Itsenäisyys ja rock

Itsenäisyys ja rock oli YLE Teemalta tulleen ohjelman nimi, joka esitettiin Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 2016. Juttu oli kuvattu 30 vuotta aikaisemmin Helsingin Jäähallissa, jossa esiintyi tuon ajan suomalaisia rokkibändejä.

Koska moinen ohjelma sattui tulemaan sopivaan esitysaikaan, oli allekirjoittanutkin sohvalla mukavassa asennossa sitä tiirailemassa. Vaikka en muista aikoinaan lähetystä nähneenikään, vaikuttivat jotkut musiikkipätkät kuten Peer Günt sen verran tutuilta, että varmaan Youtubessa ovat tulleet vastaan.

Peer Güntin lisäksi ohjelmassa esiintyivät Tanna, The Nights Of Iguana, Melrose, Eppu Normaali, Sata lasta ja musiikkiannin korkannut Juice Leskinen Grand Slam. Juicen aikainen soittoaika jo iltapäivällä selittyi sillä, että hänet oli kutsuttu linnan juhliin samaisena vuonna. Tuo tapaus tuskin on mennyt ohi keneltäkään aikalaiselta, sillä Leskinen herätti kovasti huomiota imuroimalla ahkerasti boolia ja lopuksi sitomalla kravattinsa hikinauhaksi otsalleen.

Ohjelmatiedoissa mainittiin esiintyjien olevan "suomirockin kärkeä" tai jotain vastaavaa. En kuitenkaan lähtisi esimerkiksi Tannaa tai Sataa lasta tuohon kategoriaan lykkäämään. Tanna oli Dingon vanavedessä semimaineeseen noussut pudasjärveläiskokoonpano, jossa oli iskelmällisten ainesten lisäksi myös hard rock -vaikutteita.

Sata lasta puolestaan oli vuoden 1986 Rockin Suomen mestaruusvoittaja, josta muistan ikuisesti erään Rockradion toimittajan lausuman haastattelukysymyksen. "Te teitte levynne jossain saaressa, miten se on mahdollista?". Bändi tosiaan nauhoitti debyyttilevynsä Esikoinen "jossain saaressa", joka sattui olemaan kotikuntani Kustavi. Myöhemmin samanlaisen operaation teki 90-luvun alussa supersuosiota nauttinut Neon 2, jonka kolmas albumi Viides vuodenaika tallennettiin Kustavissa basistin kesämökillä.

Itsenäisyyden ja rockin jonkinlaisena punaisena lankana oli nuoripari, jota seurattiin alkunarikasta lähtien. Sällin nimi oli Petri Mäyränen, jota vastaava mies löytyi helposti Facebookista kun asian tarkistin - mitä nyt 30 vuotta vanhempana ja noin viisikymppisenä. Kaveri jutteli ihan päteviä tarinoita haastattelijalle. Tuskin hän joutui häpeämään nuorta itseään mikäli lähetystä nyt katseli.

Tunnin mittaisesta, aikaansa nähden sujuvasti leikatusta ja kootusta ohjelmasta jäin kaipaamaan lisää musiikkiosuuksia. Teinityttöjen haastattelut olisi voinut minimoida, sillä tupakkia sauhuttelevat 15-vuotiaat vahvasti meikatut pörröpäät eivät oikein kestäneet päivänvaloa enää 30 vuoden jälkeen. Mutta hankala sitä oli tietysti silloin ennustaa.

Jason Becker: yhä elossa

YLE Teemalta tuli viime sunnuntaina kiinnostava dokumentti entisestä kalifornialaiskitaristista Jason Beckeristä.

Jason Becker: yhä elossa -niminen ohjelma sai monet tuttavapiiristäni television ääreen. Harva heistä on Beckerin musiikkia kuunnellut, mutta 80-luvulla hevimusiikin parissa aloittaneet muistanevat ainakin kaverin nimen.

Itselläni ei ole koskaan ollut Beckerin levyjä. Ellen aivan väärin muista, jossain vaiheessa 80-luvun loppua omistin tosin c-kasetin, johon oli nauhoitettu Beckerin ja Marty Friedmanin muodostaman kitaraduon Cacophonyn lp.

Turun Hansakorttelin Mega Epes -myymälän alelaareissa oli yhteen aikaan valtavat määrät Beckerin soololevy Perpetual Burnia. Taisi Cacophonytkin päätyä sinne, mutta enpä tullut ostaneeksi.

Becker ehti myös soittaa David Lee Rothin bändissä 1990 levyllä A Little Ain't Enough, mutta kiertueelle lähtöä kitaristin terveys ei sallinut.

Dokumentissa kerrotaan Beckerin musiikkiuran syntyvaiheista. Tuota ennen on ehditty kelata lapsuusvuodet vanhojen kaita- ja videofilmien avustuksella. Haastateltavina ovat kitaristin vanhemmat ja isoveli. Myöhemmin kuviin tulevat muusikkiystävät kuten Marty Friedman.

Ohjelma etenee siten, että Beckerin taitoja muistellaan ihaillen. Kaverista puhutaan pelkästään imperfektissä. Katsoja saa vaikutelman, että hän on kuollut aikoja sitten. Vasta dokumentin loppupuolella näytetään Becker nykytilassaan - liikuteltavassa vuoteessa makaava mies, jonka silmät liikkuvat kuin hedelmäpeli ja kasvolihakset kääntyvät jonkinlaiseen virneeseen, mutta muuten hän on täysin halvaantunut.

Beckerin tila johtuu ALS-taudista, johon hän sairastui 90-luvun taitteessa. Elinaikaa luvattiin viisi vuotta. Yli 20 vuotta on kulunut ja mies on vieläkin elossa.

