Kingston Wall - Petri Wallin saaga

Viljami Puustisen kirjoittama Kingston Wall - Petri Wallin saaga (Like 2014) saapui vihdoin luettavaksi tähänkin talouteen. Siitä suuri kiitos Miika Hyttiselle. Nopeasti luettu eepos on kuluvan vuoden kohutuimpia ja kehutuimpia rokkikirjoja.

Puustinen on haastatellut teostaan varten kymmeniä Petri Wallin tunteneita ihmisiä. Helsingissä vaikuttanut Walli (1969-1995) oli kolme albumia ja lukuisia hienoja keikkoja tehneen Kingston Wall -yhtyeen kitaristilaulaja ja pomo. Hän oli tunnetun muusikon Hasse Wallin pikkuveli.

Orkesteria pidettiin suuressa arvossa jo sen elinaikana 90-luvun alussa, mutta nyttemmin bändi on kohotettu astetta korkeammalle pallille. Osin aivan syystä. Minusta tosin tuntuu, että suoranaisessa palvonnassa on hiukan mukana trendituulia.

Musiikillisesti Kingston Wall oli 60- ja 70-luvun rokkia. Bluesia ja progea, mukana ripaus alkuaikojen hevirokkia. Loppuaikoinaan yhtyeen tuotanto sai uusia ulottuvuuksia discon ja teknon kautta, kun Walli innostui näistä musiikkityyleistä.

Minulle oli yllätys, että Kingston Wall toimi kaikesta aikansa mediahuomiosta huolimatta melkoisessa marginaalissa. Yhtyeellä oli kova suosio pääkaupunkiseudulla, mutta muun Suomen paitsio kuulostaa hiukan oudolta. Kirjan mukaan levyt myivät vain pari tuhatta kappaletta, joka sekin yllätti. Ehkä sitä ei 20 vuotta sitten osannut ajatella. Orkesteri status kun on nykyään paljon isompi kuin elinaikanaan. 

Petri Wallin tarina soljuu lapsuudesta elämänsä viimeiseen päivään, joka oli kesällä 1995. Tuolloin hän teki itsemurhan hyppäämällä Helsingin Töölön kirkon tornista. Se, miten nuori muusikko päätyi tällaiseen ratkaisuun ei varsinaisesti selviä. Tapausta yritetään ratkoa Wallin bändikaverien, läheisten ja hänet tunteneitten kesken. Huumeilla mässäillään yllättävän vähän, vaikka ne päähenkilön elämään kiinteästi kuuluivatkin.

Puustinen on tehnyt hyvää työtä kasatessaan lukemattomista haastatteluista tällaisen kokonaisuuden. Osa tekstistä on väkisinkin hänen omia olettamuksiaan ja päätelmiä. Teos tuo jollain lailla mieleeni muutama vuosi takaperin ilmestyneen kirjan Cisse Häkkisestä. Tuo kvasidokumentti on viihteellisempi kuin tämä, mutta Walli ei ollutkaan Cisse -tyyppinen hahmo.

Kingston Wallin keikkoja on kovasti hehkutettu varsinkin kirjan ilmestymisen jälkeen. Suunnilleen jokainen kynnelle kykenevä omien sanojensa mukaan kokenut huimia Kingston Wall -keikkoja. Ja monta. Vähän sama kuin muinaiset Helsingin Kulttuuritalon keikat, jossa kaikki aikalaiset muka näkivät Jimi Hendrixin ja Led Zeppelinin.

Omalle kohdalle orkesteri osui muutaman kerran. Varmaksi muistan nähneeni bändin ainakin  Nummirockissa, Turussa Ruisrockissa ja Kårenilla sekä Citysoundissa Humalistonkadulla.

Kirjaa lukiessani silmään pistivät monet asiavirheet. Rockiin vihkiytymätön niitä tuskin huomaa, mutta kaltaiseni aktiiviharrastaja saa nyrpistellä silmäkulmiaan tuon tuosta. Huteja on yllättävän paljon.

"80-luvun loppu oli Suomessa yleisesti vaikeaa aikaa englanninkielisille bändeille, mutta Walli otti sen haasteena", kertoo Kingston Wallin alkuaikojen rumpali Petteri Ståhl. Että mitenkä? Voiko suomalaisessa musiikkihistoriassa parempaa aikakautta ollakaan englanninkieliselle yhtyeelle kuin 80-luvun loppu?

