Olin alkukesällä turkulaisen Matti Viki Vikströmin yhdistetyssä eläköitymis- ja kunnallisvaalitilaisuudessa eräässä pubissa kaupungin keskustassa. Kattavan tarjoilun lisäksi ohjelmassa oli tietokilpailu, josta sain palkintona Studio Ruisrock-nimisen kirjan.
Studio Ruisrock on viime talvena painettu kirja, joka sisältää turkulaisen Henry Toivarin valokuvia tuosta legendaarisesta musiikkifestivaalista.
Toivari oli mukana jo ensimmäisessä Ruisrockissa vuonna 1970 Turun kaupungin palkkaamana järjestysmiehenä. Kymmeniä vuosia luontoa valokuvannut mies innostui keikkakuvaamisesta tämän vuosituhannen puolella. Komeasti taitetun kirjan kuvat ovatkin kaikki lähivuosilta.
Vantaan Festivaalit Oy:n puolesta 50-vuotista festivaalia juhlistavan kirjan esipuheen pitää JuhaniMerimaa, joka on ollut järjestämässä tapahtumaa vuodesta 2001 lähtien.
Kirja ei sisällä pelkästään kuvia, vaan monilla aukeamilla on myös kulloisenkin artistin esittämien laulujen sanoituksia kuten Vesa-Matti Loirin Lapin kesä. Taiteilija Loirin esiintyminen Ruisrockissa vuonna 2014 teki Toivariin suuren vaikutuksen.
Toivari tuskin zoomailee bändejä millään halvalla kameralla. Kuvat ovat todella teräviä ja luullakseni pääosin otettu kuvausaitiosta yleisön ja lavan välistä. Koska yhdelläkään kohteella ei ole hikikarpaloita kasvoillaan, lienee kameraa lauottu heti keikan alussa parin ensimmäisen kappaleen aikana.
Mukana on paljon hienoja otoksia muun muassa Pate Mustajärvestä, Anssi Kelasta ja JenniVartiaisesta. Olisin mielelläni katsellut enemmänkin vastaavia vähän laajemmin rajattuja kuvia. Monet artistit ovat päätyneet tiukkoihin kasvokuviin. En välttämättä haluaisi nähdä suositun naisartistin naamakarvojen puskevan paksun meikkikerroksen läpi.
Onneksi Toivari ei ole unohtanut liittää mukaan yleisökuvia. Niitä on aina mukava katsella ja bongailla mahdollisia tuttuja.
Monroe tunnetaan loistavan energisenä lavaesiintyjänä. Hanoi Rocksin ohella hän on laulanut useissa muissa yhtyeissä ja julkaissut sooloalbumeja. Hän on Yleisradion entisen pääkuuluttajan Pentti Fagerholmin nuorin poika. (Wikipedia)
Michael Monroe Ruisrockin Rantalavalla 7.7.2012
Valtavaa suosiota tällä hetkellä nauttiva Michael Monroe täytti kesäkuussa 50 vuotta. Merkkipäivänään hän oli Seinäjoen Provinssirockissa keikalla, mutta varsinainen juhlakonsertti oli viime lauantaina Ruisrockissa Turun Ruissalossa.
Ruisrockin promoottori Juhani Merimaa ehdotti Monroelle spesiaalikeikkaa Ruisrockiin. Monroella ja Merimaalla tuntuu muutenkin olevan erityissuhde. Monroe nimittäin on esiintynyt jokaisessa Ruisrockissa joko entisen bändinsä Hanoi Rocksin kanssa tai omalla nimellään viimeisen 11 vuoden aikana, jolloin Merimaa on ollut festivaalin pääjehuna.
Jos aivan tarkkoja ollaan, vuonna 2001 Monroe oli lavalla Hanoi Revisitedin eikä Hanoi Rocksin laulajana. Vuonna 2009 hän toimi muutaman yhtyeen lavakuuluttajana ja vieraili The Wildheartsin aikana laulumikrofonin varressakin.
