Jimbo's Garage

Jimbo's Garage-musiikkialbumin takana on paimiolainen rumpali Jimbo Mäkeläinen, joka tunnetaan parhaiten 80-luvulla toimineesta legendaarisesta turkulaisesta Ironcross-hevibändistä. 

Mäkeläinen työsti levyä pikku hiljaa vuosikaudet. Alkukesästä se vihdoin julkaistiin kotimaisen Inverse Recordsin kautta. 

Levyn musiikki on vahvasti 80-luvun hard rockia ja heviä. Samalla myös ysäriheviä, sillä osa kappaleista on perua Mäkeläisen 90-luvun alun bändin Wardancen tuotannosta. Wardance oli turkulaisyhtye, jossa lauloi edesmennyt PJ Rautiainen ja kitaraa soitti Kari Riihimäki. 

Satuin aikoinaan videokuvaamaan kahta Wardancen keikkaa. Kävin kerran yhtyeen treenikämpälläkin Piikkiössä. Orkesterin musiikki olisi näinä päivinä hyvinkin relevanttia, mutta vuosina 1993-94 Nirvanan, Pearl Jamin ja muiden grungebändien hallitessa yleistä musiikkimakua, oli yhtye ikävästi väärässä ajassa. 

Sittemmin monessa mukana ollut Kari Riihimäki hoitelee mallikkaasti kitarat tälläkin julkaisulla. Levyllä on käytetty osia Mäkeläisen Wardancelle säveltämistä biiseistä. Hienoa, että lopulta nekin saatiin tallennettua.  

Useimmissa kappaleissa laulaa Taage Laiho (Kilpi, Altaria, Hevinkelium). Myös Maya Liittokiven (Super Trouper, Deathlike Silence, Loretta Problem) ääntä kuullaan. Mayahan oli jo 90-luvulla Wardancessa taustalaulajana. Kolmantena vokalistina on 80-luvun puolivälistä asti suomalaisissa hevibändeissä äänijänteitään kurittanut Peter James Goodman (Stud, Virtuocity, Conquest).

Levystä saattaa aluksi saada vähän sillisalaattimaisen vaikutelman, mutta kokonaisuus toimii silti. Lionel Ritchie-laina Hello ei sekään erityisesti erotu Mäkeläisen omien biisien joukosta. Sen verran vahvaa materiaalia levyllä on.

Joensuu Riihimäen Highwater

Turkulainen Joensuu Riihimäki on parin viime vuoden aikana ollut varsin tuottelias orkesteri. Joulukuun alussa ilmestyi jo bändin kolmas albumi, nimeltään Highwater. Täyspitkiä levyjä on julkaistu yksi per vuosi, mikä on nykyään aika harvinaista.

Sain oman kappaleeni levystä kitaristi Kari Riihimäeltä. Mies on tuttu 90-luvun alkuvuosilta, jolloin hän soitteli Wardance -nimisessä hevibändissä yhdessä entisen Ironcross-rumpalin Jimmy Hammerin ja viime keväänä menehtyneen laulaja PJ Rautiaisen kanssa.

Joensuu Riihimäki ei puolestaan ole heviä. Riihimäen, Sami Joensuun ja Mika Moilasen esittämä amerikkalaistyyppinen juurimusiikki ja blues ovat ehkä lähin määritelmä. En ole sen kummemmin genren asiantuntija, mutta minulle bändin tulee mieleen sellaiset nimet kuin J.J. Cale, Tom Petty ja Van Morrison. Jenkkien juurimusiikilla voisi myös tarkoittaa esimerkiksi vaikka Creedence Clearwater Revivalia tai ZZ Topia, mutta niitä en tässä yhteydessä kuule.

Olen parin viikon aikana kuunnellut Highwateria automatkoillani. Kilometrit esimerkiksi Kustaviin tai töihin Lietoon taittuvat mukavasti levyn soidessa taustalla. Väljähköihin pahvikuoriin pakattu kiekko tosin aiheutti yhtenä päivänä ongelmia, kun levy putkahteli ulos ovitaskuun tuon tuosta. Mutta pieni haittahan se.

