Jimbo's Garage

Jimbo's Garage-musiikkialbumin takana on paimiolainen rumpali Jimbo Mäkeläinen, joka tunnetaan parhaiten 80-luvulla toimineesta legendaarisesta turkulaisesta Ironcross-hevibändistä. 

Mäkeläinen työsti levyä pikku hiljaa vuosikaudet. Alkukesästä se vihdoin julkaistiin kotimaisen Inverse Recordsin kautta. 

Levyn musiikki on vahvasti 80-luvun hard rockia ja heviä. Samalla myös ysäriheviä, sillä osa kappaleista on perua Mäkeläisen 90-luvun alun bändin Wardancen tuotannosta. Wardance oli turkulaisyhtye, jossa lauloi edesmennyt PJ Rautiainen ja kitaraa soitti Kari Riihimäki. 

Satuin aikoinaan videokuvaamaan kahta Wardancen keikkaa. Kävin kerran yhtyeen treenikämpälläkin Piikkiössä. Orkesterin musiikki olisi näinä päivinä hyvinkin relevanttia, mutta vuosina 1993-94 Nirvanan, Pearl Jamin ja muiden grungebändien hallitessa yleistä musiikkimakua, oli yhtye ikävästi väärässä ajassa. 

Sittemmin monessa mukana ollut Kari Riihimäki hoitelee mallikkaasti kitarat tälläkin julkaisulla. Levyllä on käytetty osia Mäkeläisen Wardancelle säveltämistä biiseistä. Hienoa, että lopulta nekin saatiin tallennettua.  

Useimmissa kappaleissa laulaa Taage Laiho (Kilpi, Altaria, Hevinkelium). Myös Maya Liittokiven (Super Trouper, Deathlike Silence, Loretta Problem) ääntä kuullaan. Mayahan oli jo 90-luvulla Wardancessa taustalaulajana. Kolmantena vokalistina on 80-luvun puolivälistä asti suomalaisissa hevibändeissä äänijänteitään kurittanut Peter James Goodman (Stud, Virtuocity, Conquest).

Levystä saattaa aluksi saada vähän sillisalaattimaisen vaikutelman, mutta kokonaisuus toimii silti. Lionel Ritchie-laina Hello ei sekään erityisesti erotu Mäkeläisen omien biisien joukosta. Sen verran vahvaa materiaalia levyllä on.

Kasarimusiikkihaaste Facebookissa

Facebookissa liikkuu säännöllisesti erilaisia haasteita, joihin minutkin usein kutsutaan osallistumaan. Mielelläni moiseen menenkin mukaan. Tälläkin hetkellä menossa ovat Ysärimusahaaste ja Luontokuvahaaste. Jälkimmäisen teinkin jo viime vuoden loppupuolella, mutta mikä etten jälleen. Kuviahan piisaa.

Kasarimusiikkihaasteen olen tehnyt ainakin kolme kertaa, joten se saa nyt olla toistaiseksi tampattu. Ei siksi, etteikö materiaalia riittäisi, mutta veikkaan facekamujeni hiljalleen kyllästyvän jatkuvaan menneiden muisteluuni mikäli uutta haastetta pukkaa taas.

Edelliseen kasarimusiikkihaasteeseen keksin teemakseni "tukkahevin". Eli genre oli suurinpiirtein sitä, että bändien jäsenet olivat kauniita poikia meikkeineen, värikkäine vaatteineen ja isoine tupeerattuine tukkineen. Musiikki oli usein kevyehköä hard rockia, mutta hevimpääkin tavaraa esiintyi.

Puhun tukkahevistä genrenä menneessä aikamuodossa, sillä vahvimmillaan se oli 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, jatkuen vuoden pari 90-luvunkin puolelle. Nykyään harvemmin törmää ainakaan ulkoisesti samannäköisiin yhtyeisiin, mutta niitäkin toki on.

Suomessa genreä edustaa ainakin Reckless Love, joka on menestynytkin melko hyvin lähinnä kauniin laulajapoikansa Olli Hermanin avulla. Bändillä on tosin hyviä biisejäkin, joten pelkkä teinityttöihin ja neljä-viisikymppisiin 80-luvulla teinivuotensa viettäneisiin naisiin vetoaminen ei luulisi riitävän menestykseen. Toisaalta jos Hermanin sijasta yhtyeen keulilla heiluisi vaikkapa Jethro Rostedt, vaihtuisi yleisöpohja yhdessä yössä.

Koska yleensä pyrin hieman tavallista kuluttajaa laajemmin näitä haastejuttujakin tekemään, kirjoittelin pikku tarinoita kappalevalintojen taustoihin liittyen. Siinä aihetta blogijuttuunkin.

