Arno Carlsted - Takapirujen kuningas

Hämeenlinnalainen toimittaja Kimmo Miettinen on entinen levy-yhtiömoguli ja suomalaisen punkrockin kummisetä. 2009 ilmestyi hänen toinen varsinainen kirjansa. Se käsitteli miestä nimeltä Arno Carlsted.

A.C. - Takapirujen kuningas (Like) on mielenkiintoinen kertomus miehestä, jollaista ei varmasti ole toista Suomessa ollut. Eikä koko maailmassa.

Miettinen tutustui poikavuosinaan 70-luvun alussa Carlstediin, joka tuolloin toimi levykauppiaana Hämeenlinnassa. Mies oli jo keski-ikäänsä mennessä ehtinyt kokea vaikka mitä. Tahti ei laantunut viimeisinä vuosikymmeninäkään. Carlsted menehtyi tämän vuoden elokuussa 86-vuotiaana.

1927 syntynyt Carlsted  toimi nuorukaisena Valpon (valtiopoliisi) agenttina sodanaikaisessa Helsingissä. Nuorelle sällille jännittävä työ haihtui dokumentteineen kuin tuhka tuuleen Suomen hävittyä sodan ja Neuvostoliiton alkaessa vaikuttaa poliisiviranomaistenkin arkeen.

Seuraavat pari vuosikymmentä vierähti elokuvabisneksessä, jossa Carlsted toimi pääasiassa tuottajana. Ohjaajat kuten T.J. Särkkä, Jörn Donner, Matti Kassila, Mikko Niskanen ja Teuvo Tulio olivat hänen yhteistyökumppaneitaan. Legendaarisin Carlstedin tuottamista elokuvista lienee 1966 valmistunut, Mikko Niskasen ohjaama Käpy selän alla.

Carlsted ei liioin kainostele menneitä muistellessa.

"Muutaman metrin päässä parkkipaikasta he huomasivat, että Olavi Virran Yhdysvaltojen suurlähetystä ostama upa amerikanrauta keikkui kummallisesti. Sisällä autossa olivat Puupää-elokuvan tähdet Virta ja Ruth Johansson. Siiri Angerkoski, rouva Justiina Puupää, koko kansan rakastama äidillinen hoivaajahahmo ja herttaisen humorististen mammaroolien tulkki, hihkaisi: "Jos tuossa autossa ei nyt nussita, niin sitten ei nussita missään!"

1970-luvun alussa alkanut levykauppiaan ura laajeni 80-luvulla viihdebisnekseen. Carlstedin toimesta Suomen ensimmäinen heavyrockfestivaali järjestettiin Hämeenlinnassa Ahveniston moottoriradalla. Giants Of Rock jytisi vuosina 1987-1992, jonka jälkeen sitä vielä yritettiin jatkaa erinimisenä.

Giantsissa esiintyivät muun muassa Dio, Anthrax. Sepultura, Helloween, Winger ja U.D.O. Kirjasta selviää minkälainen joukko tuon ajan bändejä oli sinne tuloillaan tai ainakin suunnitteluasteella. Valitettavasti Faith No More, Poison, Megadeth, Slayer tai Great White eivät koskaan Ahvenistoa nähneet.

Vaikka etenkin 80-luvun lopulla elettiin valtaisaa heviaikaa, olivat Giants Of Rockin viiden tuhannen ihmisen kävijämäärät suorastaan kärpäsenpaskoja tämän päivän menoon verrattuna. Nykyään liput viedään käsistä kun vaikka Iron Maiden, Judas Priest tai Metallica saapuvat maahan. Niinpä Carlstedille jäi Giantseista mukavat 600 000 markan velat.

Carlstedin mukaan Ahvenistolle yritettiin erillisiin ulkoilmakonsertteihin jopa Rolling Stonesia, ZZ Topia ja Metallicaa.

1990-luvulla Carlsted toimi kymmenisen vuotta Remu Aaltosen managerina. Tästä riittääkin tarinaa ehkä eniten koko kirjassa. Mies ei muistele erityisellä lämmöllä entistä suojattiaan. Teoksen mukaan Remu on hankala ja kiittämätön ihminen. Moinen uutinen ei tullut ainakaan minulle yllätyksenä.