Heinäkuussa 1969 syntynyt Jason Becker kommunikoi nykyään isänsä keksimällä erikoisella menetelmällä. Hän luo katseensa tauluun, jossa on kirjaimia ja muodostaa sanoja sitä kautta. Isä tulkitsee nämä lauseiksi. Menetelmä kuulostaa vaivalloiselta, mutta homma tuntuu sujuvan. Onpa Becker antanut suomalaiselle Rytmi -lehdellekin haastattelun tällä menetelmällä.

Jason Becker tekee yhä musiikkiakin, vaikka asian luulisi olevan silkka mahdottomuus. Hän siis säveltää silmiensä kautta avustajan ja tietokoneen avulla. Kaikki on näköjään mahdollista.

Kun suomalainen Sorsa Dubliniin lensi - Euroviisut 1981

YLE Teemalta tuli tiistaina 7. toukokuuta ohjelma nimeltä Euroviisut 1981. 

Se esitettiin alunperin tammikuussa 32 vuotta sitten suorana televisiolähetyksenä. En ole aivan varma mahdoinko silloin aikoinaan katsoa alkuperäisen lähetyksen. Hajanaisia muistikuvia on ainakin Riki Sorsan, Frederikin ja Juice Leskinen Slamin esiintymisistä. Saattaa olla, että niitä on näkynyt jossain tuutissa myöhemminkin.

Vaikka suora lähetys on aina suora lähetys, oli Euroviisut 1981 teknisesti todella kömpelö. Juontaja Erkki Pohjanheimo kertoi kummallisia puujalkavitsejä ja yritti olla hauska. Mies vaikutti enemmän A-Studio -tyyppisen asiaohjelman toimittajalta kuin viihdelähetyksen vetäjältä.

Frederik lauloi Titanicin.

Tekniikka on toki kehittynyt vuosien saatossa, kuvaustavat muuttuneet ja leikkaukset nopeutuneet. Juontaja saattoi aikoinaan olla jonkun mielestä päteväkin. Itse muistan esimerkiksi Markku Veijalaisen osanneen tällaiset hommat paljon paremmin.

Nykyään Veijalaista näkee Studio 55:ssa arkiaamuisin. Ja kyllä; katselen kyseistä senioriohjelmaa aina sopivan tilaisuuden tullen.

Juontaja Pohjanheimon lisäksi Euroviisut 1981:sta jäi mieleen artistien huono ulosanti. Ainoastaan Mikko Alatalo jutteli sujuvasti, kuten aina. Se saattoi tosin johtua hänen toimittajantaustastaan. Tapani Kansa on aina ollut hidas puhumaan, mutta oli sentään reippaampi kuin Paula Koivuniemi, Taiska tai Riki Sorsa. Jopa kovana naistensankarina tunnettu Frederik suolsi vaivalloisesti sanoja.

Juice Leskinen Slam

Aina sanavalmis Juice Leskinen oli pirteä poikkeus jäykässä joukossa. Hän oli juuri lähetyksen alla täyttänyt 31 vuotta, mutta näytti jo tuolloin viisikymppiseltä. Taustabändi Slamin muusikoitakaan ei voisi nykymittapulla millään uskoa alle kolmekymppisiksi. Puliukkojen näköiset kaverit lauloivat Juicen ohella Ilomantsi -kappaletta studio-orkesterin soittaessa taustat.

Juicen esityksen ohella koreografioista jäi mieleen Frederikin taustalaulajat. Tulevat iskelmätähdet Meiju Suvas ja Kaija Koo keikuttivat pyllyjään Helena Lidgrenin ja Tuire Pentikäisen seurassa.

Ohjelman kappaleista ovat jääneet elämään ainakin Alatalon Leuhkat eväät, Taiskan Hiroshima, voittajakappale, Riki Sorsan Reggae Ok ja etenkin Frederikin Titanic. Saattaapa joku Ilomantsinkin muistaa.

Riki Sorsalla oli mukanaan kovatasoinen taustabändi. Reggae OK:n säveltänyt entinen Wigwam-mies Jim Pembroke soitti koskettimia, toinen ex-Wigu Pedro Hietanen haitaria, Keimo Hirvonen rumpuja, Jukka Orma dobroa ja Risto Hankala bassoa.

Orma tuli pari vuotta myöhemmin tunnetuksi Hassisen koneen ja Sielun veljien kitaristina. Hankalan joku saattaa muistaa Pave Maijasen Mistakes-bändistä ja Havana Blackista.

Riki Sorsan Reggae OK sijoittui Irlannin Dublinissa järjestetyissä kilpailuissa sijalle 16/20. Jo kauan aikaisemmin laulajanuraansa aloitellut mies ponkaisi Suomessa tähdeksi yhdessä yössä. Sorsa jatkoi menestyksekkäästi aina vuoteen 2006, jolloin hänellä todettiin kurkkusyöpä. Ammattilaulajan laulut on nyt laulettu, mutta onneksi mies selvisi sairaudestaan.

Rockstopin videoraati

YLE Teema esitti viime tiistaina vuonna 1992 kuvatun Rockstopin jakson, jonka aiheena oli videoraati.

Rockstopilla oli aikoinaan ansionsa. Se johtui lähinnä siitä, ettei 80-ja 90-lukujen taitteessa ollut liiemmin nuorisolle suunnattuja musiikkiohjelmia, joten Rockstop täytti tyhjiötä.

Heli Nevakare

Tämän jakson seuraaminen työn ja tuskan takana. Juontaja Heli Nevakare sättäsi totuttuun tyyliinsä sen minkä ehti. Koska hänen touhuiluaan ei ole joutunut enää pariin vuosikymmeneen katsomaan, oli nainen tulla ruudusta läpi.

Käsittämättömän huonoja leikkauksia piisasi koko tunnin kestäneen lähetyksen ajan. Ohjelma oli varsinaista sillisalaattia. Ymmärtäisin, jos kokonaisuus olisi pidetty nimensä mukaisesti videoraadissa. Joka väliin oli leikattu täysin irrallisia inserttejä. Mainittakoon esimerkiksi Michael Jacksonin tanssiminen, Europen laulaja Joey Tempestin ja kosketinsoittaja Mic Michaelin haastattelu ja olipa Phil Collinskin saatu ängettyä mukaan.

