Neljäjaksoinen suomalaisen elokuvan klassikko on kovassa maineessa. Moni siitä puhuva on tuskin edes nähnyt koko leffaa ainakaan täydessä 316 minuutin mitassaan. Varsinkaan nykynuorisolla ei riitä tarmo seurata noin kauan hidastempoista liikkuvaa kuvaa, mutta Kahdeksan surmanluodin legenda elää ja voi hyvin.
Tv-elokuvana tehty Kahdeksan surmanluotia valmistui vuonna 1972. Konginkankaalla kuvattu leffa tehtiin pienellä ryhmällä. Pääosassa ollutta Pasia esitti ohjaaja itse. Hänen vaimonaan nähtiin Tarja-Tuulikki Tarsala ja parhaana kaverina Reiskana Paavo Pentikäinen.
Elokuva perustuu tositapahtumiin. Maaliskuussa 1969 pihtiputaalainen pienviljelijä Tauno Pasanen ampui pihamaalleen neljä häntä pidättämään tullutta poliisia. Niskanen kiinnostui tarinasta ja ryhtyi tekemään tapahtumien pohjalta elokuvaa.
Teknisesti Kahdeksan surmanluotia ei ole kovin häävi. Äänentaso heittelee välillä pahasti. Kuvissa käytetään liikaa lähikuvia. Lieneekö syynä sitten miljöön rajaaminen minimiin. Se selittyisi ehkä sillä, että Reiskaa esittävä Paavo Pentikäinen kertoi ensimmäisen jakson jälkeisessä äskettäin kuvatussa haastattelussa, että elokuvaa kuvattiin peräti 17 eri maatalon pihapiirissä.
Tämän kuultuani rupesin seuraamaan tarkemmin tulevia jaksoja. Näin tosiaan oli, Pasin perheen piharakennukset vaihtelivat koko ajan. Elokuvan leikkaajat, joista toinen on Jörn Donner, olivat tosin onnistunut työssään niin hyvin, ettei tällaista normaalikatsoja varmasti huomaa.
Pontikankeittoa talvisen metsän siimeksessä.
Pentikäinen kertoi Niskasen olleen kännissä silloin kuin roolihahmonsa Pasikin oli. Hän myös valvoi oikeasti päiväkausia ja yritti saavuttaa samanlaista olotilaa kuin tositapahtumien henkilöllä oli ollut. Psykoosipäinen ohjaaja ei ollut kaikkein helpoin tapaus, mutta ainakin Pentikäinen muisteli häntä Yle Teemalla pelkästään lämmöllä.
Ajankuvauksena Kahdeksan surmanluotia on huikea. 60- ja 70-lukujen maaseutu oli Suomessa karu paikka asua. Eipä ihme, että siirtolaisvirta Ruotsiin vie sinne parempien elinolojen perässä satoja tuhansia suomalaisia juuri Konginkankaan ja Pihtiputaan tyyppisiltä syrjäseuduilta.
Elokuvan loppukohtaus.
Eppu Normaalin kappaleessa Murheellisen laulujen maa (1982) lauletaan "lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe". Olen aina ajatellut sen liittyvän juuri tähän elokuvaan.
Elokuvassa Pasi ampuu poliisit etäältä. Todellisuudessa Pasanen ampui ainakin osan tappavista laukauksista läheltä teloitustyyliin.
VastaaPoistaVapauduttuaan vankilasta Pasanen tappoi kuristamalla ex-vaimonsa.
Mielestäni elokuva on erinomainen kuvaus kuningas Alkoholin voimasta.
t. Veikko
Niinhän se meni. Karu äijä...
VastaaPoistaElokuvassa Pasi ampuu laukaukset mökistä, mutta ampuu myös läheltä kävellessään kaatuneiden poliisien luokse.
VastaaPoistaAivan loistava tekele karusta aiheesta sitä mitenkään kaunistelematta.
T: Mika
Hieno elokuva, ja niin verkkaista kerrontaa, että nopeisiin leikkauksiin ja jatkuvaan infotulvaan tottunut nykynuori ei ehkä sitä jaksaisi katsoa. Olen monesti miettinyt vaiettuja ja käsittelemättä jääneitä sotatraumoja monen suomalaisen tragedian taustalla. Monet miehet viettivät kuitenkin vuosikausia rintamalla, ja tuohon aikaan ei mitään kriisipsykologeja tunnettu, eikä post-traumaattinen stressioireyhtymä ollut vielä tuttu termi.
VastaaPoista