Kasarimies on ilmiselvästi kysytty mies kasariasioissa. Nyt meinaan tuli jo kolmas tai neljäs 80-luvun musiikkihaaste, tällä kertaa Mian lähtettämänä. Eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Viimeksi klaarasin haasteen keikkamuistojeni siivittämänä. Nyt ajattelin keskittyä tukkabändeihin. Tukkatyyli 80-luvulla oli iso, valtava ja usein pörröinen.
Viikon putken saa luvan aloittaa yhden levyn ihmeeksi (We Reserve The Right, -84) jäänyt Madam X, jonka tarttuvia rallatuksia ja Maxine Petruccin uhkeaa olemusta tuli useamman kerran selattua vhs:ltä.
Haastan Timo Näsen!

Kasarimusiikkihaaste 2/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Edellinen haastenippu meni keikkamuistojeni siivittämänä. Nyt keskityn tukkahevibändeihin.
Englantilaisen Shyn neljäs albumi Excess All Areas vuodelta 1987 sisälsi muun muassa tämän rallin, jonka joku saattaa muistaakin taivaskanavien heviohjelmista. Bändin laulaja Tony Mills vaikutti myöhemmin norjalaisen TNT:n riveissä.
Haasteen saa Mikko Peiponen!

Kasarimusiikkihaaste 3/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Edellinen haastenippuni käsitteli kasarikeikkamuistoja. Nyt puolestaan tukkahevibändejä.
Suomalaisyhtyeitäkin kyseiseen genreen pystyi sovittamaan, ainakin näin jälkikäteen. Vaasalainen Wild Force nousi semikuuluisuuteen kotimaassaan 1987 julkaistulla samannimisellä debyyttiälppärillään. Levyllä oli potentiaalisia hittejä kuten I Want You To Stay, S.O.P.H.I.A. ja Frozen Hearts. Kahteen ensinmainittuun itse Renny Harlin ohjasi musiikkivideot. Kovin vähälle huomiolle kumminkin jäivät.
Wild Forcen seuraavaa albumia, 1990 ilmestynyttä Jungle Of Lovea en ole kuullut nimikappaletta enempää.
Haasteen saa Jussi Rousku!

Kasarimusiikkihaaste 4/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Tukkahevibändeillä jatketaan tämänkertainen haaste. Ruotsalaisesta Treatista ei koskaan tullut lähellekään yhtä kuuluisaa kuin maanmiehistään Europesta. Musiikillisia yhtäläisyyksiä löytyy paljonkin, tukkamuodista puhumattakaan.
Treatin vuonna 1985 ilmestynyt debyyttialbumi Scratch And Bite on pullollaan hyviä ja tarttuvia biisejä. Kuuntelin sitä tuohon aikaan ahkerasti c-kasetilta, jonka nauhoitti Mika Penttinen.
Haasteralli ei kuitenkaan ole Scratch And Biteltä peräisin, vaan yhtyeen kolmoslevyltä Dreamhunter (1987).
Haastan mukaan Riina Tuulian!

Kasarimusiikkihaaste 5/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Tukkahevillä jatketaan tämänkertainen haasterypäs loppuun.
Turkulainen Ironcross muutti 80-luvun puolivälissä tyyliään perushevistä jenkkivaikutteiseksi hard rockiksi. Samalla yhtyeen ulkoinen imago sai uusia puitteita. Ei bändin kavereistä sentään mitään Ratteja tullut, mutta viikset saivat kyytiä ja farkut vaihtuivat spandexeihin.
1986 nauhoitettu, mutta vasta alkuvuodesta 1987 julkaistu kolmosalbumi Too Hot To Rock jäi Ironcrossin tunnetuimmaksi levyksi. Kiekon nimikappalesta yhtye varmasti tunnetaan parhaiten.
Lordi kuulemma suunnitteli jossain vaiheessa coveroivansa Too Hot To Rockin, mutten ainakaan minä ole sellaista vielä kuullut. Albumin biiseistä sen sijaan Fight For The Strangers oli muutama vuosi sitten oululaisen Ghost Machineryn käsittelyssä. Tässä se kumminkin Ironcrossin esittämänä.
Haastan mukaan Janne Hurmeen!