Musiikkivideoita arvostelivat entinen Hurriganes -kitaristi Ile Kallio ja tuolloin huippusuositun Ne Luumäet -yhtyeen kitaristi Heko Luumäki. Loppuja raatilaisia en tunnistanut, eivätkä heidän nimensä enää viikon jälkeen ole mielessä. Raati arvioi Ressu Redfordin, Waltarin, Moonin, Gruppa Djunan, MC Nikke T:n ja Ne Luumäkien videot.

Ile Kallio

90-luvun alun kotimaiset musiikkivideot näyttävät tänään joko huvittavilta tai säälittäviltä. Monilla videoilla on tietysti on musiikillisia ansioita, mutta etenkin Rockstopissa ne toteutettiin lähes poikkeuksetta humoristisella tavalla. Yleensä sellainen ei sopinut lainkaan yhteen biisien kanssa.

Ohjelmassa oli yleensä suuri määrä Nevakaren itsensä esittämiä musapätkiä, joissa hän heilui ja lauloi kuin rokkitähti ikään. Saman lähetysajan olisi voinut käyttää oikeisiin yhtyeisiin, eikä juontajan oman egon täysin turhanpäiväiseen pullisteluun.

Ressu Redfordin ja Waltarin tuntevat kaikki, mutta Moonia harva muistaa. Bändissä vaikutti kitaristina sittemmin kuuluisaksi levytuottajaksi kohonnut Mikko Karmila. Laulajana oli hänen silloinen muijansa Aino Roivainen. Toista kitaraa soitti Sakari Pesola, joka tunnetaan paremmin Kolmas nainen -yhtyeestä. Bassoa pomputteli Kirka Sainio, joka vaikutti Airdash -speed metal -orkesterissa vielä hetkeä aiemmin. Sittemmin Sainio soitti LAB:issä, joka 2000-luvun alussa teki hienon Numb-kappaleen.

Moon levytti myöhemmin Moon Cakes -nimellä. Näin bändin joskus 90-luvulla keikalla Ruisrockin teltassa.

MC Nikke T oli turkulaisräppäri, joka tarinan mukaan pakoili  Popedan laulajaa Pate Mustajärveä Nummirockin backstagella juhannuksena 1992, koska pelkäsi saavansa tältä turpaansa. Enpä lainkaan ihmettele, mikäli kyse oli Nikken musiikillisista ansioista - se kun oli järkyttävää paskaa alusta loppuun.

Sama kaveri jatkaa yhä musiikintekoa useilla eri taiteilijanimillä. Onneksi hänen tuotantoonsa ei nykyään törmää samalla tavalla kuin 20 vuotta sitten, mutta tokkopa se on yhtään sen laadukkaammaksikaan tullut.

Rockstopin videoraadin kummajainen oli itänaapurista tullut Gruppa Djunan. Hirvittävää suolikuonaa sekin, vaikka video yritti olla huvittava neuvostoliittoviitteineen. Eipä ole sen maan touhut koskaan hymyilyttäneet tai saaneet sympatiaa tältä suunnalta.

Ne Luumäet

Lähetyksen ainoa kunnon biisi oli Ne Luumäkien ramopunk-tykitys Onnellinen perhe. Singlelistan ykkösenäkin samana vuonna ollut kappale on tarttuva ralli, joka tuolloin soi melkein joka paikassa. Kappaleen videoon Rockstopille tyypillinen huumori sopii. Bändi ei muutenkaan ollut mikään lommoposkisynkistelijä, vaan lähinnä hyväntuulisen musiikin lähettiläs.

Rockstop on nostalgiaa. Mutta, huh, harvoinpa oma nuoruusaika on tuntunut näin vastenmieliseltä katsottavalta kuin tämä lähetys!

Elävä arkisto: Remu Aaltonen 65 vuotta

Hurriganesin rumpali-laulajana parhaiten tunnettu Remu Aaltonen täytti 10. tammikuuta 65 vuotta. Sen kunniaksi YLE Teema näytti tiistaina 15. tammikuuta arkistopätkiä historian hämäristä.

Lähetys alkoi Hurriganesin Tukholman keikalla. Ohjelmatiedoista poiketen sitä ei oltu nauhoitettu 1978, eikä konserttipaikkana ollut Gröna Lund. Oikea estradi oli Circus ja päivämäärä 7.8.1979. Bändin kokoonpano oli tuossa vaiheessa Remu Aaltonen (rummut, laulu), Cisse Häkkinen (basso, laulu) ja Albert Järvinen (kitara).

Väärät ohjelmatiedot ovat aivan uskomatonta möhlintää YLEltä. Vuosiluvun heittely on ehkä pieni asia maailmankaikkeudessa, mutta suuri Hurriganes-faneille ja ylipäätään suomalaisen musiikin historiaa tunteville.

Vuonna 1978 Hurriganesin kokoonpano oli aivan erilainen kuin vuotta myöhemmin. Orkesteri tuolloin oli peräti viisimiehinen. Remun ja Cissen kanssa keikkailivat kitaristi Ile Kallio, kosketinsoittaja Jim Pembroke ja rumpali Tomi Parkkonen, Remun keskittyessä pelkästään laulamiseen. Harmi, ettei tuon ajan Ganesista taida olla liikkuvaa kuvaa saatavilla.

Televiossa nähty torso keikkatallenne Tukholmasta löytyy pitempänä Hurriganes-dvd:ltä Rock And Roll All  Night Long 1973-1988. Siinä bändi soittaa pääasiassa vuosien 1973-75 materiaalia, keskittyen Roadrunner -levyn aikoihin. Albert Järvinen on palannut yhtyeeseen samana vuonna. Ile Kallion aikaista materiaalia mukana on My Only One sekä Chuck Berry -coveri Talkin Bout You, jonka bändi saa toimimaan hienosti. Yhtyeen soitto on kumminkin jokseenkin haparoivaa, jollaista Ganesin livemeininki tuppasi muutenkin olemaan. Edellä mainitusta dvd:stä sen pystyy varmaan jokainen toteamaan.