Viime vuonna ilmestyttä orkesterin kakkosalbumia Where's The Fire Johnia olen luukuttanut aika ahkerastikin. Highwater varmaan noussee vielä sen rinnalle. Täytyy taas pistää levy soittimeen kun lähtee baanalle.

Joensuu Riihimäen uutuuslevy

Viime vuonna debyyttilevynsä Greetings From The Edge Of The World julkaissut turkulaisyhtye Joensuu Riihimäki on ollut ahkerana. Uutuuskiekko Where's The Fire, John? ilmestyi melko nopeasti esikoisen seuraajaksi. Musiikillisesti levy jatkaa pitkälti samoilla bluesahtavilla linjoilla.

Where's The Fire, John? on käsittääkseni brittiläinen sanonta ja meinaa suunnilleen miksi hätäillä?. Voin olla väärässäkin. Minulle sanonta on tuttu 20 vuoden takaa, jolloin Michael Monroelta ilmestyi kolmas sooloalbuminsa Piece Of Mind. Where's The Fire, John? oli levyn avauskappale, jonka nimestä Monroe kertoi muistaakseni Soundin haastattelussa, että Hanoi Rocksin edesmennyt englantilaisrumpali Razzle käytti paljon kyseistä sanontaa.

Joensuu Riihimäen Where's The Fire, John? ei kuitenkaan ole sama asia kuin Michael Monroella, eikä kahdentoista kappaleen levyltä ei sen nimistä biisiä löydy.

Olen pyöritellyt autossa Where's The Fire, John? -cd:tä useamman kerran. Kappaleet ovat ehkä hitusen nopeampitempoisia kuin debyyttilevyllä. Yhtye kuulostaa enemmän bändiltä kuin aikaisemmin, eikä duolta, jollainen vaikutelma jäi monesta Greetings From The Edge Of The Worldin viisusta.

Levyn kappaleet ovat kitaristi Kari Riihimäen ja laulajakitaristi Sami Joensuun käsialaa. Minulle orkesterin musiikki tuo mieleen sellaisia nimiä kuin Eric Clapton, J.J. Cale ja jossain määrin Bruce Springsteenkin. 

Yhtyeen päälaulaja Sami Joensuu on sarallaan vallan mainio, mutta bändissä olisi tarjolla toinenkin pätevä mies. Basisti Jakke Ahon olen kuullut parilla The American Bandin keikalla laulavan siihen malliin, että äijä kannattaisi ehkä päästää enemmän ääneen tässäkin yhtyeessä.

Kuva: Sari Lehto

Joensuu Riihimäki levyllä ja keikalla

Joensuu Riihimäki on turkulaisorkesteri, jonka erikoisen nimen takaa löytyvät trubaduurina tunnettu Sami Joensuu ja pitkänlinjan kitaristi Kari Riihimäki. Kumppanukset ovat aiemmin esiintyneet kahdestaan, mutta nyt on koossa oikea bändikin, jossa mukana on rumpali Moilu Moilanen.

Yhtyeen debyyttialbumi Greetings From The Edge Of The World ilmestyi juuri. Amerikkalaiseen singer-songwriter -perinteeseen, bluesiin ja kantriin nojaava levy sisältää kymmenen pääosin rauhallisesti kulkevaa kappaletta.

Olen kuunnellut levyn muutaman kerran autoillessani. Sopivan mittansa takia kiekkoon ei ehdi ainakaan kyllästyä. Nykylevyjen tapaan Greetings From The Edge Of The Worldia ei ole ahdettu täyteen, vaan se sentään loppuukin joskus. Tiukka kymmenen kappaleen kokonaisuus tukee sitä varmasti paremmin joku 70 minuuttinen järkäle.

