Puustinen on haastatellut teostaan varten kymmeniä Petri Wallin tunteneita ihmisiä. Helsingissä vaikuttanut Walli (1969-1995) oli kolme albumia ja lukuisia hienoja keikkoja tehneen Kingston Wall -yhtyeen kitaristilaulaja ja pomo. Hän oli tunnetun muusikon Hasse Wallin pikkuveli.
Orkesteria pidettiin suuressa arvossa jo sen elinaikana 90-luvun alussa, mutta nyttemmin bändi on kohotettu astetta korkeammalle pallille. Osin aivan syystä. Minusta tosin tuntuu, että suoranaisessa palvonnassa on hiukan mukana trendituulia.
Musiikillisesti Kingston Wall oli 60- ja 70-luvun rokkia. Bluesia ja progea, mukana ripaus alkuaikojen hevirokkia. Loppuaikoinaan yhtyeen tuotanto sai uusia ulottuvuuksia discon ja teknon kautta, kun Walli innostui näistä musiikkityyleistä.
Minulle oli yllätys, että Kingston Wall toimi kaikesta aikansa mediahuomiosta huolimatta melkoisessa marginaalissa. Yhtyeellä oli kova suosio pääkaupunkiseudulla, mutta muun Suomen paitsio kuulostaa hiukan oudolta. Kirjan mukaan levyt myivät vain pari tuhatta kappaletta, joka sekin yllätti. Ehkä sitä ei 20 vuotta sitten osannut ajatella. Orkesteri status kun on nykyään paljon isompi kuin elinaikanaan.
Petri Wallin tarina soljuu lapsuudesta elämänsä viimeiseen päivään, joka oli kesällä 1995. Tuolloin hän teki itsemurhan hyppäämällä Helsingin Töölön kirkon tornista. Se, miten nuori muusikko päätyi tällaiseen ratkaisuun ei varsinaisesti selviä. Tapausta yritetään ratkoa Wallin bändikaverien, läheisten ja hänet tunteneitten kesken. Huumeilla mässäillään yllättävän vähän, vaikka ne päähenkilön elämään kiinteästi kuuluivatkin.
Puustinen on tehnyt hyvää työtä kasatessaan lukemattomista haastatteluista tällaisen kokonaisuuden. Osa tekstistä on väkisinkin hänen omia olettamuksiaan ja päätelmiä. Teos tuo jollain lailla mieleeni muutama vuosi takaperin ilmestyneen kirjan Cisse Häkkisestä. Tuo kvasidokumentti on viihteellisempi kuin tämä, mutta Walli ei ollutkaan Cisse -tyyppinen hahmo.
Kingston Wallin keikkoja on kovasti hehkutettu varsinkin kirjan ilmestymisen jälkeen. Suunnilleen jokainen kynnelle kykenevä omien sanojensa mukaan kokenut huimia Kingston Wall -keikkoja. Ja monta. Vähän sama kuin muinaiset Helsingin Kulttuuritalon keikat, jossa kaikki aikalaiset muka näkivät Jimi Hendrixin ja Led Zeppelinin.
Omalle kohdalle orkesteri osui muutaman kerran. Varmaksi muistan nähneeni bändin ainakin Nummirockissa, Turussa Ruisrockissa ja Kårenilla sekä Citysoundissa Humalistonkadulla.
Kirjaa lukiessani silmään pistivät monet asiavirheet. Rockiin vihkiytymätön niitä tuskin huomaa, mutta kaltaiseni aktiiviharrastaja saa nyrpistellä silmäkulmiaan tuon tuosta. Huteja on yllättävän paljon.
"80-luvun loppu oli Suomessa yleisesti vaikeaa aikaa englanninkielisille bändeille, mutta Walli otti sen haasteena", kertoo Kingston Wallin alkuaikojen rumpali Petteri Ståhl. Että mitenkä? Voiko suomalaisessa musiikkihistoriassa parempaa aikakautta ollakaan englanninkieliselle yhtyeelle kuin 80-luvun loppu?
Maa suorastaan tulvi kolmannella kotimaisella laulavia orkestereita. Keikkaa oli vaikka muille jakaa ja levyt moninkertaisesti nykypäivään verrattuna. Nousukausi oli suurimmillaan ennen 90-luvun alun lamaa. Ulkomaillekin kovasti tähyiltiin, mutta sinne harva pääsi ennen vuosituhannnen vaihdetta. Bändit kuten Melrose, Smack, Havana Black, Bogart Co., Boycott, Gringos Locos, Zero Nine, Hearthill, Peer Günt ja The Nights Of Iguana olivat 80-luvun lopun kuninkaita.
Piirpauken ensimmäisen albumin kerrotaan ilmestyneen 1972, vaikka se putkahti kauppojen hyllyille kolme vuotta myöhemmin. Led Zeppelin hajosi vuonna 1980, eikä vuotta myöhemmin, kuten kirjasta saa käsityksen. Gary Moore teki ensimmäisen blueslevynsä 1990, eikä 80-luvun lopulla. Häntä syytetään "Pepe Ahlqvistin kanssa vesittäneen bluesin pateettisilla tulkinnoillaan".
Tietenkään Kingston Wall - Petri Wallin saagaa ei ole tarkoitus lukea kuin piru Raamattua. Moiset asiavirheet ja kommentit vaan häiritsevät muuten ansiokaassa kirjassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti