Itsenäisyys ja rock

Itsenäisyys ja rock oli YLE Teemalta tulleen ohjelman nimi, joka esitettiin Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 2016. Juttu oli kuvattu 30 vuotta aikaisemmin Helsingin Jäähallissa, jossa esiintyi tuon ajan suomalaisia rokkibändejä.

Koska moinen ohjelma sattui tulemaan sopivaan esitysaikaan, oli allekirjoittanutkin sohvalla mukavassa asennossa sitä tiirailemassa. Vaikka en muista aikoinaan lähetystä nähneenikään, vaikuttivat jotkut musiikkipätkät kuten Peer Günt sen verran tutuilta, että varmaan Youtubessa ovat tulleet vastaan.

Peer Güntin lisäksi ohjelmassa esiintyivät Tanna, The Nights Of Iguana, Melrose, Eppu Normaali, Sata lasta ja musiikkiannin korkannut Juice Leskinen Grand Slam. Juicen aikainen soittoaika jo iltapäivällä selittyi sillä, että hänet oli kutsuttu linnan juhliin samaisena vuonna. Tuo tapaus tuskin on mennyt ohi keneltäkään aikalaiselta, sillä Leskinen herätti kovasti huomiota imuroimalla ahkerasti boolia ja lopuksi sitomalla kravattinsa hikinauhaksi otsalleen.

Ohjelmatiedoissa mainittiin esiintyjien olevan "suomirockin kärkeä" tai jotain vastaavaa. En kuitenkaan lähtisi esimerkiksi Tannaa tai Sataa lasta tuohon kategoriaan lykkäämään. Tanna oli Dingon vanavedessä semimaineeseen noussut pudasjärveläiskokoonpano, jossa oli iskelmällisten ainesten lisäksi myös hard rock -vaikutteita.

Sata lasta puolestaan oli vuoden 1986 Rockin Suomen mestaruusvoittaja, josta muistan ikuisesti erään Rockradion toimittajan lausuman haastattelukysymyksen. "Te teitte levynne jossain saaressa, miten se on mahdollista?". Bändi tosiaan nauhoitti debyyttilevynsä Esikoinen "jossain saaressa", joka sattui olemaan kotikuntani Kustavi. Myöhemmin samanlaisen operaation teki 90-luvun alussa supersuosiota nauttinut Neon 2, jonka kolmas albumi Viides vuodenaika tallennettiin Kustavissa basistin kesämökillä.

Itsenäisyyden ja rockin jonkinlaisena punaisena lankana oli nuoripari, jota seurattiin alkunarikasta lähtien. Sällin nimi oli Petri Mäyränen, jota vastaava mies löytyi helposti Facebookista kun asian tarkistin - mitä nyt 30 vuotta vanhempana ja noin viisikymppisenä. Kaveri jutteli ihan päteviä tarinoita haastattelijalle. Tuskin hän joutui häpeämään nuorta itseään mikäli lähetystä nyt katseli.

Tunnin mittaisesta, aikaansa nähden sujuvasti leikatusta ja kootusta ohjelmasta jäin kaipaamaan lisää musiikkiosuuksia. Teinityttöjen haastattelut olisi voinut minimoida, sillä tupakkia sauhuttelevat 15-vuotiaat vahvasti meikatut pörröpäät eivät oikein kestäneet päivänvaloa enää 30 vuoden jälkeen. Mutta hankala sitä oli tietysti silloin ennustaa.

Kingston Wall - Petri Wallin saaga

Viljami Puustisen kirjoittama Kingston Wall - Petri Wallin saaga (Like 2014) saapui vihdoin luettavaksi tähänkin talouteen. Siitä suuri kiitos Miika Hyttiselle. Nopeasti luettu eepos on kuluvan vuoden kohutuimpia ja kehutuimpia rokkikirjoja.

Puustinen on haastatellut teostaan varten kymmeniä Petri Wallin tunteneita ihmisiä. Helsingissä vaikuttanut Walli (1969-1995) oli kolme albumia ja lukuisia hienoja keikkoja tehneen Kingston Wall -yhtyeen kitaristilaulaja ja pomo. Hän oli tunnetun muusikon Hasse Wallin pikkuveli.

Orkesteria pidettiin suuressa arvossa jo sen elinaikana 90-luvun alussa, mutta nyttemmin bändi on kohotettu astetta korkeammalle pallille. Osin aivan syystä. Minusta tosin tuntuu, että suoranaisessa palvonnassa on hiukan mukana trendituulia.