Tukholman liven jälkeen YLE Teema näytti Remun haastattelun vuodelta 1980. Pätkä oli Tuubi-musiikkiohjelmasta. Siinä Heikki "Hector" Harma haastatteli Ganes-pomoa, joka osasi olla ihmeen asiallinen. Orkesteri oli pian haastattelun jälkeen lähdössä Tukholmaan levyttämään uutta albumia, joka myöhemmin ristittiin 10/80:ksi. Se muodostui yksi yhtyeen tuotannon kulmakivistä.

Nyky-Remun haastattelultakaan ei tietenkään voitu välttyä. Mies jorisi samat tuhanteen kertaan kuullut Roadrunnerin levytys- ja muut jutut, jotka hän sopivasti värittäen saa kuulostamaan tuoreemmilta. Tuli ikävä vuoden 1980 Remua.

Lopuksi oli vuorossa Remu & His Allstarsin keikka Helsingin Cantina Westistä vuodelta 1993. Se oli alunperin osa Mikko Kuustosen juontamaa Q ja tähdet -ohjelmaa. Suomenkielistä jazz-iskelmää vai mitä lie edustanut ryhmä sai ihon kananlihalle jo silloin aikoinaan, joten itseni kiusaamisen sijasta päätin mennä nukkumaan.

Hurriganesin Jailbird -albumi vuodelta 1979. 

Metal Evolution

Lokakuun 8. päivä Yle Teemalla alkanut sarja heavy metal -musiikin synnystä ja vaiheista on naulinnut minut maanantai-iltaisin television ääreen.

Sam Dunnin ja Scot McFadyen tekemä 11-osainen sarja käy läpi hevin alkuajat 60-luvun lopulta aina nykypäivään. Genre on vuosien saatossa jakautunut moneksi eri alalajiksi. Monilla niistä ei uskoisi alkuaikojen kanssa mitään tekemistä olevankaan.

Vaikka Dunnille ja McFadyelle on nostettava hattua hienosta ja vaativasta projektista, on heidän näkemyksenä metallimusiikin kehityksestä hieman erilainen kuin vaikka minun. Paljolti syynä lienee maantieteellinen etäisyys. Dunn on kotoisin Kanadan länsirannikolta ja minä Suomen lounaisrannikolta. Hevimusiikkitausta on väkisinkin erilainen.

Metallimusiikin alkuajoista kertovissa jaksoissa Dunn ohittaa täysin esimerkiksi Uriah Heepin. Käsittämätöntä, mutta asia selittynee sillä, ettei Heep ole koskaan ollut lähelläkään samassa asemassa Pohjois-Amerikassa kuin Euroopassa. Silti Heepin luulisi olevan edes maininnan arvoinen jopa rapakon takaa tulevien heppujen mielestä. Vaikkapa ruotsalaisten tekemänä sarja olisi varmasti lähempänä omaa 30-vuoden kokemustani metallimusiikista.

Tätä naputellessani osa 7 on juuri esitetty. Sen aiheena oli grunge. Tähän asti seurasin ohjelmaa suorastaan into piukassa, mutta eilistä jaksoa en jaksanut katsoa loppuun saakka. Mielestäni grunge on tyylinä silkkaa roskaa muutamia biisejä lukuunottamatta. Tylsät haastateltavat eivät voineet vähempää kiinnostaa, kuten eivät musiikkinäytteetkään.

Ensi maanantainen jakso tulee todennäköisesti olemaan sarjan pohjanoteeraus. Aiheena nimittäin on nu-metal. Jopa grunge on kiinnostavampaa musiikkia kuin se. No, sen jälkeen on vielä edessä kolme jaksoa jytinää shock rockin, power metallin ja progressiivisen metallin muodossa. Ehkä tähän saakka ohitettu Manowarkin noteerataan silloin.

Sam Dunn on sujuva haastattelija kertoja. Kameran eteen ei ole onneksi tuotu orkesterien ilmeisimpiä tähtiä, vaan suunvuoron saavat takarivin taavitkin. Tässä kuvassa Dunn tosin Judas Priestin laulajan Rob Halfordin seurassa.

Ruisrock – 40 vuotta rokkia ja rakkautta

Noin vuosi takaperin esitetty dokumenttielokuva Ruisrock – 40 vuotta rokkia ja rakkautta meni silloin osoittain ohi, koska digiboksini oli päättänyt aloittaa tallentamisen suunnilleen vasta lähetyksen keskeltä. Siinä vaiheessa ohjelmassa käsiteltiin 80-luvun puoliväliä, joten festivaalin alkutaival jäi näkemättä.

Asia korjaantui maanantaina 25. kesäkuuta, kun Yle Teema lähetti dokumentin uusintana.

Yle Teema kertoo dokumentista seuraavasti: http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/ruisrock-40-vuotta-rokkia-ja-rakkautta

Ruisrock on Suomen vanhin rockfestivaali ja samalla vanhin joka vuosi järjestetty rokkijuhla. Ohjelmasta käy ilmi, että Euroopassa ainoastaan Hollannin PinkPop on muutaman kuukauden Ruisrockia vanhempi. Olin itsekin pitkään siinä käsityksessä, että Ruisrock on vanhin, mutta dokumentti oikoo tuonkin seikan.

Tieto on tosin entisille ja nykyiselle järjestäjätahoillekin varsin uusi, koska vielä jokin aika sitten Ruissin yhteydessä muistettiin aina mainita "Euroopan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestivaali".