Maa suorastaan tulvi kolmannella kotimaisella laulavia orkestereita. Keikkaa oli vaikka muille jakaa ja levyt moninkertaisesti nykypäivään verrattuna. Nousukausi oli suurimmillaan ennen 90-luvun alun lamaa. Ulkomaillekin kovasti tähyiltiin, mutta sinne harva pääsi ennen vuosituhannnen vaihdetta. Bändit kuten Melrose, Smack, Havana Black, Bogart Co., Boycott, Gringos Locos, Zero Nine,  Hearthill, Peer Günt ja The Nights Of Iguana olivat 80-luvun lopun kuninkaita. 

Piirpauken ensimmäisen albumin kerrotaan ilmestyneen 1972, vaikka se putkahti kauppojen hyllyille kolme vuotta myöhemmin. Led Zeppelin hajosi vuonna 1980, eikä vuotta myöhemmin, kuten kirjasta saa käsityksen. Gary Moore teki ensimmäisen blueslevynsä 1990, eikä 80-luvun lopulla. Häntä syytetään "Pepe Ahlqvistin kanssa vesittäneen bluesin pateettisilla tulkinnoillaan".

Tietenkään Kingston Wall - Petri Wallin saagaa ei ole tarkoitus lukea kuin piru Raamattua. Moiset asiavirheet ja kommentit vaan häiritsevät muuten ansiokaassa kirjassa.

Def Leppard Tampereen South Parkiin

Perjantaina 21. marraskuuta julkaistun tiedoitteen mukaan ensi kesäkuun 5. ja 6. päivä Tampereella järjestettävän South Park -festivaliin on kiinnitetty 80-luvulla maineensa luoneet heavy- ja hard rock-bändit Accept, Helloween ja Def Leppard.

Samaan aikaan Etelä-Ruotsissa jytisee Sweden Rockissa. Tapahtuma on maansa isoin festivaali ja aivan toisella planeetalla tarjontansa kanssa. Vuosikausia olen ihmetellyt mikseivät suomalaiset festarijärjestäjät käytä tilaisuutta hyväkseen ja hanki enemmän Sweden Rockin bändejä Suomeen. Hyvä kun sentään edes jotain.  Sweden Rockin menusta on peräisin ainakin brittiläinen Def Leppard.

Kävin Sweden Rockissa vuosina 2002-2008 eli seitsemän kertaa. Näin siellä vuosien varrella varmasti satoja bändejä. Kuuden vuorokauden kosteat ja unettomat reissut alkoivat käydä yhä enemmän etenkin psyykkeen päälle. Korvaajaksi tuli Tampereen Sauna Open Air, jonka perinnettä viime kesänä ensimmäisen kerran järjestetty South Park jatkaa.

Vuonna 2006 Def Leppard oli erään festivaalipäivän pääesiintyjä ja soitti myöhään yöllä. Katsellessani orkesteria tuli pieni tanskalaisukko pummimaan tupakkaa. "Do you know Jukka Tolonen?", hän kysyi kun kerroin olevani Suomesta. Mies oli 70-luvun kitarasankari Tolosen vanha kamanveto- ja ryyppykaveri Kööpenhaminasta. Nykyään Tolonen on evankelista, tämän kaverin kohtalosta en tiedä.

Toisen kerran näin Def Leppardin Sweden Rockin lavalla 2008. Ensi kesänä Tampereella koittaa kolmas Leppard-keikkani, ainakin hyvin todennäköisesti.

Def Leppardin tunnetuin albumi Hysteria ilmestyi 3. elokuuta 1987. Levyä tehtiin tuon ajan mittapuulla harvinaisen kauan, kolmisen vuotta. Sinä aikana muun muassa tuottaja vaihtui ja rumpali Rick Allen menetti toisen kätensä auto-onnettomuudessa.

Hysterialta julkaistiin peräti seitsemän singleä. Parin vuoden aikana levyä myytiin yli 20 miljoonaa kappaletta.

Muistan hyvin Soundi -lehden arvostelun levystä. "Def Leppardin uutuutta tehtiin kolme vuotta ja se maksoi miljoonan per minuutti. Led Zeppelinin ensimmäinen levy tehtiin yhdessä päivässä. Kumpaa kuuntelemme kahdenkymmenen vuoden kuluttua?". 

Hysterian ilmestymisestä on nyt kulunut vähän yli 27 vuotta. Minä kuuntelin sitä viimeksi tänään. Led Zeppelinin ensimmäistä levyä olen kuuntellut muistaakseni edellisen kerran noin vuoden sisällä.

Kari Riihimäen soololevy Seasons

Turkulaiskitaristi Kari Riihimäen ensimmäinen soololevy Seasons ilmestyi pari kuukautta sitten Bluelight Recordsin kautta.