Merimaa tykkää Monroesta myös niin paljon, että kun Hanoi Rocksilla meni jokin vikaan Japanin kiertueella 2000-luvun puolivälissä, järjesti Merimaa pojat koti-Suomeen, kun bändillä ei ollut varaa ostaa itse lentolippuja. Ainakin yhden Ruisrock -keikan Hanoi sitten soitti ilmaiseksi.
Michael Monroen toivoisikin nyt kahmivan tuohta sieltä täältä, koska onhan hän tällä hetkellä varsinainen medialellikki. Laihojen vuosien jälkeen se olisi oikein suotavaakin. Hype ei kuitenkaan kauan kestä, varsinkin kun Monroen perusfani tuskin osaa edes nimetä ainuttakaan hänen kappalettaan. Kaltaisiani vanhoja faneja sellainen saattaa hiukan huvittaa.
Juhani Merimaa ja Sami Yaffa Ruisrock -tunnelmissa.
Ruisrock-perjantaina 6. heinäkuuta juttelin tovin entisen Hanoi Rocks- ja nykyisen Monroen bändin basistin Sami Yaffan kanssa. Hän kertoi asuvansa kesän Helsingin Kalliossa. Muuten osoite löytyy New Yorkin Brooklynistä.
Kitaristi Steve Contesta udellessani, Yaffa sanoi miehen asuvan nyt Hollannissa. Ei ole kuulemma mitään järkeä lennellä New Yorkista asti Monroen bändin keikoille.
Toinen kitaristi Dregen ja rumpali Karl Rockfist ovat ruotsalaisia.
Vaikka Monroen bändi on tullut keikoillaan tutuksi parina viime vuonna, huomasin keikalla viimeistään nyt, että Conten soitto on bändin voimavara. Siinä missä Dregen on enemmänkin rokkikliseinen heiluja, hoitaa Conte homman tyylikkäästi kotiin. Häneltä puuttuu täysin Andy McCoyn kaltainen haparointi, jollaista Monroe ei varmasti enää kaipaa.
MM:n settilista Ruisrockissa oli alussa samanlainen kuin normikeikoillakin. Rock- ja punkbiisit kuten Trick Of The Wrist, Hammersmith Palais ja Nothing's Alright saivat seurakseen pari Hanoi -lainaa sekä Hurriganes -coverin Get On. Biisi istuu Monroen bändille todella hyvin.
Pitkän keikan loppua kohden lavalle ilmestyi muun muassa Voice of Finland -kisassa hyvin pärjännyt Mikko Herranen. Hän lauloi Monroen kanssa tämän 1989 ilmestyneeltä Not Fakin' It -soololevyltä poimitun Dead, Jail Or Rock'n'Roll -kappaleen.
Herrasen jälkeen lavalla nähtiin kaiken maailman turhakkeita Palefacesta Jenni Vartiaiseen.
Sellohevibändi Apocalyptica viihtyi siellä pitempäänkin ja soitti myös illan viimeisessä kappaleessa. Se oli Hanoi Rocksin Two Steps From The Movelta (-84) tuttu Million Miles Away. Tuolloin lavalle asteli myös Hanoi Rocksin perustajajäsen, nykyinen lääkealan ammattilainen Nasty Suicide.
Monroe juhli viisikymppisiään ennätysyleisön edessä. Lauantain yleisömäärä oli noin 30 000, joten olettaisin rantalavan touhuja seuranneen siitä noin kahden kolmasosan.
Keikalle oli luvattu spesiaalia ja sitä myös tuli. Eri asia sitten on, miellyttikö jonkun Palefacen tai Vartiaisen läsnäolo. Senkin ajan olisi voinut käyttää vaikka rokin soittamiseen. Onneksi Jone Nikula ei sentään tainnut käydä lavalla.
Noin vuosi takaperin esitetty dokumenttielokuva Ruisrock – 40 vuotta rokkia ja rakkautta meni silloin osoittain ohi, koska digiboksini oli päättänyt aloittaa tallentamisen suunnilleen vasta lähetyksen keskeltä. Siinä vaiheessa ohjelmassa käsiteltiin 80-luvun puoliväliä, joten festivaalin alkutaival jäi näkemättä.