Ruisrockin entisistä ja nykyisistä esiintyjävalinnoista voisi marmattaa sivutolkulla, mutta jääköön se odottamaan vaikka tulevaa festariraporttiani. Näin jälkikäteen nostan kuitenkin hattua Rainer Koskelle, joka toimi Ruissin promoottorina vuosina 1984-2000. Hienoja bändejä saitkin paikalle verrattuna nykyjärjestäjään, vaikka heillä liikkuu paalua ihan erilailla kuin ennen vanhaan.

Kaipaan vanhoja Ruisseja myös siksi, että nykyisen kaltaisesta hullunmyllystä ja tungosta ei ollut yleensä tietoakaan. Festari on paisunut turhan suureksi.

Ruisrockin historiasta tarkemmin http://fi.wikipedia.org/wiki/Ruisrock

Kävin ensimmäisen kerran Ruisrockissa 1987. Sen jälkeen olen ollut siellä vakioasiakas lukuunottamatta vuotta 1990, jolloin en saanut armeijasta lomaa. Vuonna 2006 Ruissista vei voiton Saksan matka. Laskujeni mukaan heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna 43. kertaa järjestettävä Ruisrock on siis minulle 24. kerta.

Dokumenttia katsellessa tuli samalla haikea että innostunut olo. Kahden viikon päästä oloni todennäköisesti väsynyt ja krapulainen, mutta kyllä Ruisrock on yleensä ollut sen väärti.

Judas Priest - brittiläistä terästä

Yle Teema esitti alkuviikosta Rockin klassikkolevyt -sarjassa brittiläisen hevibändi Judas Priestin läpimurtolevyn British Steelin historiaa.

British Steel oli Priestin kuudes studiolevy. Se julkaistiin 1980. Levyn myötä bändi pääsi isoille markkinoille ja nousi yhdeksi genrensä tärkeimmistä nimistä.

Samoihin aikoihin yhtyeen nahka- ja niittivaatteet loivat uuden pukeutumistyylin hevikansalle.  Priestin pukeutumisesta mallia ottanut fani tai bändi harvemmin tiesi, että Judas Priestin laulaja Rob Halford oli kunnon kaappihinttari, joka hankki vermeensä lontoolaisista alan putiikeista. Homopiireissä ruoska ja koppalakit olivat kova sana jo ennen Halfordia.

Birninghamissa 60-luvun lopulla perustettu Judas Priest soitti ensilevyillään samantapaista heviä kuin kotikaupunginsa kuuluisin bändi Black Sabbath. 70-luvun loppua kohden Priestin musiikki alkoi selkiintyä ja biisit tulla yhä nopeammiksi ja lyhyemmiksi.

Periaatteessa orkesterin läpimurto olisi voinut tulla jo ennen Britsih Steeliä, sillä loppuvuodesta 1978 julkaistu Killing Machine edusti jo niin laadukasta tavaraa, että siitä irtosi jopa ensimmäinen hittisingle Take On The World.

Tuo erään Pohjanmaalta Turkuun muuttaneen rokkiaktivistin "ärsyttäväksi renkutukseksi" luokittelema kappale on vain jäävuoren huippu kyseisellä albumilta. Itse pidän levyä  lähes tasavertaisena British Steelin kanssa, koska sellaiset rallit kuten Burnin' Up, Before The Dawn tai Running Wild ovat törkeän hyvä biisejä.

Oman British Steel -historiani muistan hyvin. Olen siitä kerran aikaisemmin kirjoittanutkin. Se tapahtui 2005 Priestin Tampereen konsertin jälkeen. Naputtelin Mansen visiitistäni keikka-arvion Sue-lehteen, jonka nettisivuilla se julkaistiin. Mainitsin muun muassa, että ostin Bristish Steelini 13-vuotiaana uusikaupunkilaisesta Levy ja musiikki -levykaupasta. Vuosi oli 1984 ja silloin sattui olemaan koululaisten hiihtoloma. Samalla reissulla ostin myös kuusamolaisen hevibändi Zero Ninen kolmannen lp:n Headline.

Keikkaraportista tuli muistaakseni sellaista palautetta, että "miten tämä liittyy Judas Priestiin?" ja jotain muutakin negatiivista. Valittajat esiintyivät tietenkin nimettömä, sillä eihän sitä nyt omalla nimellä voi mitään kritisoida! Mielestäni kaikki liittyi oleellisesti siihen mitä kirjoitin Preistin keikasta.

Samoihin aikoihin turkulaisen Sister Manik -orkesterin kitaristi puolestaan kummasteli ihan kasvotusten, että miten voin muistaa tuollaisia asioita. Miksen muistaisi? Onhan Judas Priestin Bristish Steel yksi elämäni levyistä ja Judas Priest yksi elämäni bändeistä. Seuraavaksi hän varmaan ihmettelee, mikäli tämän lukee, miten voin muistaa moisen keskustelun.

Vaikka British Steelin tunnetuimmat kappaleet, Living After Midnight ja Breaking The Law, ovat soineet joka puolella etenkin siitä lähtien kun Lordi voitti Euroviisut 2006, en ole niihin vieläkään täysin kyllästynyt. Lordilla viittaan siihen, että viimeistään tuolloin suomalaiset radiokanavat alkoivat suoltaa heviä ja hard rockia eetteriin oikein urakalla. Hevistä tuli suomalaisten kansanmusiikkia. Minua tuo jossain määrin silloin harmitti, olihan oma hevihistoriani tuossa vaiheessa jo noin 23 vuoden ikäinen.

Kun pyöritimme Mika Penttisen kanssa turkulaisravintola Down Townissa Never Surrender Club -nimistä kasariheviklubia 2000-luvun puolivälissä, emme tainneet kertaakaan soittaa levyltä Living After Midnightia tai Breaking The Law'ta. Se oli tietoinen valinta. Nuo biisit olivat kärsineet aikapäiviä sitten inflaation ainakin meidän tiskijukkien korvissa. Priestillä kun riitti kymmeniä muitakin biisejä, joita soitella.