Musiikillisesti Kingston Wall oli 60- ja 70-luvun rokkia. Bluesia ja progea, mukana ripaus alkuaikojen hevirokkia. Loppuaikoinaan yhtyeen tuotanto sai uusia ulottuvuuksia discon ja teknon kautta, kun Walli innostui näistä musiikkityyleistä.

Minulle oli yllätys, että Kingston Wall toimi kaikesta aikansa mediahuomiosta huolimatta melkoisessa marginaalissa. Yhtyeellä oli kova suosio pääkaupunkiseudulla, mutta muun Suomen paitsio kuulostaa hiukan oudolta. Kirjan mukaan levyt myivät vain pari tuhatta kappaletta, joka sekin yllätti. Ehkä sitä ei 20 vuotta sitten osannut ajatella. Orkesteri status kun on nykyään paljon isompi kuin elinaikanaan. 

Petri Wallin tarina soljuu lapsuudesta elämänsä viimeiseen päivään, joka oli kesällä 1995. Tuolloin hän teki itsemurhan hyppäämällä Helsingin Töölön kirkon tornista. Se, miten nuori muusikko päätyi tällaiseen ratkaisuun ei varsinaisesti selviä. Tapausta yritetään ratkoa Wallin bändikaverien, läheisten ja hänet tunteneitten kesken. Huumeilla mässäillään yllättävän vähän, vaikka ne päähenkilön elämään kiinteästi kuuluivatkin.

Puustinen on tehnyt hyvää työtä kasatessaan lukemattomista haastatteluista tällaisen kokonaisuuden. Osa tekstistä on väkisinkin hänen omia olettamuksiaan ja päätelmiä. Teos tuo jollain lailla mieleeni muutama vuosi takaperin ilmestyneen kirjan Cisse Häkkisestä. Tuo kvasidokumentti on viihteellisempi kuin tämä, mutta Walli ei ollutkaan Cisse -tyyppinen hahmo.

Kingston Wallin keikkoja on kovasti hehkutettu varsinkin kirjan ilmestymisen jälkeen. Suunnilleen jokainen kynnelle kykenevä omien sanojensa mukaan kokenut huimia Kingston Wall -keikkoja. Ja monta. Vähän sama kuin muinaiset Helsingin Kulttuuritalon keikat, jossa kaikki aikalaiset muka näkivät Jimi Hendrixin ja Led Zeppelinin.

Omalle kohdalle orkesteri osui muutaman kerran. Varmaksi muistan nähneeni bändin ainakin  Nummirockissa, Turussa Ruisrockissa ja Kårenilla sekä Citysoundissa Humalistonkadulla.

Kirjaa lukiessani silmään pistivät monet asiavirheet. Rockiin vihkiytymätön niitä tuskin huomaa, mutta kaltaiseni aktiiviharrastaja saa nyrpistellä silmäkulmiaan tuon tuosta. Huteja on yllättävän paljon.

"80-luvun loppu oli Suomessa yleisesti vaikeaa aikaa englanninkielisille bändeille, mutta Walli otti sen haasteena", kertoo Kingston Wallin alkuaikojen rumpali Petteri Ståhl. Että mitenkä? Voiko suomalaisessa musiikkihistoriassa parempaa aikakautta ollakaan englanninkieliselle yhtyeelle kuin 80-luvun loppu?

Maa suorastaan tulvi kolmannella kotimaisella laulavia orkestereita. Keikkaa oli vaikka muille jakaa ja levyt moninkertaisesti nykypäivään verrattuna. Nousukausi oli suurimmillaan ennen 90-luvun alun lamaa. Ulkomaillekin kovasti tähyiltiin, mutta sinne harva pääsi ennen vuosituhannnen vaihdetta. Bändit kuten Melrose, Smack, Havana Black, Bogart Co., Boycott, Gringos Locos, Zero Nine,  Hearthill, Peer Günt ja The Nights Of Iguana olivat 80-luvun lopun kuninkaita. 

Piirpauken ensimmäisen albumin kerrotaan ilmestyneen 1972, vaikka se putkahti kauppojen hyllyille kolme vuotta myöhemmin. Led Zeppelin hajosi vuonna 1980, eikä vuotta myöhemmin, kuten kirjasta saa käsityksen. Gary Moore teki ensimmäisen blueslevynsä 1990, eikä 80-luvun lopulla. Häntä syytetään "Pepe Ahlqvistin kanssa vesittäneen bluesin pateettisilla tulkinnoillaan".

Tietenkään Kingston Wall - Petri Wallin saagaa ei ole tarkoitus lukea kuin piru Raamattua. Moiset asiavirheet ja kommentit vaan häiritsevät muuten ansiokaassa kirjassa.