntä pidettiin homona ja narkomaanina.

Tuolloin lähinnä teinitytöt tykkäsivät "Makkosesta", mutta sentään jotkut pojatkin uskalsivat ilmaista mieltymyksenä Hanoi Rocksiin. Olin yksi heistä. Joulukuussa 1981 isältä lahjaksi saatu Hanoin ensimmäinen lp-levy Bangkok Shocks, Saigion Shakes, Hanoi Rocks pyörii tänäkin päivänä silloin tällöin levysoittimessani. Se oli alkusysäys Hanoi-diggailulleni.

Caribian keikalla tavallaan sulkeutui kolmenkymmenen vuoden ympyrä. Kuten pari blogikirjoitusta aiemmin mainitsin, näin Hanoi Rocksin ensimmäisen kerran livenä joulukuussa 1983. Caribian lavalla Monroen ohella heilui basisti Sami Yaffa, joka kuului Hanoin 80-luvun kokoonpanoon.

Alkuvauhtia iltaan kävin ottamassa työkaverin luona Turun Itäharjulla. Ohjelmassa oli muun muassa viinanjuontia ja sähkörumpujen soittelua. Sieltä hujautimme taksilla Ylioppilaskylän naapurissa olevalle Caribialle. Normaalisti se on kylpylä-hotelli, mutta tarvittaessa myös konserttiareena.

Turun Sanomat ja sosiaalinen media rummuttivat mainoksissaan keikkaa kuin se olisi ollut jotenkin normaalia erikoisempikin spektaakkeli. Ainakin näkyvyyttä tapahtumalle oli standardikeikkaa enemmän.

Iso sali oli täyttynyt väenpaljoudesta. Se varmasti johtui massiivisesta mainostamisesta ja toisaalta Monroen mediaseksikkyydestä. Tällaiset tapahtumat yleensä keräävät runsaasti ihmisiä, jotka saapuvat paikalle vain koska muutkin tekevät niin. Silloin musiikki on täysin toissijainen asia.

Michael Monroen levyt tai keikat eivät ole muuttuneet kaupallisemmaksi tai radioystävällisemmäksi uuden menestyksensä myötä. Siitä isot pisteet. Hänen musiikkinsa ja nykyfaniensa kesken on kumminkin aikamoinen vastakkainasettelu, ainakin Suomessa. Nimittäin uskon, ettei kolmasosakaan yleisöstä olisi tiennyt edes muutamaa illan pääesiintyjän kappaletta nimeltä, mikäli pientä galluppia olisi tehty satunnaisille vastaantulijoille.

On vaan niin hienoa tulla katsomaan televisiosta tuttua ikinuorta rokkaria. Pienemmässä mittakaavassa se on vähän sama homma kuin Ozzy Osbournella, joka toikkaroi pilleripäissään The Osbournes Showssa ja kansa hurrasi, vaikka tuskin oli koskaan kuullutkaan yhtään Ozzyn kappaletta. Korkeintaan Black Sabbathin Paranoid saattoi olla biisinä tuttu, mutta esittäjä tuntematon.

Ruotsalaiskitaristi Dregen on poistunut MM:n kokoonpanosta ainakin toistaiseksi. Joidenkin arvailujen mukaan mies tuskin enää palaakaan ruotuun. Hänen tilallaan nähtiin brittiläinen Rich Jones, joka on ainakin minulle tuntematon hemmo. Rankasti tatuoitu kaveri suoriutui hommastaan vallan mainiosti, eikä Dregeniä tullut ollenkaan ikävä.

Keikan alkupuoli koostui pelkästään syksyllä ilmestyneen Horns And Halosin ja sitä pari vuotta vanhemman Sensory Overdriven kappaleista. Loppuolella kuultiin Hanoi Rocksin biisejä, Monroen ja Yaffan 90-luvun puolivälin Demolition 23 -yhtyeen tuotantoa sekä melkoinen määrä lainabiisejä. Samoja ralleja, joita jo Demolition 23 veivasi keikalla tässä samassa paikassa elokuussa 1994.

Vanhana fanina toivoisin jo vaihtelua settilistaan. Peruskaava on ollut liian kauan sama, vaikka uuden albumin kappaleita mukana nyt onkin. Ainakin kaikki Hanoi-biisit voisi pistää kiertoon. Tosin nyt ennenkuulemattomana Monroe-versiona soinut Underwater World oli piristävä poikkeus, vaikkei se Hanoin parhaimmistoon kuulukaan.