Asia korjaantui maanantaina 25. kesäkuuta, kun Yle Teema lähetti dokumentin uusintana.
Ruisrock on Suomen vanhin rockfestivaali ja samalla vanhin joka vuosi järjestetty rokkijuhla. Ohjelmasta käy ilmi, että Euroopassa ainoastaan Hollannin PinkPop on muutaman kuukauden Ruisrockia vanhempi. Olin itsekin pitkään siinä käsityksessä, että Ruisrock on vanhin, mutta dokumentti oikoo tuonkin seikan.
Tieto on tosin entisille ja nykyiselle järjestäjätahoillekin varsin uusi, koska vielä jokin aika sitten Ruissin yhteydessä muistettiin aina mainita "Euroopan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestivaali".
Ruisrockin entisistä ja nykyisistä esiintyjävalinnoista voisi marmattaa sivutolkulla, mutta jääköön se odottamaan vaikka tulevaa festariraporttiani. Näin jälkikäteen nostan kuitenkin hattua Rainer Koskelle, joka toimi Ruissin promoottorina vuosina 1984-2000. Hienoja bändejä saitkin paikalle verrattuna nykyjärjestäjään, vaikka heillä liikkuu paalua ihan erilailla kuin ennen vanhaan.
Kaipaan vanhoja Ruisseja myös siksi, että nykyisen kaltaisesta hullunmyllystä ja tungosta ei ollut yleensä tietoakaan. Festari on paisunut turhan suureksi.
Kävin ensimmäisen kerran Ruisrockissa 1987. Sen jälkeen olen ollut siellä vakioasiakas lukuunottamatta vuotta 1990, jolloin en saanut armeijasta lomaa. Vuonna 2006 Ruissista vei voiton Saksan matka. Laskujeni mukaan heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna 43. kertaa järjestettävä Ruisrock on siis minulle 24. kerta.
Dokumenttia katsellessa tuli samalla haikea että innostunut olo. Kahden viikon päästä oloni todennäköisesti väsynyt ja krapulainen, mutta kyllä Ruisrock on yleensä ollut sen väärti.
Ylläoleva kuva juomahinnastosta kertoo paljon Ruisrockin järjestäjien ahneudesta. Kuinka paljon hintoja voidaan vielä nostaa, että raja tulee vastaan? Kun ulkona on noin 30 asteen helle, on juotavaa pakko ostaa jo terveydentilankin kannalta, eikä pelkästään juopumistarkoitukseen. "Seitinohuet, ranskalaistyyliset päiväkännit" tulevat nekin näillä hinnoilla kalliiksi.
Ensimmäisen kerran olin Ruisrockissa vuonna 1987. Tapahtuma on niistä ajoista muuttunut melkein täysin. Eipä oikeastaan ole enää mitään samaa, aluekin melkein eri, vaikka Ruissalon kansanpuistossa yhä ollaankin. Festivaalialue on nykyään painottunut läheiselle pellolle, eikä puistoon ja hiekkarannalle.
Järjestäjien tietojen mukaan perjantaina Ruississa rokkasi 24 000 ihmistä. Määrä ei kumminkaan tuntunut niin suurelta, mutta tuskin lukuja kovasti kaunistellaankaan. Pääesiintyjä Prodigyn aikana tanner oli tömissyt siihen malliin, että promoottori Juhani Merimaa totesi tänään tv-uutisissa sen olleen "vain extravibraa". Merimaahan teetti tieteellisen tutkimuksen Rammsteinin Ruisrockin keikan (-05) jälkeen. Hän halusi tietää, voiko maa revetä ja nielaista 20 000 ihmistä syövereihinsä. Pelto todellakin "eli" Rammsteinin aikana, sen ilmiön koin minäkin ja varsin oudolta se todellakin tuntui. Prodigyn keikkaa en jäänyt seuraamaan, vaan lähdin heti Pelle Miljoona Oy:n esiintymisen jälkeen pois. Tämä siksi, että kaukaa viisaana halusin välttää ruuhkat.