Julkaisu on saatavana sekä cd- että lp-levyversiona. Jälkimmäinen formaatti lienee tekijälle itselleen rakkaampi, sillä tämäntyylistä musiikkia on perinteisesti totuttu kuuntelemaan juuri vinyylilevyltä.

Riihimäen edustamaa tyyliä on sanottu 60-luvun lopun ja 70-luvun alun rokiksi, jota nykyään myös classic rockiksi kutsutaan. Cream, Wishbone Ash, Led Zeppelin ja muutama muu aikakauden nimi on nostettu esiin levyn yhteydessä.

Opin tuntemaan 1969 syntyneen Riihimäen 90-luvun alkupuolella. Tuolloin hän soitti Wardance -nimisessä turkulaiskokoonpanossa. Yhtye oli sikäli pahassa saumassa, että sen edustama melodinen heavy rock ei ollut lainkaan muotia noihin aikoihin. Päivän nimet olivat Pearl Jamin, Nirvanan ja Soundgardenin tapaiset ruutupaitabändit Seattlesta.

Rumpuja bändissä soitti entinen Ironcross-kannuttaja Jimmy Hammer alias Jimbo Mäkeläinen. Koskettimia paineli Matti Fredriksson, jonka taannoin huomasin vaikuttaneen pitkään Yölintu-orkesterissa.

Wardance oli valitettavasti täysin väärässä ajassa, vaikka musiikillisesti yhtye oli näin jälkikäteenkin ajateltuna todella kova. Kuvasin videolle pari heidän keikkaansa. Niitä tuli hiljattain katseltuakin.

Riihimäen hevitaustaa vasten levyltä kuuluu yllättävän vähän miehen muinaiset vaikutteet. Ehkä pari levyä tehnyt rock- ja bluesyhtye Doggtown oli hänen urallaan niin merkittävä etappi, että osapuilleen sama linja jatkuu yhä.

Seasonsia tehtiin parisen vuotta porilaisstudiossa. Mukana on kovatasoisia muusikoita. Nykyään ainakin Paula Koivuniemen bändissä vaikuttavat rumpali Anssi Nykänen ja basisti Harri Rantanen ovat arvostettuja heppuja. Koskettimia soittaa Tuomo Vähä-Pesola, joka on myös tuottanut levyn.

Mielenkiintoinen jippo on useiden vokalistien käyttäminen levyllä. Äänessä ovat entinen Garbo -mies Esa Eloranta, Wardancessakin laulanut nykyinen trubaduuri PJ Rautiainen, 70-luvulla Kaamoksessa vaikuttanut ja 80-luvulla megatähdeksi Bogart Co:n riveissä kohonnut, paremmin rumpalina tunnettu Johnny Gustafsson sekä ainakin minulle vieraammat Tumppi Niemelä, Jukka Lamminen ja Pasi Laihonen.

Vaikka Seasons on kitaristin soololevy, on se mielestäni samalla selkeä bändilevy. Riihimäki ei revittele sooloja otsasuonet pullistuen, eikä kitara ole muutenkaan niin paljon esillä kuin vaikka kantta katsoessa voisi kuvitella.

Tämä levy ei ehkä soi soittolistaradioissa kovinkaan tiuhaan, mutta alan harrastajille se lienee varma nakki.

Magna Vice: Serpent Of Wisdom

Turkulainen hard rockia ja progea yhdistelevä Magna Vice julkaisi elokuussa debyyttilevynsä Serpent Of Wisdom.

Pitkään ja hartaasti tehtyä kiekkoa juhlistettiin Turun Klubilla elokuun lopulla. Susanne Jokisen kuvaamalla videolla näkyy mahtava valoshow ja välittyy hyvät soundit.

Serpent Of Wisdomin on julkaissut jyväskyläläinen Inverse Records. Pulju on ainakin minulle ennestään tuntematon. Selaamalla heidän kataloogiaan havaitsin, että tallissa on sellaisia yhtyeitä kuin Carnal Demise, Vuohivasara ja Red Moon Architect.

Pienjulkaisuksi Serpent Of Wisdom on todella laadukas. Levyä on hinkattu studiossa kauan, eikä se voi olla kuulumatta lopputuloksessa. Tässä tapauksessa pelkästään positiivisessa mielessä.

Musiikillisesti Magna Vice liikkuu 70-luvun tunnelmissa. Mieleen tulevat yhtyeet kuten Rush ja Led Zeppelin.

Levyllä on ainoastaan seitsemän kappaletta. Tämä johtuu siitä, etteivät biisit ole minuutin mittaisia punkpläjäyksiä, vaan pitkiä sävelteoksia. Sanoituksissa teemana on hallusinaatioista kärsivä sotaveteraani.