Ennen British Steeliä minulla oli c-kasetilla Judas Priestin tuotannosta ainakin Sin After Sin (1977) ja Sad Wings Of Destiny (1976). Sin After Sin on Point Of Entryn (1981) ohella Priestin heikoimpia levyjä, vaikka molemmissa muutama hyvä kappale onkin.

Kuopiolainen kirjeenvaihtokaverini nauhoitti Priest -kokoelmankin, jolle tosin ei mahtunut suurta määrää biisejä, koska kasetti oli vain 60 minuutin mittainen. Muistan siinä olleen ainakin ensilevy Rocka Rollalta (1974) Never Satisfiedin ja Killing Machinelta Burnin' Upin. Mukana olivat, kuinkas muuten, myös Living After Midnight ja Breaking The Law.

Jostain levyistäni pystyn vieläkin palauttamaan mieleen sen tunteen, kun nuorukaisena ostin uuden levyn ja katselin innoissani kansitaidetta sekä kuvia. Vielä parempi oli, jos sisäpussistakin löytyi paljon kuvia. British Steel lukeutuu näihin levyihin, vaikka sisäpussi olikin blanko. Muistan kun ensimmäistä kertaa kuulin levyltä Living Afrer Midnightin alun rumpukompin, The Ragen bassoalun ja Unitedin hoilauskertosäkeen. Se oli aikaa, jolloin pystyin nauttimaan musiikista aivan eri tavalla kuin nykyään.

Lokakuun 28. päivä 1986 näin ensimmäisen kerran Judas Priestin konsertin. Bändi promotoi uusinta Turbo -levyään, ja kiertue virallisesti nimetty Fuel For Lifeksi. Helsingin jäähallissa lämmittelybändinä oli saksalainen Warlock, jonka laulaja Doro Pesch oli tuolloin aikamoinen seksisymboli. Sitä hän toki on vieläkin.

Eräänlainen ympyrä sulkeutui viime kesänä Tampereella Sauna Open Air -festivaalissa. Lavalla nähtiin muun muassa Doro yhtyeensä kanssa sekä Judas Priest. 25 vuotta oli tehnyt tehtävänsä ainakin siinä mielessä, etten enää jaksanut innostua Priestistä samalla lailla kuin 16-vuotiaana.

Imodiumitkaan eivät purreet vatsan väänteisiin toivotulla tavalla, joten lähdin kesken Priestin keikan tallustelamaan hotellia kohti. Posliini-istuin oli sillä hetkellä enemmän heviä kuin Judas Priest.

Judas Priest esiintyy sunnuntaina 22. huhtikuuta Helsingin Jäähallissa. Varmaan menisin sinne jos asuisin lähempänä keikkapaikkaa. Mutta kun en asu, ei maksa vaivaa lähteä sinne asti.


Diskografia:

Studioalbumit Rocka Rolla (1974, Gull Records) Sad Wings of Destiny (1976, Gull Records) Sin After Sin (1977, Columbia Records) Stained Class (1978, CBS) Killing Machine (1978, Columbia Records) British Steel (1980, CBS) Point of Entry (1981, Columbia Records) Screaming for Vengeance (1982, Columbia Records) Defenders of the Faith (1984, Columbia Records) Turbo (1986, CBS) Ram It Down (1988, Columbia Records) Painkiller (1990, CBS) Jugulator (1997, SPV) Demolition (2001, SPV) Angel of Retribution (2005, Columbia Records) Nostradamus (2008, Sony Music) Konserttitallenteet Unleashed in the East (1979, Columbia Records) Priest...Live! (1987, CBS) Live in London (2003, SPV) '98 Live Meltdown (1998, SPV) A Touch of Evil: Live (2009, Sony Music, Epic Records) Kokoelma-albumit The Best of Judas Priest (1978, Gull Records) Hero, Hero (1981, Gull Records) The Collection (1989, Gull Records, Castle Communications) Genocide (1993, Gull) Metal Works '73-'93 (1993, Sony Music, CBS) Prisoners of Pain (1996, Sony Music) The Best of Judas Priest: Living After Midnight (1997, Sony) Metalogy (2004, Columbia Records, Legacy Recordings) The Essential Judas Priest (2006, Sony Music)

Kahdeksan surmanluotia

Mikko Niskasen (1929-1990) ohjaama Kahdeksan surmanluotia esitettiin viime kuussa Yle Teemalla.

Neljäjaksoinen suomalaisen elokuvan klassikko on kovassa maineessa. Moni siitä puhuva on tuskin edes nähnyt koko leffaa ainakaan täydessä 316 minuutin mitassaan. Varsinkaan nykynuorisolla ei riitä tarmo seurata noin kauan hidastempoista liikkuvaa kuvaa, mutta Kahdeksan surmanluodin legenda elää ja voi hyvin.

Tv-elokuvana tehty Kahdeksan surmanluotia valmistui vuonna 1972. Konginkankaalla kuvattu leffa tehtiin pienellä ryhmällä. Pääosassa ollutta Pasia esitti ohjaaja itse. Hänen vaimonaan nähtiin Tarja-Tuulikki Tarsala ja parhaana kaverina Reiskana Paavo Pentikäinen.

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Maaliskuussa 1969 pihtiputaalainen pienviljelijä Tauno Pasanen ampui pihamaalleen neljä häntä pidättämään tullutta poliisia. Niskanen kiinnostui tarinasta ja ryhtyi tekemään tapahtumien pohjalta elokuvaa.

Teknisesti Kahdeksan surmanluotia ei ole kovin häävi. Äänentaso heittelee välillä pahasti. Kuvissa käytetään liikaa lähikuvia. Lieneekö syynä sitten miljöön rajaaminen minimiin. Se selittyisi ehkä sillä, että Reiskaa esittävä Paavo Pentikäinen kertoi ensimmäisen jakson jälkeisessä äskettäin kuvatussa haastattelussa, että elokuvaa kuvattiin peräti 17 eri maatalon pihapiirissä.