Noin vuosi sitten ilmestynyt Joe's Cafe Blues on oiva lohkaisu singleksi, mutta albumilta löytyy monta muutakin vahvaa raitaa. Bob Dylanin All Along The Watchtower saattaa äkkiseltään kuulostaa kliseiseltä valinnalta lainabiisiksi. Joensuu Riihimäki on onnistunut tekemään siitä niin omanlaisen version, etten heti meinannut tunnistaa koko kappaletta.

Perjantaina 24. huhtikuuta oli Greetings From The Edge Of The Worldin levynjulkistamiskeikka Pikku-Torressa Turussa. Kokoonpano oli laajempi kuin perusbändi; Joensuun, Riihimäen ja Moilasen lisäksi lavalla nähtiin levylläkin esiintyvät kosketinsoittaja Tumppi Vähä-Pesola, taustalaulaja Anna Kivinen ja sellisti Aapo Romu.

Keikkapaikkana Pikku-Torre on sikäli ongelmallinen, että jollet pääse baaritiskin ja lavan väliin, tuppaa illan esiintyjä helposti menemään vähän ohi. Kauempaa on hankala seurata, sillä pöydät on sijoitettu niin merkllisesti, etteivät ne palvele kai muita kuin ruokalijoita päiväsaikaan. Kuten arvata saattaa, oli lavanedusta jo valloitettu saapuessani paikalle.

Joensuu Riihimäki sai illan yleisöltä hyvän vastaanoton. Torressa näkyi runsaasti sekä entisiä että nykyisiä turkulaisia musiikkiaktivisteja. Tiedä sitten jatkuuko ison kokoonpanon kanssa keikkailu tulevaisuudessakin, mutta ainakin hienosti tuntui toimivan.

Karuna Unplugged 2014

Karuna Unplugged on pienimuotoinen festivaali Sauvossa, Varsinais-Suomessa. Tapahtuma järjestettiin nyt viidennen kerran.

Aikaisempina vuosina Karunan reissu ei ole sopinut aikatauluihini, mutta tällä kertaa sopi. Kuskiakaan ei onneksi tarvinut kysellä monelta eri taholta. Perjantaina 18. heinäkuuta auringon paahtamaan autoon sulloutuivat lisäkseni turkulaiset musiikin ystävät Harri ja Manu.

Karuna ei ole allekirjoittaneelle muuten tuttu kuin komean kirkkonsa puolesta. Sitä onkin käyty ihailemassa useita kertoja. Blogiinkin olen moisesta ihmeestä kirjoittanut varmaan pari kertaa. Viimeksi huhtikuussa.

Karunaan ajelee Turusta yllättävän nopeasti. Tarkkaa kilometrimäärää en osaa sanoa, mutta olisiko jossain 60 tienoilla. Illansuussa oli todella komea keli, eikä Karunantiellä ollut ruuhkaa. Vain neuroottisesti jarrutellut henkilöauto herätti kummastusta. Eipä ollut suuri yllätys kun paljastui, että klassisesti ratissa oli nainen.

Karunan kyläraitti ei ole pituudella pilattu. Komea tapahtuma sinne on silti saatu luotua.  Järjestelyissä on mukana laulajanakin tunnettu Bablo. Mies asuikin ennen Sauvossa, mutta erään festarivieraan mukaan hän majailee nykyään Ypäjällä.

Kaksipäiväisen Karuna Unpluggedin estradina toimii rekkalava. Tapahtumapaikka sijaitsee kesäkuppilan takapihalla. Sinne oli pystytetty auringolta suojaavia telttoja sekä ripoteltu penkkejä ja pöytiä juuri sopiva määrä.

Perjantaina lavalla nähtiin vasta samalla viikolla kiinnitetyt Sami Joensuu & Kari Riihimäki, 80-luvun alussa megasuosiota nauttinut Paul Oxley, huumorimies Jope Ruonansuu ja Aikakone -yhtyeestä tuttu Sani.