Suoremman rokin ystäville Magna Vicea on helpoin lähestyä kestoltaan lyhyemmästä päästä olevalla kappaleella Hope You Find Your Way Out, josta julkaistiin viime vuonna musiikkivideokin.

Levyarvioista päätellen Serpent Of Wisdom on levinnyt hyvin ympäri maailmaa. Yhtyeen FB-sivuilla on viime aikoina lähes päivittäin julkaistu linkkejä eri musiikkikriitikoiden teksteihin.

Magna Vicen musiikki on suurelle yleisölle sen verran vaativaa, että bändi  tuskin nousee suuren yleisön suosikiksi. Monissa liemissä keitetyt konkarimuusikot eivät moista varmaan odotakaan.

Yhtyeen musiikin luulisi toimivan 40-55 -vuotiaille miehille. Sellaisille, jotka ymmärtävät jotain hevin, hard rockin ja progen päälle. Varsinaista pillumagneettimusiikkia tämä ei ole, mutta saattaapa jokunen naispuolinen fanikin löytyä.

Serpent Of Wisdomia saatavilla ainakin Levykauppa Äxästä ja Cdon.comista.

Facebookissa https://www.facebook.com/pages/Magna-Vice/360669000669109
Twitterissä https://twitter.com/MagnaVice

Magna Vice - progressiivista hard rockia Turusta

Magna Vice on pari vuotta vanha turkulaiskokoonpano. Yhtyeen musiikkia on verrattu sellaisiin nimiin kuin Led Zeppelin, Rush ja Frank Marino.

Bändin debyyttisingle Hope You Find Your Way Out  ilmestyi viime vuonna ja kokopitkää levyä on ehditty jo tovi odotella. Ilmeisesti sen saa asettaa cd-soittimeen hyvinkin pian.

Magna Vicen kaverit ovat soittaneet paikkalisissa orkestereissa 80-luvulta lähtien. Sellaiset bändit kuten Spooky Mood, Law, Taage Laiho Gang ja The Smell lienevät tuttuja joillekin.

Kävin tammikuun 19. päivä valokuvaamassa yhtyettä Liedon Tuulissuolla sijaitsevalla bänditarvikevarastolla, jossa oli tarkoitukseen soveltuva tila. Kuvia on tarkoitus käyttää promootion yhteydessä ja tulevan levyn sisävihkossa.

Led Zeppelin: Celebration Day

Ensimmäistä kertaa 27 vuoteen Led Zeppelin perustajajäsenet, John Paul Jones, Jimmy Page ja Robert Plant palasivat lavalle 10. joulukuuta 2007. Kyseessä on ainoa konsertti, jonka yhtye on tehnyt rumpalinsa John Bonhamin kuoleman (v. 1980) jälkeen, ja Lontoon O2 Areenalla rummuissa nähtiin hänen poikansa Jason Bonham. Reilun kahden tunnin konsertissa yhtye esitti upeasta tuotannostaan 16 kappaletta, mm. "Whole Lotta Love", "Rock And Roll", "Kashmir" ja "Stairway To Heaven". (Finnkino)

Viime syksynä muutamat tuttavat hehkuttivat aivan tohkeissaan "Led Zeppelinin konserttielokuvaa", joka pyöri yhden näytöksen verran Turun Kinopalatsissa. Kyseessä oli 2007 kuvattu Celebration Day, jonka Sub TV esitti tänään alkuillasta - merkillisen nopeasti ensi-iltansa jälkeen, kun dvd:kin tuli vasta myyntiin. Subin näyttämä taltiointi oli tosin lyhyempi kuin alla olevan kappelistan mukainen konsertti.

Itse konsertti sai aikaan ennätysmäisen ilmiön, sillä pääsylippuja haki jopa 20 miljoonaa ihmistä, kun keikalle mahtui 18 000 onnekasta fania. 1980 rumpalinsa John Bonzo Bonhamin kuoleman takia toimintansa lopettanut Zeppelin tuntuu yhä olevan kovaa valuuttaa.

Mikäli yhtye olisi tuolloin jatkanut uuden rumpalin kanssa, saattaisi se hyvinkin olla nykyään samantapainen bändi kuin  aikalaisensa Uriah Heep. Heepin arvostus vaan on todella alhaalla verrattuna Zeppeliniin. Asia voisi olla erilailla, mikäli Heepkin olisi pannut pillit pussiin 1980, jolloin sen pääjehu Ken Hensley lähti bändistä.

Led Zeppelin ei ole koskaan ollut minulle kovinkaan merkittävä orkesteri. 70-luvun kolmesta muusta suuresta hevi- ja hard rock -bändistä (Uriah Heep, Deep Purple ja Black Sabbath) rankkaan heittämällä muut sen edelle.