Kasarimusiikkihaaste 6/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Tukkahevillä jatketaan.
Amerikkalaisorkesteri Keel perustettiin 80-luvun puolivälissä. Tätä ennen laulaja Ron Keel oli ehtinyt levyttää Steeler -yhtyeen kanssa yhden albumin, jolla kitaraa soitti ruotsalaisvirtuoosi Yngwie Malmsteen.
Ron Keel oli hetken Black Sabbathin laulajakandidaatti. Ehkä on parempi, ettei häntä lopulta valittu. Mies perusti sukunimeään kantavan bändin, joka menestyikin mukavasti ja toimi vuosikymmenen loppuun saakka. Sittemmin on tehty comebackeja ainakin pariin otteeseen.
Kissin Gene Simmonsin tuottaman Keelin kolmosalbumin The Final Frontierin tunnetuin raita lienee Patti Smith -laina Becouse The Night. Mutta osasi yhtye itsekin väsätä kappaleita - Tears Of Fire on kitaristi Marc Ferrarin kynästä ja edustaa aikakaudelle tyypillistä voimaballadia.
Haastan mukaan Marjon!

Kasarimusiikkihaaste 7/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Tukkahevillä vielä viimeinenkin päivä.
Tanskalaislaulaja Mike Tramp (Michael Trempenau) muutti 80-luvun alkuvuosina New Yorkiin tarkoituksenaan lyödä teini-idoleina kotimaassaan olleen Mabel -yhtyeensä Amerikassa läpi. Ensin Studs- ja myöhemmin Danish Lions -nimillä yrittänyt bändi ei onnistunut hankkeessaan, mutta sinnikäs Tramp jäi maahan muiden lähtiessä takaisin Tanskaan.
1983 Tramp perusti White Lionin, jonka toiminta lähti vauhtiin hänen tavatessa kitaristi Vito Brattan. Bändi teki teki neljä albumia ja nousi vuosikymmenen loppuun mennessä kultalevysarjaan.
White Lion hajosi 1991, mutta on sittemmin tehnyt comebackeja, joista ensimmäinen 1999. Yhtye toimi erinäisillä kokoonpanolla ainakin 2010 asti Trampin ollessa ainoa kasarijäsen. Onnistuin näkemään bändin Sweden Rock Festivalilla vuonna 2007.
White Lion teki monta hienoa kappaletta. Tässä yksi tunnetuimmista, When The Children Cry.
Haastan Susannen!

Ironcross Runosmäen nuorisotalolla 1989

Turussa sijaitseva Runosmäen nuorisotalo sai viime viikolla julkisuutta valtakunnallisessa mediassa, kun Kokoomuksen veteraanikansanedustajan Ilkka Kavervan vaalitilaisuudessa häiriköi joukko päihtyneitä vasemmistovihreitä.

Alunperin uutisoitiin, että lähipubista paikalle saapunut porukka olisi ollut "Nato-vastainen" ja "venäjämyönteinen". Sitä se varmasti olikin, mutta pian tietoja iskusta korjattiin. Iken vaalitilaisuudessa kuulemma protestoitiinkin lähinnä Runosmäen lähiöpalvelujen heikentymistä vastaan. Huutelevat sankarit eivät myöskään erityisemmin pitäneet Kanervasta henkilönä. Pääasia kuitenkin lienee, että sosiaalitoimisto maksaa elämisen ja antaa kaljarahat!

Olen käynyt Runosmäen nuorisotalolla joitakin kertoja 80-luvun lopulla. Tuolloin alueella asui paljon kavereitani, joihin tutustuin tullessani maalta kaupunkiin opiskelemaan. Monien kanssa yhteiseksi nimittäjäksi osoittautui heavy rock. Runosmäen nuorisotalolla järjestettiin toisinaan keikkoja, joissa genren orkesterit esiintyivät.

Marraskuisena sunnuntaina vuonna 1989 lavalle nousi turkulainen pitkänlinjan hevibändi Ironcross. Jo vuonna 1976 perustetun yhtyeen jäsenet olivat tuolloin noin kolmekymppisiä lukuunottamatta vuosia nuorempaa rumpaliaan. Menin seuraamaan nelimiehiseksi kutistuneen bändin keikkaa kaverini Mika Penttisen kanssa. Se kun sattui olemaan yksi molempien suosikeista.

Samana iltana esiintyi tamperelainen tyttöbändi Ilona, jonka miesvahvistukseksi oli kiinnitetty basisti Sami Ruusukallio. Hänestä tuli hieman myöhemmin Eppu Normaalin basisti. Siinä toimessa mies on tänäkin päivänäkin.

Muistikuvani mukaan paikalla oli kolmaskin bändi. Taisi olla joku paikallinen nuorisoyhtye.