Loppupuolella konserttia tulleet ankarat punkkipläjäykset Problem Child ja In The Year '79 eivät varmaan sanoneet 90 prosentille yleisöstä yhtään mitään, mutta ainakin minua ja paria tuttuani niiden mukanaolo lämmitti kovasti. Kappaleet ovat Hanoi Rocksin tuntemattomampaa tuotantoa.

Hienoa, että Michael Monroe on keikalla näin hyvässä vedossa ja musiikillisesti tinkimätön, vaikka settilistaa voisi uusia rankalla kädellä.

Seuraavalla studiolevyllä soisi myös olevan kappaleita, jotka jäävät mieleenkin. Horns And Halos nimittäin on aikamoinen pettymys. Jos nyt jotain saa toivoa.

Settilista Caribialla 6.12. oli seuraavanlainen:

Horns and Halos
Trick of the Wrist
TNT Diet
Eighteen Angels
Ballad of the Lower East Side
'78
Stained Glass Heart
Soul Surrender
Child of the Revolution
Got Blood?
Modern Day Miracle
Underwater World
Motorvatin'
Hammersmith Palais
Malibu Beach Nightmare
Dead, Jail or Rock 'n' Roll
Nothin's Alright
Do Anything You Wanna Do
Saturday Night Special
I Wanna Be Loved/1970
Problem Child
In the Year 79
Love Song
Machine Gun Etiquette

Michael Monroen 50-vuotisjuhlakeikka Ruisrockissa

Michael "Mike" Monroe (oikealta nimeltään Matti Antero Kristian Fagerholm, s. 17. kesäkuuta 1962 Helsinki) on suomalainen rock-muusikko, joka tunnetaan erityisesti Hanoi Rocks -yhtyeen laulajana. Vuonna 2012 Wall Street Journal valitsi Monroen maailman arvostetuimmaksi rockmuusikoksi.

Monroe tunnetaan loistavan energisenä lavaesiintyjänä. Hanoi Rocksin ohella hän on laulanut useissa muissa yhtyeissä ja julkaissut sooloalbumeja. Hän on Yleisradion entisen pääkuuluttajan Pentti Fagerholmin nuorin poika. (Wikipedia)

Michael Monroe Ruisrockin Rantalavalla 7.7.2012

Valtavaa suosiota tällä hetkellä nauttiva Michael Monroe täytti kesäkuussa 50 vuotta. Merkkipäivänään hän oli Seinäjoen Provinssirockissa keikalla, mutta varsinainen juhlakonsertti oli viime lauantaina Ruisrockissa Turun Ruissalossa.

Ruisrockin promoottori Juhani Merimaa ehdotti Monroelle spesiaalikeikkaa Ruisrockiin. Monroella ja Merimaalla tuntuu muutenkin olevan erityissuhde. Monroe nimittäin on esiintynyt jokaisessa Ruisrockissa joko entisen bändinsä Hanoi Rocksin kanssa tai omalla nimellään viimeisen 11 vuoden aikana, jolloin Merimaa on ollut festivaalin pääjehuna.

Jos aivan tarkkoja ollaan, vuonna 2001 Monroe oli lavalla Hanoi Revisitedin eikä Hanoi Rocksin laulajana. Vuonna 2009 hän toimi muutaman yhtyeen lavakuuluttajana ja vieraili The Wildheartsin aikana laulumikrofonin varressakin.

Merimaa tykkää Monroesta myös niin paljon, että kun Hanoi Rocksilla meni jokin vikaan Japanin kiertueella 2000-luvun puolivälissä, järjesti Merimaa pojat koti-Suomeen, kun bändillä ei ollut varaa ostaa itse lentolippuja. Ainakin yhden Ruisrock -keikan Hanoi sitten soitti ilmaiseksi.

Michael Monroen toivoisikin nyt kahmivan tuohta sieltä täältä, koska onhan hän tällä hetkellä varsinainen medialellikki. Laihojen vuosien jälkeen se olisi oikein suotavaakin. Hype ei kuitenkaan kauan kestä, varsinkin kun Monroen perusfani tuskin osaa edes nimetä ainuttakaan hänen kappalettaan. Kaltaisiani vanhoja faneja sellainen saattaa hiukan huvittaa.

Juhani Merimaa ja Sami Yaffa Ruisrock -tunnelmissa.