Yhtyeen neljä ensimmäistä levyä ovat toki hyviä ja sisältävät rutkasti hienoja kappaleita kuten  Celebration Daylläkin kuultavat Good Times Bad Times, Ramble On, Whole Lotta Love, Rock And Roll ja etenkin Stairway To Heaven. Loput neljä Zeppelin-levyä ovatkin sitten kummallista hämyilyä, joissa on onneksi sentään jotain valopilkkuja kuten hieno reggae-vaikutteinen D'yer Mak'er.

Vuoden 2007 konserttia katseli tänään mielellään televisiosta. John Bonhamin poika Jason Bonham on oiva kannuttaja, joka sopi isänsä suuriin saappaisiin. Yhtyeen soundit olivat loistavat. Omillaan aika vaatimatonta menestystä niittäneet basisti John Paul Jones, laulaja Robert Plant ja kitaristi Jimmy Page olivat... hmmm... niin kuin silloin ennenkin. Orkesteri olisi samalla vaivalla voinut tehdä maailmankiertueenkin.

Alun lainatekstistä poiketen Led Zeppelin on esiintynyt vuoden 1980 jälkeenkin. Hyväntekeväisyyskonsertti Live Aidissa yhtye soitti kesällä 1985. Tuolloin rumpalina toimi Phil Collins.

LED ZEPPELIN: CELEBRATION DAY: Good Times Bad Times, Ramble On, Black Dog, In My Time Of Dying, For Your Life, Trampled Under Foot, Nobody’s Fault But Mine, No Quarter, Since I’ve Been Loving You, Dazed And Confused, Stairway To Heaven, The Song Remains The Same, Misty Mountain Hop, Kashmir, Whole Lotta Love, Rock And Roll

Whitesnake Turussa 2004

Viime päivinä levysoittimessani on soinut ahkerasti Whitesnaken tuotanto. Tietokoneen kautta Youtuben WS-pätkät ovat myös saaneet uusia katsojalukuja.

Sarjassamme Menneitä muistellessa, palaan ajassa seitsemän vuoden taakse. Tuolloin Whitesnake esiintyi Turun Elysee Arenalla. Luonnollisesti olin paikalla todistamassa moista ihmettä.

Konserttiarvio on julkaistu Sue-lehden nettisivulla marraskuussa 2004.

Whitesnake, Kilpi

17.11.2004 Elysee, Turku

Alunperin brittiläinen Whitesnake on hard rockin klassisimpia orkestereita. David Coverdalen luotsaama yhtye saapui Suomeen jo kolmannen kerran tänä syksynä ja ylitti odotukset.

Vuonna 1978 ensilevynsä Trouble'in julkaissut Whitesnake on käytännössä sama asia kuin laulaja David Coverdale (s. 1951). Mies on luotsannut bändiä vaihtelevalla kokoonpanolla ja aktiivisuudella läpi vuosien. Coverdale itse putkahti julkisuuteen 1973, kun hän sai pestin Deep Purplen laulajana Ian Gillanin jätettyä yhtyeen. Syksyllä -73, melkein heti nuoren Coverdalen liityttyä bändiin, Deep Purple sulkeutui studioon. Seuraavan vuoden alussa ilmestyi bändin ehkä paras levy Burn. Suuri yleisö oli kuitenkin tästä toista mieltä ja Purple jatkoi tasaista laskusuhdannettaan aina vuoteen -76, jolloin se hajosi. Coverdale ehti olla mukana kolmella Purplen studiolevyllä.

Purplen jälkeen Coverdale teki kaksi soololevyä, kunnes oli aika pistää Whitesnake pystyyn yhdessä vanhojen Purple-miesten Jon Lordin ja Ian Paicen kanssa. Rytmibluesista ja hard rockista aineksensa ammentaneella Whitesnakella meni lujaa 80-luvun alussa, jolloin se teki levyjä peräkanaa ja sai useita hittejä kuten Fool for Your Loving, Here I Go Again, Don't Break My Heart Again ja Guilty of Love. Homma kuitenkin lopahti vuonna 1984, kun Deep Purple päätettiin koota uudelleen ns. "mark 2" -kokoonpanossa, jossa lauloi Ian Gillan. Whitesnake menetti täten kosketinsoittajansa Jon Lordin. Rumpali Paice oli lähtenyt bändistä jo aiemmin ja soitellut muun muassa Gary Mooren kanssa. Purplen takia WS:n kanssa samoihin aikoihin hajosivat myös Rainbow (Ritchie Blackmore) ja Black Sabbath (Gillan), kun äijät palasivat tämän ehkä kaikkien aikojen legendaarisimman hard rock/heavy -bändin pariin.