Tämän kuultuani rupesin seuraamaan tarkemmin tulevia jaksoja. Näin tosiaan oli, Pasin perheen piharakennukset vaihtelivat koko ajan. Elokuvan leikkaajat, joista toinen on Jörn Donner, olivat tosin onnistunut työssään niin hyvin, ettei tällaista normaalikatsoja varmasti huomaa.

Pontikankeittoa talvisen metsän siimeksessä.


Pentikäinen kertoi Niskasen olleen kännissä silloin kuin roolihahmonsa Pasikin oli. Hän myös valvoi oikeasti päiväkausia ja yritti saavuttaa samanlaista olotilaa kuin tositapahtumien henkilöllä oli ollut. Psykoosipäinen ohjaaja ei ollut kaikkein helpoin tapaus, mutta ainakin Pentikäinen muisteli häntä Yle Teemalla pelkästään lämmöllä.

Ajankuvauksena Kahdeksan surmanluotia on huikea. 60- ja 70-lukujen maaseutu oli Suomessa karu paikka asua. Eipä ihme, että siirtolaisvirta Ruotsiin vie sinne parempien elinolojen perässä satoja tuhansia suomalaisia juuri Konginkankaan ja Pihtiputaan tyyppisiltä syrjäseuduilta.

Elokuvan loppukohtaus.


Eppu Normaalin kappaleessa Murheellisen laulujen maa (1982) lauletaan "lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe". Olen aina ajatellut sen liittyvän juuri tähän elokuvaan.

Rock-Suomi -dokumentit Yle Teemalla

Rock-Suomi on kymmenosainen dokumentti suomalaisen rockin vaiheista. Yhden totuuden sijaan sarjassa tehdään kymmenen matkaa. Kukin jakso sukeltaa tietyn tyylilajin tai musiikillisen lähestymistavan näkökulmasta kotimaisen rock-kulttuurin evoluutioon. Faktojen takaa metsästetään peruskronologian ja ensyklopedisen nippelitiedon sijaan unelmien, motiivien ja elämysten historiaa pioneerivuosista nykyaikaan.

Mistä suomalainen rock ja sen tekijät ovat ammentaneet eri aikoina käyttövoimansa ja omintakeisen ilmaisunsa? Mitä luovalla vimmalla on ollut vastassa suomalaisessa todellisuudessa? Mitä historiasta on jäänyt elämään?

Runsaasta haastattelumateriaalista ja sekä virallisista että yksityisistä arkistolähteistä kootusta aineistosta on rakennettu kokonaisuus, jossa välittyy myös kotimaisen rockin visuaalinen ja tyylillinen olemus tuoreella tavalla.

Sarjassa kuultavat todistajalausunnot edustavat rockin kenttää poikkeuksellisen laajasti ulottuen suuren yleisön ikoneista alakulttuurien kulttinimiin; jaksojen teemoina ovat muun muassa suomirockin sielunmaisema, hip hop, laululyriikan rooli suomalaisessa rockissa, edistyksen unelma ja proge, suomalainen pop-idoli, metallin maa & "Amerikan ääni".

Sarjan osat:

1. Kapina
2. Suomirokkia
3. Edistykselliset
4. Amerikan ääni
5. Idolit
6. Sanojen takana
7. Kotipojat
8. Takapirut
9. Raskassarja
10. Valloittajat


Yle Teema esitti juuri uusintoina Rock-Suomi -dokumenttisarjan. Ensimmäisellä kerralla taisin katsoa joka jakson, nyt hieman valikoivammin ja digiboksille tallentaen. Jos ruudussa näkyi vaikka Elastinen tai Jori Hulkkonen, eihän meikäpoika sellaista soopaa kauan jaksanut. Hienosti tehdyssä sarjassa nähtiin kuitenkin 80% mielenkiintoista tavaraa.

Jaksot oli nimetty merkkillisesti. Niistä ei pystynyt vanha erkkikään päättelemään mistä mahtaa olla kyse. Esimerkiksi Kotipojat kertoi hiphoppareista. Onneksi muistin sen ensimmäiseltä esityskerralta, joten osasin nyt varoa.

Raskassarja oli varmaan helpoin nimensä puolesta. Suomalaisesta metallimusiikistahan siinä oli kyse. Jakso oli muuten oikein mielenkiintoinen, mutta sellaisten hevipioneerien kuten Stone -yhtyeen Janne Joutsenniemen tai Stratovariuksen Timo Tolkin oheen oli ängetty Mokoman Marko Annalaa ja muita mielestäni sinne sopimattomia.

Valloittajat puolestaan kertoi siitä miten suomibändit yrittivät aikoinaan päästä ison veden taa kyykyttämään rokkikansaa. Jaksossa puhuvat muun muassa Smack -yhtyeen Rane Raitsikka ja Havana Blackin Hannu Leiden mielenkiintoisia juttuja.

Tein samasta aiheesta eli suomalaisbändien maailmanvalloituksesta medianomitutkinnon seminaarityön keväällä 1998. Sivuja kertyi muistaakseni lähes 40, vaikkei yksikään suomalaisbändi ollut vielä tuohon aikaan päässyt maailmalla kunnolla parrasvaloihin. Se tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin Daruden ja Bomfunk MC'sin kautta (jos niitä nyt voi edes bändeiksi kutsua).

Tarinoita murentuneista maailmanvalloitusyrityksistä riitti seminaarityöhön senkin edestä. Parhaana esimerkkinä siitä on Hanoi Rocksin tarina. Se kattaa alla olevasta linkistä ensimmäisen neljänneksen.

Pienellä painettu Anvil

Yle Teema esitti maanantaina 17. lokakuuta dokumenntielokuvan kandalaisesta hevibändistä Anvilista. Ohjelma oli uusinta. 2008 valmistunut dokumentti kertoo 80-luvun alussa nosteessa olleesta yhtyeestä, jonka kehitys jäi polkemaan paikalleen. Bändistä tuli kulttinimi. Sen jäsenet joutuvat käymään päivätöissä, koska yhtye ei tuota niin paljon rahaa, että soittajat pärjäisivät sillä.