Ironcross oli tuohon mennessä tehnyt kolme albumia (Bloodhounds 1982, Steel Warrior 1984 ja Too Hot To Rock 1987), mutta voimassa olevaa levytyssopimusta bändillä ei ollut. Ilmeisesti juuri siksi keikkaa seurasi silmä kovana Finnlevyn Janne Louhivuori, jonka bongasimme yleisön joukosta. Louhivuori tunnettiin myös entisenä Hurriganes-kitaristina. Albert Järvisen saatua kenkää Ganesista 1981, oli Louhivuori hänen seuraajansa parin vuoden ajan.

Tiedä sitten miksei turkulaishevi kelvannnut Louhivuorelle. Ironcross oli aivan pirun tiukassa kuosissa Runosmäen nuorisotalon lavalla. Setissä oli pääosin mukana suurelle yleisölle tunntemattomia kappaleita, jotka oli tehty kolmannen albumin Too Hot To Rockin jälkeen. Penttisen mielestä juuri loppuaikojen Ironcross -materiaali on parasta mitä yhtye sai aikaiseksi. Minä pidän koko tuotannosta melko tasapuolisesti.

Vaikka Ironcross oli noihin aikoihin todella kova bändi livenä, jäi keikka orkesterin viimeiseksi. Seuraavana vuonna laulaja Tyrone Tougher alias Esa Leinonen muutti elämänsä suunnan ja rupesi Jehovan todistajaksi.

Youtubeen ilmestyi huhtikuun alussa basisti Buddy McShoultzin alias Pekka Nummelan lataama puolentunnin mittainen video Runosmäen keikalta. Mukavaa ja nostalgista katseltavaa näin neljännes vuosisadan jälkeen. 

Monsterimies

Antti Haasen ohjaama dokumenttielokuva Monsterimies esitettiin YLE1 -kanavalla 26.1.2015. Elokuvateattereissa se sai ensi-iltansa se sai viime vuoden syyskuussa.

Monsterimies kertoo suomalaisesta heviyhtye Lordista. Suuri yleisö tuntee sen vuoden 2006 Euroviisu-voittajana. Pääosin dokumentti seuraa yhtyeen perustajan Mr. Lordin elämää parin vuoden ajan 2010-luvun alussa.

Viime syksynä elokuvan tullessa ensi-iltaan, nosti Mr. Lordi valtavan äläkän, koska hänen mukaansa Monsterimies ei ollutkaan sellainen leffa kuin hän toivoi. Hirviön haaveissa oli dokumentti yhtyeestä esirippujen takana, mutta ohjaaja olikin päättänyt tehdä henkilökuvan Mr. Lordista ja jättänyt lähes kaiken yhtyeen bänditoimintaan liittyvän materiaalin pois.

Mr. Lordin erusteluina kuultiin muun muassa että hänen äitiään näytetään dokumentissa enemmän kuin bändin jäseniä ja että entisen kosketinsoittajan Awan oikeat kasvot näkyvät eräässä kohtauksessa. Ohjaaja Haase painotti, että Awa oli jo eronnut yhtyeestä kun kasvot kuvattin ja kaikki kohtaukset on tehty täydessä yhteisymmärryksessä niissä esiintyvien ihmisten kanssa.

Allekirjoittaneen mielestä Awa -kohtaus on hienosti toteutettu. Mr. Lordin ehdoton fiksaatio yhtyeen jäsenten oikeiden lärvien piilossa pidosta on viety vaan niin pitkälle kuin se tässä maassa on mahdollista. Siksi bändi ei osallistunut linnan juhliinkaan euroviisuvuotensa päätteeksi. Sinne kun ei olisi päässyt maskit kasvoilla. Kuulemma "ei voitu olla varmoja onko kyseessä sama henkilö kuin juhliin kutsuttu". Aivan kuin joku muu nyt olisi marssinut presidentin linnaan Mr. Lordina Tarja Halosta tanssittamaan!

Amerikkalaiselta Kiss -orkesterilta innnostuksena musiikkiin saanut Mr. Lordi hurahti pikkupoikana Hulkiin, E.T.:n ja muihin hirviö- ja fantasiahahmoihin. Sillä tiellä hän on edelleen. "Lapsien ei pidä tehdä lapsia ja minä koen olevani yhä lapsi", hän toteaa dokumentin loppumetreillä, kun iäkäs äitinsä kertoo kameralle toivoneensa lapsenlapsia.

Dokumentin ehkä mielenkiintoisinta antia ovat studiopätkät Nashvillesta, jossa Lordi levyttää tuottajaguru Michael Wagenerin studiolla. Myös uuden rumpalin hakuprosessi on kiinnostava. Kannujen takana kesällä 2012 huhkinut The Drummer on paimiolainen Jari "Jimmy Hammer" Mäkeläinen, joka soitti aikoinaan legendaarissa turkulaishevibändi Ironcrossissa.