Pari vuotta maailmanmenoa ihmeteltyään ja kurkkuongelmistaan kärsittyään Coverdale sai maaliskuussa 1987 ulos uuden WS-kiekon, ytimekkäästi nimeltään 1987. Levystä tuli huikea menestys etenkin Still of the Night -kappaleen takia. Hittiputki jatkui syksyllä 1989 ilmestyneellä Slip of the Tongue -levyllä. Nyt WS oli valloittanut Amerikankin, jota se ei vuosikymmenen alussa vielä ollut onnistunut tekemään. Samalla musiikki oli lipsunut paikoin todella mauttoman kevyeen jenkkirockiin (Is This Love) ja alkuaikojen bluesvaikutteet oli kipattu roskakoriin.

90-luvulla WS toimi vain ajoittain ainakin minun tietääkseni. 1994 ilmestyi jenkkimarkkinoille suunnattu kokoelma uusine, kammottavine miksauksineen. Vuonna 1984 ilmestyneen Slide It Inin kappaleet olivat saaneet kermakuorrutuksen ja kaikki "muna" oli raa'asti poistettu. Välillä Coverdale puuhasteli entisen Led Zeppelin -kitaristi Jimmy Pagen kanssa. 1997 markkinoille tuli WS:n Restless Heart -levy ja samoihin aikoihin ilmestyi Japanissa nauhoitettu akustinen live Starkers in Tokyo, jossa Coverdalen lisäksi on mukana vain kitaristi Adrian Vandenberg. Levy on kaikessa pelkistyneisyydessään todella hieno.

Ylitarjontaa, yleisökatoa ja Kilpi

Mutta hypätäänpä lähemmäs nykypäivää. Sweden Rock Festivalilla kesäkuussa 2003 Whitesnake esitti niin hienon konsertin, että munat pois. Siksi olikin lupa odottaa paljon Elyseen keikalta, joka oli jo neljäs konsertti Suomessa tänä syksynä. On erittäin harvinaista, ellei peräti ainutlaatuista, että jokin maailmanluokan bändi kiertää tällä tavoin edestakaisin hyppien kuten Whitesnake. Elyseen keikalla huomasi jo yleisökatoa, koska bändi ehti syyskuussa soittaa Helsingissä täydelle jäähallille, marraskuun alussa Oulussa 3500 ihmiselle ja päivää ennen Turkua Tampereella noin kolmelle tuhannelle fanille.

Turun ennakkolippuja oli varman lähteen mukaan mennyt kaupaksi vain 1700 kappaletta, josta voi päätellä paikalla olleen noin pari tuhatta ihmistä. Elysee oli rajattu puoliksi valtavalla verholla ja lava oli keskellä jäätä. Permantotilaksi jäi täten noin yksi kolmasosa jäätilasta. Lehtereille olisi mahtunut väkeä vielä vaikka kuinka, mutta keikkaa oli hieno tiirailla mukavan väljästi, kun sai vielä koivet edessä olevalle penkille.

Illan lämmittelybändinä toimi turkulainen Kilpi, jonka kakkoslevy ll Taso ilmestyi hiljattain. Bändi soittikin enimmäkseen kyseisen levyn kappaleita. Soundit olivat hyvät ja porukkakin tuntui tykkäävän bändistä. Kilven tasan puolen tunnin settiin oli mahdutettu juuri sopiva määrä kappaleita. Hitit Nerokasta ikävää ja Sielut iskee tulta toki tulivat, mutta itse tykkäsin enemmän Kenen joukoissa seisot -viisusta ja hyvin paljon Whitesnake-tyyppisestä Savuna ilmaan -biisistä.

Käärmenäyttely alkaa
Whitesnake aloitti kello 21.10., eli neljäkymmentä minuuttia sen jälkeen kun Kilpi oli lopettanut. Taustakankaalle heijastui käärmelogo, jonka ympärillä oleva kaari hehkui eri väreissä koko keikan ajan. Simppeli, mutta toimiva ratkaisu. Bändi aloitti räväkästi Deep Purplen biisillä Burn, jonka aikana kuultiin myös Stormbringer melkein kokonaan ja sitten taas siirryttiin Burniin. Onnistunut medley, josta homma jatkui 1987-levyn Bad Boysilla.