Elokuvan myötä Anvil sai uutta nostetta uralleen. Yhtye on esiintynyt muun muassa Etelä-Ruotsissa Sweden Rock Festivalilla kaksi kertaa lähivuosina. Tampereen Sauna Open Airissa se yritti selättää rankkasateen. Ruotsinlaivallakin bändi nähtiin Sweden Rock Cruise -tapahtumassa. Joulukuussa Anvil on Saxonin kanssa Helsingin Nosturissa keikalla.

Ruotsissa oli viime vuonna jopa keräys yhtyeen hyväksi. Sillä nostettiin bändin muinainen hitti Metal On Metal singlelistalle.

Viime vuoden loppupuolella linkitin Facebookiin uutisen Anvil Aidista. Tuolloin aihe ei muistaakseni saanut juurikaan kommentteja. Facebookiin pian tulevasta aikajanasta senkin varmaan saisi selville. Yle Teeman maanantaina esittämän dokumentin jälkeen yksi jos toinenkin kehui päivityksissään Anvil-elokuvaa.

Kommenttini erääseen Anvil -päivitykseen on saanut aikaan suoranaisen lumivyöryn. Melkein vuoden vanha uutinen on tulkittu uudeksi. Olen nähnyt noin viidentoista Facebook-kaverini seinällä.

28 vuotta vanha metallibiisi matkalla Ruotsin listaykköseksi!

"Ruotsalaiset metallifanit yrittävät saada Anvil-yhtyeen Metal on Metal -kappaletta maansa singlelistan kärkeen jouluksi. “Anvil Aid” -nimellä kulkeva kampanja yllyttää ihmisä ostamaan kyseisen kappaleen digitaalisena iTunesista, jolloin myynti otetaan huomioon virallista singlelistaa kootessa. Eilen alkanut kampanja tuntuu toimivan: jo 7000 ihmistä ovat ostaneet kyseisen biisin yhdeksän kruunun hintaan, ja kappale meni heti iTunesin listan kärkeen.

Kampanjan tarkoitus on estää jokavuotisen Idols-kilpailun joulusingleä täyttämästä jälleen kerran ykköspaikkaa muovisella kertakäyttömusiikilla. Sama temppu nähtiin viime jouluna Britanniassa, jossa Facebook-kampanjalla saatiin Rage Against The Machine -yhtyeen vuoden 1992 biisi Killing in The Name Brittilistojen kärkipaikalle." (rytmi.com)

18:33 - 17.12.2010

Otsikkoa voisi vääntää vaikka muotoon "Vuoden vanha uutinen matkalla Facebookin listaykköseksi!".

Tulee mieleen Spede Shown sketsi vuodelta 1985. Siinä Hannele Laurin esittämä hahmo ostaa uuden jääkaapin. Pian ovikello soi ja sisään marssivat Speden, Simo Salmisen ja Vesa-Matti Loirin esittämät koemaistajat. He vierailevat Laurin luona kahden viikon ajan testaamassa jääkaapissa säilytettävien ruokien lämpötiloja. Niin kuin ostosopimuksessa mainitaan.

Kannattaisi aina lukea se pienellä painettu teksti. Tässä tapauksessa Rytmi.comin Anvil -uutisen päivämäärä.

Monille voi myös Anvilista tulla Spede Show mieleen.

Öljyinen raivohullu

The Oily Maniac/Hongkong 1976) O: Meng-Hwa Ho. N: Danny Lee, Chen Ping, Lily Li

"Shen-Yuan on huono-onninen ja sorrettu plantaasin hoitaja, jonka elämä on pelkkää vastoinkäymistä. Ramman viljelijän eno viedään teloitettavaksi, hän on pomonsa jatkuvan inhon ja painostuksen kohde, eikä naapurin tyttökään lämpene suosionosoituksille. Mutta jokaisella miehellä on mitta, jonka täyttymisellä on peruttamattomat seuraamukset. Shen muistaa enonsa taikaloitsun, ja katkeruuden vimmassa hän toistaa sen sanat ääneen. Sorrettu mies muuttuu kammottavaksi hirviöksi, joka käy säälimättä taistoon kaikkea pahaa vastaan." (YLE Teema)

Yle Teeman Kino Into -sarjassa maanantaina 18.7. esitetty Öljyinen raivohullu on jo nimensäkin puolesta kiinnostava elokuva. Tällä kertaa käännös vastaa ainakin englanninkielistä nimeä, mutta varsin usein törmää tämän kaltaisiin elokuviin, joissa suomalainen kääntäjä on keksinyt niille jonkun täysin epäloogisen nimen.

Öljyinen raivohullu on kunnon campleffa, jossa tökeröt efektit pistävät nauruhermot herkälle, mutta toisaalta tehosteet eivät paljon häpeä aikalaiselokuviensa kanssa. Öljyisen raivohullun juoni on lähes uskomaton - pääosanesittäjä on reppana kaveri, joka kopioi kuolemaantuomitun sukulaisensa selkätatuoinnista tekstit ja ryhtyy niiden pohjalta toimiin. Hän kaivaa kämppänsä lattialle aukon, josta alkaa pulputa öljyä. No, eipä muuta kuin kylpemään ja avot; siinäpä meillä onkin uusi monsteri, nimittäin Öljyinen raivohullu. Metamorfoosin seurauksena mies voi heittää kävelykepit nurkkaan ja riehua mielin määrin ympäri kaupúnkia mustan mönjän peittämänä. Paha saa tietenkin palkkansa, kun kaupungin epärehelliset ihmiset päätyvät hirviön käsittelyyn. Lopulta joku keksii tavan tappaa moinen olio - tulta munille ja mustakaapu palaa poroksi.

Eipä voi muuta kuin suositella. Mutta ei tosikoille!