Kirjava esiintyjäkaarti oli pelkkää plussaa ja lavalla vaihtuivat henkilöt juuri sopivassa tahdissa. Roudaustauot eivät kauan kestäneet ja aikataulutus osui täysin nappiin.

Sami Joensuu on trubaduuri, joka soittelee nyt turkulaiskitaristi Kari Riihimäen kanssa. Riihimäeltä ilmestyi taannoin laadukasta bluesrockia sisältävä soololevy. Vähän samansuuntaista musiikkia kaksikko soitteli Karunassakin. Isompaa bändiä ei näin tuhdin soundin saamiseen näemmä tarvitakaan.

Joensuun ja Riihimäen kappalevaikoima oli osittain omaa. Pari suomenkielistäkin rallia kuultiin. Lainabiiseistä tunnistin ainakin Lynyrd Skynyrdinkin versioiman J.J. Calen Call Me The Breezen ja Elvis Presleyn Burning Loven.

Noin 35 vuotta sitten Englannista Tammisaareen naisen perässä muuttanut Paul Oxley oli 80-luvun alussa supersuosittu ja teinityttöjen unelma numero yksi. Koska asia oli näin, esimerkiksi minä en äijää noteeranut, vaan fanitin hänen pahinta kotimaista kilpailijaansa Hanoi Rocksia. Tosin jo tuolloin oli pakko tunnustaa, että hienoja kappaleita Paul Oxley's Unit teki.

Kosketinsoittaja Mikko Mäkisen kanssa esiintynyt Paul Oxley ei ole ulkoisesti juurikaan muuttunut reilussa 30 vuodessa. Mies lähestyy jo eläkeikää, mutta ei tosiaankaan siltä näytä. Ehkä 80-luvun alussa OK-lehdessä esittelemänsä superterveellinen mikrobiruoka oli sittenkin hyvä veto.

Oxleyn kappaleista tunnistin noin puolet. Both Sides Of Equator, Living In the Western World, Teacher, Terry's Inside ja Spanish Bars kuulostivat todella hyviltä. Niin se maailma muuttuu.

Karuna Unpluggedin juomien hinnat eivät olleet edullisia, mutta eivät myöskään ryöstöhintoja kuten nykyään kesätapahtumissa on. Totesin pätevimmäksi päihdykkeeksi lonkeron, josta joutui pulittamaan viisi euroa per tölkki. Paikallisen tuottajan grillimakkaroita olin kuullut kehuttavan maasta taivaaseen, joten sellaistakin piti maistaa.

Jope Ruonansuun settiä arvuutellessamme ehdotin, että mies heittää samantapaisen käsikirjoitetun shown kuin viisi vuotta sitten Gran Canarian Puerto Ricossa Ulvova mylläri -baarissa. Juuri näin tapahtuikin.

Jope aloitti osuutensa tarinoimalla lapsuudestaan. Jutut olivat vuosien varrella muuttuneet, mutta kaava oli täysin sama. Kitaraa sylissään pitänyt mies ei soitintaan juurikaan tarvinnut, mutta vetäisi sentään pari täyspitkää kappaletta. Miehen vakavaa tuotantoa oleva Enkeleitä toisillemme on hieno biisi.

Nykyään Heinolassa asuva kemiläissyntyinen Ruonansuu on pätevä imitaattori. Tuskin kukaan festarivieras pystyi pitämään pokkaansa, kun hän matki lentokoneita ja junia. Suomen presidentitkin saivat osansa. Omalla tavallaan illan parasta antia.

90-luvun puolivälissä supersuosittu Aikakone on ollut pitkään hiljaa. Yhtyeen päälaulaja Saninkaan puuhailuista en ole perillä, mutta jossain vaiheessa hän taisi Seura-lehdessä esitellä laihdutusprojektiaan.