Biisivalikoima oli oikeastaan kauttaaltaan onnistunut. Judgement Day, Crying in the Rain, Here I Go Again, Love Ain't No Stranger sekä ainoat alkuaikojen bluesvaikutteista muistuttavat kappaleet Ready An' Willing ja Ain't No Love in the Heart of the City kuulostivat pirun hyviltä. Nykykokoonpano oli sovittanut kaikki kipaleet uusiksi ja tahti oli alkuperäisiä levyversioita rivakampi, rankempi ja kitaravoittoisempi. Muinaiset Jon Lord -hammondit olivat enää muisto vain. Osin biisit oli tehty jopa tunnistamattomiksi, näin ainakin Don't Break My Heart Againin ja ensimmäisen encore-biisin, Trouble-levyn aloittavan Take Me With You'n kanssa. Ratkaisut olivat kuitenkin varsin onnistuneita, enkä usko että kovinkaan puritanisti sai tästä harmaita hiuksia.

David Coverdale jutteli biisien välillä niitä näitä, muttei mielestäni kuitenkaan liikaa. Miehen maantieto on sikäli heikolla pohjalla, että hän useampaankin otteeseen peräänkuulutti poroja. Jonkun tietoviisaan pitäisi varmaan kertoa miehelle, että niitä on tuolla vähän ylempänä. Moni valitti syyskuisen Helsingin-keikan jälkimainingeissa, että Coverdale harrasti yleisönlaulatusta enemmän kuin kylliksi. Turussa moiseen eri sorruttu, liekö sitten vähäinen yleisömäärä syynä siihen. Toki mikkiä ojennettiin yleisöön kuin kolehtikeppiä kansalle sunnuntaiaamun kirkonmenoissa, muttei kumminkaan häiritsevän usein.

Whitesnaken nykyinen kokoonpano (Reb Beach - kitara, Tommy Aldridge - rummut, Doug Aldrich - kitara, Timothy Drury - koskettimet, Marco Mendoza - basso ja Coverdale - laulu) on niin ammattitaitoinen ryhmä, etten muista koskaan nähneeni vastaavaa, yhtä tiukasti yhteensoitettua ja esitettyä konserttia. Yhtään heikkoa lenkkiä tuona marraskuisena keskiviikkoiltana ei ollut. Basisti Mendozalle pitää antaa pisteet veikeästi lavaliikehdinnästä, joka ei kuitenkaan mennyt koomisuuden puolelle runsaasta velmuilusta huolimatta. Mies on myös hyvä laulaja, kuten Stormbringerin Glenn Hughes -lauluosuuksista pystyi havainnoimaan.

Rumpali Tommy Aldridge näytti jo alle kolmekymppisenä kuusikymppiseltä, vaikkei ole siinä iässä vieläkään. Sitä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää mairittelevana krediittinä, mutta äijän rumpalointi on jotain uskomatonta. Noin kymmenen minuutin rumpusoolossa ei ollut sekuntiakaan liikaa. Ensin Aldrige paukutti suht peruskamaa kapulat kädessä, mutta pian kepit lensivät yleisöön ja mies alkoi takoa paljain käsin. Ja se ei ollut mitään hentoista läpsyttelyä, vaan kunnon pauketta. Uskomatonta, mutta omin silmin ja korvin koettua, joten on pakko uskoa. Muinaisen Black Oak Arkansasin livevideolla vuodelta 1974 Aldrige toimi suurin piirtein samoin, mutta nyt kun sen näki itse, ei voi kuin ihmetellä miten se onnistuukin. Kitaristi Aldrichin soolo sen sijaan oli tyypillistä peruskamaa, joka ei säväyttänyt lainkaan, muttei toisaalta ollut vaivaannuttavakaan.

Parituntinen konsertti päättyi Still of the Nightiin. Uskon, että kukaan ei poistunut Elyseeltä pettyneenä. Tämähän nimittäin oli jotain aivan helvetin kovaa ja hienoa. Viimeistään tämä keikka myös näytti toteen, etten turhaan aloittanut Whitesnake-diggailuani vuonna 1981, kun nauhoitin radion Nuorten sävellahjasta Don't Break My Heart Againin. Nyt ei muuta kuin uutta levyä odottamaan. Oli se sitten studio- tai livelevy, yksi lysti. Huono se tuskin kumminkaan on.

Kimmo Jaramo

Päivän levy - Whitesnake: 30th Anniversary Collection

Turun levymessuilta Kårenilta tarttui mukaan 2008 julkaistu Whitesnaken kokoelma 30th Anniversary Collection. Uutuuttaan hehkuva kolmen cd-levyn järkäle maksoi vaivaiset kuusi euroa.

En ollut käynyt levymessuilla vuosiin. Viikonlopun riennot haisivat vahvana Kårenin salissa. Deodorantti oli monilla pettänyt tai jäänyt kotiin. Vanhan viinan tuoksu täytti juhlasalin. Parturi olisi päivässä tehnyt vuoden tilinsä näillä asiakkailla.