Ruisrock-perjantaina 6. heinäkuuta juttelin tovin entisen Hanoi Rocks- ja nykyisen Monroen bändin basistin Sami Yaffan kanssa. Hän kertoi asuvansa kesän Helsingin Kalliossa. Muuten osoite löytyy New Yorkin Brooklynistä.

Kitaristi Steve Contesta udellessani, Yaffa sanoi miehen asuvan nyt Hollannissa. Ei ole kuulemma mitään järkeä lennellä New Yorkista asti Monroen bändin keikoille.

Toinen kitaristi Dregen ja rumpali Karl Rockfist ovat ruotsalaisia.

Vaikka Monroen bändi on tullut keikoillaan tutuksi parina viime vuonna, huomasin keikalla viimeistään nyt, että Conten soitto on bändin voimavara. Siinä missä Dregen on enemmänkin rokkikliseinen heiluja, hoitaa Conte homman tyylikkäästi kotiin. Häneltä puuttuu täysin Andy McCoyn kaltainen haparointi, jollaista Monroe ei varmasti enää kaipaa.

MM:n settilista Ruisrockissa oli alussa samanlainen kuin normikeikoillakin. Rock- ja punkbiisit kuten Trick Of The Wrist, Hammersmith Palais ja Nothing's Alright saivat seurakseen pari Hanoi -lainaa sekä Hurriganes -coverin Get On. Biisi istuu Monroen bändille todella hyvin.

Pitkän keikan loppua kohden lavalle ilmestyi muun muassa Voice of Finland -kisassa hyvin pärjännyt Mikko Herranen. Hän lauloi Monroen kanssa tämän 1989 ilmestyneeltä Not Fakin' It -soololevyltä poimitun Dead, Jail Or Rock'n'Roll -kappaleen.

Herrasen jälkeen lavalla nähtiin kaiken maailman turhakkeita Palefacesta Jenni Vartiaiseen.

Sellohevibändi Apocalyptica viihtyi siellä pitempäänkin ja soitti myös illan viimeisessä kappaleessa. Se oli Hanoi Rocksin Two Steps From The Movelta (-84) tuttu Million Miles Away. Tuolloin lavalle asteli myös Hanoi Rocksin perustajajäsen, nykyinen lääkealan ammattilainen Nasty Suicide.

Monroe juhli viisikymppisiään ennätysyleisön edessä. Lauantain yleisömäärä oli noin 30 000, joten olettaisin rantalavan touhuja seuranneen siitä noin kahden kolmasosan.

Keikalle oli luvattu spesiaalia ja sitä myös tuli. Eri asia sitten on, miellyttikö jonkun Palefacen tai Vartiaisen läsnäolo. Senkin ajan olisi voinut käyttää vaikka rokin soittamiseen. Onneksi Jone Nikula ei sentään tainnut käydä lavalla.

Down By The Laituri 2011

"Down By The Laituri (lyhyemmin DBTL) on Turun sydämessä, Aurajoen ympäristössä, järjestettävä kaupunkifestivaali. Tapahtuman aikana Turussa järjestetään monia eri musiikkitapahtumia niin jokirannassa kuin klubeillakin. Ensimmäiset vuodet tapahtuma järjestettiin kesäkuun alussa mutta vuodesta 2005 alkaen heinäkuun lopussa.

DBTL:n perustivat vuonna 1988 Jorma Teerijoki ja Riikka Oksanen nuoren turkulaisen tekijäkaartin avustamana. Alkuvuosien tärkeimpiä DBTL-aktiiveja olivat Ari Nummelin, Peter Nordlund, Anne Alvesalo, Anne Saveljeff, Jari Nikkola, Markku Rohunen, Vesa Latomäki, Marita Perho, Harri-Tapio Siivonen, Kari Salovaara, Jukka Sundholm ja monet muut turkulaiset katutason kulttuurivaikuttajat. Toiminta sai alkunsa TYY:n Rock-klubin kautta, laajentuen ensin KAFE ry:ksi ja 1993 alkaen Pro Laituri ry:ksi. Nykyään tapahtumaa järjestää Turun kesäjuhlat Ay, jolle DBTL:n nimen omistava Turun kaupunki on myöntänyt järjestämisoikeudet toistaiseksi.

DBTL:n historiasta on julkaistu Henri Terhon toimittama kirja "DBTL 10 - Festivaali kuin unelma". Terho valmistelee aiheesta myös väitöskirjatutkimustaan.