Sani Duo -nimellä esiintynyt parivaljakko esitti vanhoja tuttuja hittejä. Samuli Edelmannin kanssa aikoinaan lauletun Tuhannen yön ja Aikakoneen Keltaisen saattelemana lähdimme kävelemään autolle, joka parkkeerattiin oikeaoppisesti viralliselle paikalle noin puolen kilometrin päähän tapahtuma-alueesta.

Tuntuu vahvasti siltä, että tämä ei jää ainoaksi kerraksi kun suuntana on Karuna Unplugged. Harvoin näin mukavaa ensivaikutelmaa mistään juhlasta saa.

Kari Riihimäen soololevy Seasons

Turkulaiskitaristi Kari Riihimäen ensimmäinen soololevy Seasons ilmestyi pari kuukautta sitten Bluelight Recordsin kautta.

Julkaisu on saatavana sekä cd- että lp-levyversiona. Jälkimmäinen formaatti lienee tekijälle itselleen rakkaampi, sillä tämäntyylistä musiikkia on perinteisesti totuttu kuuntelemaan juuri vinyylilevyltä.

Riihimäen edustamaa tyyliä on sanottu 60-luvun lopun ja 70-luvun alun rokiksi, jota nykyään myös classic rockiksi kutsutaan. Cream, Wishbone Ash, Led Zeppelin ja muutama muu aikakauden nimi on nostettu esiin levyn yhteydessä.

Opin tuntemaan 1969 syntyneen Riihimäen 90-luvun alkupuolella. Tuolloin hän soitti Wardance -nimisessä turkulaiskokoonpanossa. Yhtye oli sikäli pahassa saumassa, että sen edustama melodinen heavy rock ei ollut lainkaan muotia noihin aikoihin. Päivän nimet olivat Pearl Jamin, Nirvanan ja Soundgardenin tapaiset ruutupaitabändit Seattlesta.

Rumpuja bändissä soitti entinen Ironcross-kannuttaja Jimmy Hammer alias Jimbo Mäkeläinen. Koskettimia paineli Matti Fredriksson, jonka taannoin huomasin vaikuttaneen pitkään Yölintu-orkesterissa.

Wardance oli valitettavasti täysin väärässä ajassa, vaikka musiikillisesti yhtye oli näin jälkikäteenkin ajateltuna todella kova. Kuvasin videolle pari heidän keikkaansa. Niitä tuli hiljattain katseltuakin.

Riihimäen hevitaustaa vasten levyltä kuuluu yllättävän vähän miehen muinaiset vaikutteet. Ehkä pari levyä tehnyt rock- ja bluesyhtye Doggtown oli hänen urallaan niin merkittävä etappi, että osapuilleen sama linja jatkuu yhä.

Seasonsia tehtiin parisen vuotta porilaisstudiossa. Mukana on kovatasoisia muusikoita. Nykyään ainakin Paula Koivuniemen bändissä vaikuttavat rumpali Anssi Nykänen ja basisti Harri Rantanen ovat arvostettuja heppuja. Koskettimia soittaa Tuomo Vähä-Pesola, joka on myös tuottanut levyn.

Mielenkiintoinen jippo on useiden vokalistien käyttäminen levyllä. Äänessä ovat entinen Garbo -mies Esa Eloranta, Wardancessakin laulanut nykyinen trubaduuri PJ Rautiainen, 70-luvulla Kaamoksessa vaikuttanut ja 80-luvulla megatähdeksi Bogart Co:n riveissä kohonnut, paremmin rumpalina tunnettu Johnny Gustafsson sekä ainakin minulle vieraammat Tumppi Niemelä, Jukka Lamminen ja Pasi Laihonen.

Vaikka Seasons on kitaristin soololevy, on se mielestäni samalla selkeä bändilevy. Riihimäki ei revittele sooloja otsasuonet pullistuen, eikä kitara ole muutenkaan niin paljon esillä kuin vaikka kantta katsoessa voisi kuvitella.

Tämä levy ei ehkä soi soittolistaradioissa kovinkaan tiuhaan, mutta alan harrastajille se lienee varma nakki.