Naisia oli paikalla laskujeni mukaan peräti kolme. Loput olivat epäsiistejä ja haisevia miehiä - varmaan niitä levynkeräilijöitä. Nämä miehet eivät käy seksimessuilla, jotka sattuivat olemaan Turussa samana viikonloppuna. Heidän elämässään on muuta intohimoa - äänilevyt.

Vaikka omistan kaikki Whitesnaken levyt uusinta studioalbumia lukuunottamatta, on tällainen kolmen cd:n kokoelma paikkansa ansainnut. Pari kokoelmaa hyllystä ennestään löytyykin. 30th Anniversary Collection on niin kattava, että se oli hintansa väärtti.

CD 1:
1. Walking In The Shadow Of The Blues
2. Sweet Talker
3. Would I Lie To You
4. Trouble
5. Gambler
6. Love Hunter
7. Ready An’ Willing (Live)
8. Child Of Babylon
9.Here I Go Again
10.Carry Your Load
11.Rough An’ Ready
12.Wine, Women An’ Song
13.Lie Down… I Think I Love You
14.Ain’t No Love In The Heart Of The City (Live)
15.Fool For Your Loving (Live)
16.Take Me With You (Live)
17.Ain’t Gonna Cry No More (Live)

CD 2:
1. Fool For Your Loving
2. Don’t Break My Heart Again
3. Hit An’ Run
4. The Time Is Right For Love
5. Love Ain’t No Stranger
6. Too Many Tears
7. Pride And Joy
8. Victim Of Love
9. Judgement Day
10.Is This Love
11.Take A Look At Yourself
12.Straight For The Heart
13.Now You’re Gone (US Remix)
14.Looking For Love
15.Sailing Ships (Live)
16.Soldier Of Fortune (Live)
17.Walking In The Shadow Of The Blues (Live)
18.Ready An’ Willing (Live)

CD 3:
1. Slow An’ Easy
2. Shake My Tree
3. Guilty Of Love
4. The Deeper The Love
5. Blindman
6. Love To Keep You Warm
7. Love Is Blind
8. Ain’t Gonna Cry No More
9. Slave
10.Lonely Days, Lonely Nights
11.Give Me All Your Love
12.Till The Day I Die
13.Here I Go Again ’87
14.Still Of The Night
15.If You Want Me
16.Best Years
17.We Wish You Well

Kappalevalinnoista voi aina olla montaa mieltä. Huomio kiinnittyy 1981 julkaistuun Come And Get It -levyyn, joka on edustettuna peräti seitsemällä kappaleella. Melko paljon, kun koko levyllä on vain kymmenen biisiä. Loistava kiekko joka tapauksessa.

Oma ensimmäinen Whitesnake -levyni oli kesällä 1983 Turun Musiikki Mossesta ostettu Saints And Sinners. Tuo vuotta aiemmin ilmestynyt on säilynyt rakkaana näihin päiviin asti. Come And Get It on ehkä piirun verran parempi levy, mutta Saints And Sinners on kumman aliarvostettu hienosta kappalemateriaalistaan huolimatta. Levyllä kun on sellaisia killeribiisejä kuten Youngblood (WS:n parhaimmistoon kuuluva biisi, jota ei valitettavasti tällä kokoelmalla ole), Rough An' Ready sekä alkuperäiset Crying In The Rain ja Here I Go Again, jotka sittemmin tehtiin uusiksi 1987 -levylle jenkkimarkkinoita silmällä pitäen.

30th Anniversary Collectionilla on myös muutama kappale Coverdale Page -kokoonpanon 1993 ilmestyneeltä samannimieltä levyltä. Kyseessä oli entisen Led Zeppelin kitaristi Jimmy pagen ja Whitesnake -laulaja David Coverdalen yhteinen projekti. Nuo kappaleet olisi voinut suosiolla jättää pois Whitesnake -kokoelmalta.

Samoin poissa pitäisi olla imelä balladi Is This Love, joka ilmestyi alunperin 1987 -levyllä. Tuohon kammotukseen törmää vieläkin liian usein. Kappale antaa jokseenkin väärän kuvan Whitesnaken tuotannosta, joka tuolla 1987 -levyllä alkoi lipsua liikaa Amerikan markkinoita kosivaksi aikuisrockiksi. Kauas jäivät 70-luvun hard rock- ja rhythm blues -juuret.

30th Anniversary Collectionia näyttää olevan saatavana alle kymmenen euron hinnalla ainakin Levykauppa Äx:ssä ja Anttilassa. Mikäli haluat nauttia ehkä maailman parhaasta hard rockista, kannattaa hankkia tämä levy.