Skitso Productions teki 1997 aiheesta DBTL-pelin, jossa pelaaja toimii managerina järjestäen kyseistä tapahtumaa." (Wikipedia)

En tarkkaan muista koska osallistuin ensimmäisen kerran DBTL:iin. Taisi olla heti 80-luvun lopulla. Silloin se oli lähinnä Tinatuopin kaltaisissa pubeissa istuskelua. Mutta jo 90-luvun alussa esimerkiksi Porthanin puistossa oli reilun kokoiset lavat ja hyvät esiintyjät, joten elävän musiikin kuuntelu sujui allekirjoittaneeltakin väljemmissä ympäristöissä.

Muutaman kerran olin roudausporukassakin mukana. 1993, -95 ja -96. Vuoden 1996 ryhmä olikin varmaan paras työyhteisö, jossa olen ollut. Porukassamme oli minulle ennestään tuntematon Juha, jota myös joku Prinssiksi kutsui, sekä Turun rokkibaareista tutut Lampe ja Japo. Työmaamme oli Puolalanpuisto, jokilava Aurajoessa ja varmaan jotain muutakin. Pitkiä päiviä tuli tehtyä.

DBTL on muuttunut alkuvuosistaan valtavasti. Tapahtuma on käytännössä täysin toisenlainen. Vääntöä siitä kumpi oli parempi, vanha vai uusi, käytiin kiivaana taas tänäkin kesänä. Vanhan koulukunnan ihmiset  vetoavat nostalgiaan. Nykynuoriso ei alkuaikojen Laitureita edes muista.

90-luvun kallistuessa kohti loppuaan, oli DBTL:n meininki todella suuruudenhullua. Jokilavoja keskellä Aurajokea, konsertteja Turun tuomiokirkossa, Puolalanpuistossa ja lopuksi valloitettiin Samppalinnanmäkikin. Konserttialueena Samppalinna olikin mielestäni todella hyvä. Tiedä sitten mihin se hyytyi, mutta kokonaisuutena DBTL oli mielestäni levinnyt liian suurelle alueelle.

Moni pitää nykyistä DBTL:ia liian pienenä, jos sattui tottumaan megalomaaniseen Laituriin. Nykyäänhän DBTL-alue on keskittynyt Turun kaupunginteatterin parkkipaikalle ja ravintoloihin. Nyky-DBTL on niin paljon muuttanut tapahtuman aalkuperäistä konseptia, että se on jo vakiinnuttanut asemansa. Soraääniä tippuu silti, mutta aivan sama homma on Ruisrockin kanssa. Uudet järjestäjät ja uudet kujeet.

Itselleni muistorikkain DBTL on 1995. Tuolloin tein maailmanhistoriaa. Olimme nimittäin roudaamassa Miljoonasade -yhtyettä, joka soitti keikan Samppalinnan maauimalan altaan pohjalla. Hommaan kului koko päivä ja oli mielenkiintoista seurata mitä tuleman pitää. Bändin jäsenet ja henkilökunta olivat erittäin ystävällisiä, eikä ilmassa ollut hermostumisen merkkejä, vaikka vastaavaa soittotapaa ei kukaan koko maailmassa ollut ennen yrittänyt.

Illalla altaan reunoille kokoontui runsaasti yleisöä. Ja ihme tapahtui, bändi pulahti happilaitteet ja soittimet mukanaan altaan syvään päähän. Kohta alkoi Rocktopus -niminen kappale soimaan. Miljoonasateen laulaja Heikki Salo oli vartavasten säveltänyt kyseisen biisin tapahtumaa varten. Muita kappaleita olivat ainakin Voipallo ja Lapsuuden sankarille, siis tämä "Lennä Juri Gagarin, lennä" -laulu. Soitto ei pahemmin laahannut, mutta Salon laulaessa hengitys ja hapenotto kuuluivat hyvin läpi. Erikoinen ilta, jossa sain onneksi olla mukana. Ainakin yhden maailmanennätyksen olen minäkin osaltani tehnyt.

2011 Laiturin parasta antia keskiviikkona oli Pelle Miljoona Oy. Bändi ei aivan päässyt samalle tasolle kuin Ruisrockissa, mutta Moottorie tie on kuuma -levy, jonka tiimoilta he ovat tänä vuonna keikkoja tehneet, on yksi suomalaisen rockin parhaimmista äänitteistä. Huvittikin tässä eräänä päivänä kun luin Hurriganes -kirjasta kitaristi Janne Louhivuoren kommentin tästä levyklassikosta."Täysin paskaa soittoa ja laulua, mutta silti se myi helvetisti".