Palstatilaa saa myös kitaristi Andy McCoy. Hän soitti kesällä 1995 soitti Remun bändissä parikymmentä keikkaa, kunnes sai potkut.

Calrstedin hommat eivät loppuneet Remun hoivaamiseen, vaan jatkuivat sairasteluista huolimatta aivan viime vuosiin saakka.

A.C. - Takapirujen kuningas on harvinaisen mielenkiintoinen elämänkertateos. Erittäin harva ihminen kokee näin tapahtumarikkaan elämän.

Miettinen ja Carlsted. 

Kahdeksan surmanluotia

Mikko Niskasen (1929-1990) ohjaama Kahdeksan surmanluotia esitettiin viime kuussa Yle Teemalla.

Neljäjaksoinen suomalaisen elokuvan klassikko on kovassa maineessa. Moni siitä puhuva on tuskin edes nähnyt koko leffaa ainakaan täydessä 316 minuutin mitassaan. Varsinkaan nykynuorisolla ei riitä tarmo seurata noin kauan hidastempoista liikkuvaa kuvaa, mutta Kahdeksan surmanluodin legenda elää ja voi hyvin.

Tv-elokuvana tehty Kahdeksan surmanluotia valmistui vuonna 1972. Konginkankaalla kuvattu leffa tehtiin pienellä ryhmällä. Pääosassa ollutta Pasia esitti ohjaaja itse. Hänen vaimonaan nähtiin Tarja-Tuulikki Tarsala ja parhaana kaverina Reiskana Paavo Pentikäinen.

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Maaliskuussa 1969 pihtiputaalainen pienviljelijä Tauno Pasanen ampui pihamaalleen neljä häntä pidättämään tullutta poliisia. Niskanen kiinnostui tarinasta ja ryhtyi tekemään tapahtumien pohjalta elokuvaa.

Teknisesti Kahdeksan surmanluotia ei ole kovin häävi. Äänentaso heittelee välillä pahasti. Kuvissa käytetään liikaa lähikuvia. Lieneekö syynä sitten miljöön rajaaminen minimiin. Se selittyisi ehkä sillä, että Reiskaa esittävä Paavo Pentikäinen kertoi ensimmäisen jakson jälkeisessä äskettäin kuvatussa haastattelussa, että elokuvaa kuvattiin peräti 17 eri maatalon pihapiirissä.

Tämän kuultuani rupesin seuraamaan tarkemmin tulevia jaksoja. Näin tosiaan oli, Pasin perheen piharakennukset vaihtelivat koko ajan. Elokuvan leikkaajat, joista toinen on Jörn Donner, olivat tosin onnistunut työssään niin hyvin, ettei tällaista normaalikatsoja varmasti huomaa.

Pontikankeittoa talvisen metsän siimeksessä.


Pentikäinen kertoi Niskasen olleen kännissä silloin kuin roolihahmonsa Pasikin oli. Hän myös valvoi oikeasti päiväkausia ja yritti saavuttaa samanlaista olotilaa kuin tositapahtumien henkilöllä oli ollut. Psykoosipäinen ohjaaja ei ollut kaikkein helpoin tapaus, mutta ainakin Pentikäinen muisteli häntä Yle Teemalla pelkästään lämmöllä.

Ajankuvauksena Kahdeksan surmanluotia on huikea. 60- ja 70-lukujen maaseutu oli Suomessa karu paikka asua. Eipä ihme, että siirtolaisvirta Ruotsiin vie sinne parempien elinolojen perässä satoja tuhansia suomalaisia juuri Konginkankaan ja Pihtiputaan tyyppisiltä syrjäseuduilta.

Elokuvan loppukohtaus.


Eppu Normaalin kappaleessa Murheellisen laulujen maa (1982) lauletaan "lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe". Olen aina ajatellut sen liittyvän juuri tähän elokuvaan.