70-luvun jytää Rahtiksessa

Turkulainen bilebändi Whole Lotta 70's on kymmenisen vuotta viihdyttänyt kansaa lukuisilla keikoillaan etenkin ympäri Varsinais-Suomea. 

Perjantaina 21. elokuuta orkesteri esiintyi Wanhassa Rahtilaivassa Turun keskustan tuntumassa. Aurajoen ravintolalaiva tunnetaan myös ytimekkäämmällä nimellä Rahtis. 

Olen pari kertaa ennenkin kokenut Whole Lotta 70's:n keikan samaisessa paikassa, joten tiesin mitä tuleman pitää. 

Istumapaikka valikoitui sattumalta lapsuudenkaverini pöydästä, jossa kuluikin koko keikka. Aluksi pelkäsin olevani liian lähellä rumpuja ja äänentoistovehkeitä, mutta volyymi oli onneksi melko hillitty. Bändi ei kumminkaan ole mikään Manowar.

Sitten viime näkemäni yhtyeessä oli tapahtunut kokoonpanomuutoksia. Basisti ja toinen kitaristi olivat eri kavereita. En tiedä kuinka kauan he ovat bändissä vaikuttaneet, mutta sellaisessa käsityksessä olen, että molempien paikka on ollut aika tuulinen. 

Orkesterissa on useampikin musiikkitietäjä, joten 70-luku ja kappalevalinnat ovat varmasti hyvin hallussa. Yhtye ei ole napannut aivan kaikkein kliseisimpiä biisejä, vaan ne ovat hyvällä maulla valittuja. 

Avauskappaleena oli The Doorsin L.A. Woman. Kaltaistani rock-asiantuntijaa miellytti kuulla sellaisia ralleja kuin This Ain't No Summer Love ( Blue Öyster Cult) ja Surrender (Cheap Trick). Niitä ei mikään tuikitavallinen Hotel Californiaa ja Have You Seen The Rainia soitteleva orkesteri varmaan edes tiedä. 

Yleisö oli heti hyvin mukana. Loppua kohden jytinä Rahtiksen kannella oli jo sitä luokkaa, että uumoilin siihen tätä menoa tulevan reiän. 

Bändin ehdoton valtti on energinen laulaja Jussi Helle alias John C. Heat. Hän on erinomainen esiintyjä ja ääneltäänkin varsin kelpo. Myös soolokitaristi Jarskan soittoa täytyy kehua. Satuin istumaan melkein hänen vieressään ja tuli seurattua touhua ehkä tavanomaista tarkemmin. 

Olen koronakesän mittaan nähnyt muistaakseni vain viisi keikkaa (Travelling Jones, The Grammers, Vilperin Perikunta, Super Trouper). Kaikki ovat olleet pirun hyviä, mutta kyllä Whole Lotta 70's vei voiton! 

(Settilistakuva: Kalle Saarinen)

Kahdeksan surmanluotia

Mikko Niskasen (1929-1990) ohjaama Kahdeksan surmanluotia esitettiin viime kuussa Yle Teemalla.

Neljäjaksoinen suomalaisen elokuvan klassikko on kovassa maineessa. Moni siitä puhuva on tuskin edes nähnyt koko leffaa ainakaan täydessä 316 minuutin mitassaan. Varsinkaan nykynuorisolla ei riitä tarmo seurata noin kauan hidastempoista liikkuvaa kuvaa, mutta Kahdeksan surmanluodin legenda elää ja voi hyvin.

Tv-elokuvana tehty Kahdeksan surmanluotia valmistui vuonna 1972. Konginkankaalla kuvattu leffa tehtiin pienellä ryhmällä. Pääosassa ollutta Pasia esitti ohjaaja itse. Hänen vaimonaan nähtiin Tarja-Tuulikki Tarsala ja parhaana kaverina Reiskana Paavo Pentikäinen.

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Maaliskuussa 1969 pihtiputaalainen pienviljelijä Tauno Pasanen ampui pihamaalleen neljä häntä pidättämään tullutta poliisia. Niskanen kiinnostui tarinasta ja ryhtyi tekemään tapahtumien pohjalta elokuvaa.

Teknisesti Kahdeksan surmanluotia ei ole kovin häävi. Äänentaso heittelee välillä pahasti. Kuvissa käytetään liikaa lähikuvia. Lieneekö syynä sitten miljöön rajaaminen minimiin. Se selittyisi ehkä sillä, että Reiskaa esittävä Paavo Pentikäinen kertoi ensimmäisen jakson jälkeisessä äskettäin kuvatussa haastattelussa, että elokuvaa kuvattiin peräti 17 eri maatalon pihapiirissä.

Tämän kuultuani rupesin seuraamaan tarkemmin tulevia jaksoja. Näin tosiaan oli, Pasin perheen piharakennukset vaihtelivat koko ajan. Elokuvan leikkaajat, joista toinen on Jörn Donner, olivat tosin onnistunut työssään niin hyvin, ettei tällaista normaalikatsoja varmasti huomaa.

Pontikankeittoa talvisen metsän siimeksessä.


Pentikäinen kertoi Niskasen olleen kännissä silloin kuin roolihahmonsa Pasikin oli. Hän myös valvoi oikeasti päiväkausia ja yritti saavuttaa samanlaista olotilaa kuin tositapahtumien henkilöllä oli ollut. Psykoosipäinen ohjaaja ei ollut kaikkein helpoin tapaus, mutta ainakin Pentikäinen muisteli häntä Yle Teemalla pelkästään lämmöllä.

Ajankuvauksena Kahdeksan surmanluotia on huikea. 60- ja 70-lukujen maaseutu oli Suomessa karu paikka asua. Eipä ihme, että siirtolaisvirta Ruotsiin vie sinne parempien elinolojen perässä satoja tuhansia suomalaisia juuri Konginkankaan ja Pihtiputaan tyyppisiltä syrjäseuduilta.

Elokuvan loppukohtaus.


Eppu Normaalin kappaleessa Murheellisen laulujen maa (1982) lauletaan "lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe". Olen aina ajatellut sen liittyvän juuri tähän elokuvaan.