Pelle Miljoona Oy oli jälleen todella kova. Helmikuinen keikka Turun Caribiassa oli sekin kokemisen arvoinen, mutta festivaali-ihmisenä haluan mielummin tilaa liikkua ja seurata yhtyettä vähän väljemmissä olosuhteissa. Pellen poppoo soitti melkein kaikki Moottoritie on kuuma -levyn (-80) kappaleet sekä muutamia muita eri kokoonpanojensa aikaansaannoksia, kuten Viesti teille kovikset ja Mulla menee lujaa.
Pelleä ennen samalla Coverse -lavalla esiintyi toinen suomipunkin legenda, Lama. Yhtye oli todella vetreä. Vanhat, lyhyet ja ytimekkäät rallit kuten Iso-Pasi, Turpa kiinni ja nussi sekä Olen homo toimivat tehokkaasti ja yleisö eli villisti mukana. Lama soitti yli tunnin, jossa kuitenkin oli vartti liikaa. Tiivistettynä se olisi ollut vielä parempi. Encoreen säästetyt hitit Totuus löytyy kaurapuurosta (oikeasti Laman biisi, josta tehtiin coveri television puuromainokseen eikä toisinpäin) ja Väliaikainen (puolestaan Laman tekemä coveri) saivat seurakseen Unicef -yhtyeen hitin Käkimassaa. Sen lauloi basisti Rane Raitsikka, joka on kotiutunut takaisin Suomeen yli kahdenkymmenen vuoden Kalifornian reissultaan.
Ruisrockin esiintyjäluettelo on tänä vuonna säälittävää luettavaa. Jos festivaalin paras esiintyjä on mielestäni Pelle Miljoona Oy, voiko juhlan taso olla kovin korkea? Sunnuntaina koko festarin pääesiintyjäksi nostettu "maailmanmusiikin supertähti" Manu Chao kiikutetaan lavalle. En ollut koskaan kuullutkaan koko hemmosta ennen kuin nimensä keväällä ilmestyi esiintyjälistaan. Kyllä rokkifestarilla pitäisi olla tarjolla kunnon rokkia, eikä mitään pillipiipari- ja bongorumpu-ukkeleita. Samaa mieltä ovat kaikki tuttuni, joiden kanssa olen asiasta keskustellut - Ruisrockin 2011 bändikattaus on katastrofaalisen kehno.
Joku saattaa kysyä, että miksi sitten tungen itseni Ruisrockiin jos esiintyjät ovat huonoja? No, ensinnäkin siksi, että siellä tapaa paljon tuttuja, joita ei välttämättä näe edes kerran vuodessa. Paikkana Ruissalon kansapuisto on upea. Kalja-alueilla on kiva istua ja seurustella tuttujen kanssa. Koska sain tänäkin vuonna järjestettyä itselleni vip-kortin, helpottuu myös logistinen siirtyminen alueelle jonkin verran. Mikäs siellä on ollessa, vahingossa saattaa joku aiemmin tuntematon bändikin soittaa hyvää musiikkia.
Primus on monelle tuttavalleni tärkeä bändi, mutta itse en pidä siitä periaatteessa lainkaan. Ruisrockin keikkakin sen taas hyvin osoitti. Yksi äijä nyplää bassoaan hiki otsalla ja luulee olevansa nerokaskin. Tylsääkin tylsemmät biisit kolisevat tyhjyyttään. No, tulipahan tämäkin nähtyä. Vai olenko nähnyt Primuksen ennenkin? Onko se ollut Provinssirockissa? En muista. Ajanhukkaa.
Päivän ensimmäinen esiintyjä, minulle aiemmin täysin tuntematon tanskalaisyhtye Carpark North ei kuulostanut lainkaan hassummalta. Köyhän miehen Oasista se oli, mutta varsin viihdyttävä. Nekromantix olisi kiinnostanut, mutta oli järjestäjien järjenköyhyyttä panna se ja Lama esiintymään samaan aikaan. Uskomaton moka.
Lauantain jätinkin välin ja satsaan sunnuntaihin. Silloin lavalla on ainakin Michael Monroe, joka on takuuvarma.