DBTL:ssa Pelle Miljoona Oy:n soitto kieltämättä takerteli paikka paikoin, mutta yleisfiilis oli niin hieno, että mitäs pienistä. Tänä yönä vien sut pois -kappaleen aikana tosin piti oikein tarkkaavaisesti kuunnella mikä biisi on menossa, koska joka jätkä soitti eri kappaletta. Tai jos samaa, niin eri kohdasta.

Pellen kitaristi Andy McCoy oli DBTL:n aikana valokeilassa muutenkin kuin lavalla. Hänen McCoy hits Canvas -taidenäyttelynäs oli kaikille avoinna Turun kaupunginteatterin ala-aulassa. Parikymmentä isokokoista maalausta oli näytillä. Jonkinlaista poptaidetta taulut varmaan ovat, koska niissä esiintyivät esimerkiksi David Bowie ja Marc Bolan.

Kaupunginteatterissa oli myös Hanoi Heritage -levynäyttely. Kyseessä on tiettävästi maailman laajin Hanoi Rocks -levykokoelma, noin 350 yksikköä. Kokoelman omistaa nykyään DBTL:n promoottori Kari Rantala.

Hanoi Rocks -miehiä oli DBTL:ssa Andy McCoyn ohella muitakin. Pelle Miljoona Oy:n basisti Sami Yaffa muistetaan 80-luvun Hanoi Rocksista ja perjantaina lavalla jyystäneen Popedan nykyinen rumpali Lacu Lahtinen oli pitkään 2000-luvun Hanoin kannuttaja ja kosketinsoittaja Pate Kivinenkin vaikutti muutaman vuoden uudelleen kootussa Hanoissa.

Pelleä ennen esiintynyt Problems vaikutti hieman väsyneeltä, vaikka laulaja Tumppi Varonen parastaan panikin. Tumpilla oli kaksi keikkaa peräkkäin, sillä mies on myös Pelle Miljoona Oy:n rumpali-laulaja. Problemsin kíelisoitinosasto koostuu nykyään entisistä Smack -hemmoista. Jimi Sero bassossa ja Rane Raitsikka kitarassa.

Torstaina oli vuorossa hevipäivä. Illan aloitti Stam1na, jonka suosiota kummastelen. Jätkillä riittää soittotaitoa, mutta musiikki on aivan kamalaa. Lemin poikien jälkeen oli vuorossa Amerikan tähtiä. WASP antoi odotuttaa itseään noin neljäkymmentä minuuttia, joka oli turkkilaista saunaa muistuttavassa teltassa ihan liikaa. Itse menin telttaan vasta ensimmäisen kappaleen On Your Kneesin alettua. Hikeä säästyi varmaan pari litraa moisella ratkaisulla, mutta lavan lähelle oli mahdotonta päästä. Teltassa kun oli jo tuhansia ihmisiä.

WASP on viime vuodet soitellut m elkein samaa settiä keikoillaan. Nytkään ei juuri eroa huomannut kolmen vuoden takaiseen DBTL-keikkaan. Yhtäläisyyttä löytyy siinäkin, että silloinkin bändi tuli lavalle rutkasti myöhässä.

WASPin jälkeen estradin valtasi Turun omat pojat. Vajaat kymmenen vuotta sitten aloittanut Kilpi on ollut viime aikoina suhteellisen hiljaa, mutta nyt tekeillä on uusi levy ja keikat. Kilven aikana teltassa oli sopivan väljää, suurin osa ihmisistä poistui WASPin nähtyään.

Oli mukavaa seurata pitkästä aikaa Kilpeä, jolla hyviä kappaleita riittää. Uusi hitti olisi kova sana, jotta yhtye olisi jälleen ajankohtainen. Bändi taitaa olla viimeinen mohikaani siitä 2000-luvun alun suomeksi laulavien hevibändien katraasta, jonka lippulaivana oli Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus.

Kaiken kaikkiaan DBTL 2011 oli onnistunut ja mukava tapahtuma. Mitään känniurpotappeluita tai järjestyshäiriöitä en nähnyt. Tuttuja oli paljon. Kiitoksia kaikille seuraa pitäneille!