Vuonna 1992 Lordin perustanut Mr. Lordi alias Tomi Putaansuu on tekemisissään todella ehdoton. Sillehän ei voi muuta kuin nostaa hattua, vaikka monen ulkopuolisen ja asioihin perehtymättömän silmin hänen touhunsa varmasti näyttääkin perin hölmöltä.

Mr. Lordin jyrkät linjaukset tulevat hyvin ilmi hänen medialle jakamassa tiedotteessaan, koskien Monsterimies -dokumenttia.

"Elokuva voi antaa kuvan, jossa bändiin liittyvät päätökset tehtäisiin parhaan ystäväni ja äitini kanssa, ja siunausta haetaan sitten levy-yhtiöltä. Todellisuudessa bändi päättää tekemisistään kollektiivisesti yhdessä. Lopullisesti asioista päätetään managementin, levy-yhtiöiden ja keikka-agentuurien kanssa. Tahojen, jotka eivät Monsterimies-elokuvan tarinaan mahtuneet. Vaikka toki asioista saatankin keskustella ystävieni kanssa, ei kenelläkään bändin ulkopuolisella ole mitään valtaa bändin lopullisiin päätöksiin, oli kyse sitten kappaleiden valinnoista tai tv-ohjelmiin menemisistä. 
Äitini kanssa en ole koskaan ennen leffan kuvauksia bändin asioista puhunut, vaan kohtaukset kuvattiin vain ohjaajan toivomuksesta elokuvaa varten, itse silmin nähden vaivaantuneena luonnottomasta tilanteesta. 
En muuten ole koskaan myöskään kokenut olevani koulukiusattu, toisin kuin elokuva antaa ymmärtää."

85 minuutin pituinen Monsterimies säilyy digiboksissani toistaiseksi. Aion nimittäin katsoa sen uudestaan joku päivä. Harvoin yhtä mielenkiintoiseen musiikkidokumenttiin törmääkään.

Heviaarteita 80-luvulta

Viimeksi Kustavissa käydessäni pengoin kotitalon kaappeja. Tarkoitus oli etsiä laatikko, jossa on c-kasettini. Laatikko löytyikin. Ei tosin kaapista, vaan vaatepinon alta lattialta.


C-kasetti (compact audio cassette, music cassette) on suuren hollantilaisen elektroniikanvalmistajan Philipsin vuonna 1963^[1] julkaisema analoginen äänen tallennukseen tarkoitettu tallennusväline. C-kasetti koostuu kahdesta kelasta ja niiden välillä liikkuvasta magneettisesta nauhasta.

C-kasettia oli alun perin tarkoitus käyttää puheen ja muun ei-musiikillisen äänen tallentamiseen, mutta siitä muodostui merkittävä musiikin tallennusmedia 1960-luvun lopulta 1990-luvun alkupuolelle. Tähän vaikutti edullinen hinta, kaikkien merkittävien elektroniikkavalmistajien standardin hyväksyminen ja myöhemmin kehitetty taustakohinaa merkittävästi vaimentava Dolby-tekniikka. Suomessa valmiiksi äänitetty C-kasetti oli 1970- ja 1980-luvuilla yleensä LP-levyn sekä vielä 90-luvulla CD-levyn rinnakkainen julkaisumuoto.

C-kasettien myynti oli huipussaan vuonna 1988. Nykyään CD- ja DVD-levyt ovat länsimaissa lähes kokonaan syrjäyttäneet äänikasetit musiikin jakelumediana. Kuolevaksi luullun C-kasetin myynti on kuitenkin kääntynyt nousuun, koska ihmiset eivät halua vaihtaa vanhoja soittimiaan. Kasetteja myydään tyhjinä edelleenkin. (Wikipedia)

Rakkaat c-kasettini 80- ja osin 90-luvultakin.


Etsin kasettilaatikosta turkulaisen The Smell -yhtyeen demoa, jota bändin laulaja Wellari on kysellyt jo parisen vuotta. Oma kappaleensa taitaa olla hukkunut aikoja sitten. Tuli vaan kerran puheeksi, että minulla se on tallella jossain.

Sain vuonna 1989 The Smellin kolmen biisin demon turkulaiselta levykauppiaalta Henri Reivoselta. Mies pyöritti pitkään Levypörssi -nimistä äänilevyliikettä. "Henkka" kertoi bändin nimeksi Freezerin ja kirjoitti reteesti tussilla kyseisen nimen kasettiin. Perään vielä "Demo 1989".

Olin useamman vuoden siinä uskossa, että yhtyeen nimi oli Freezer. Ihmetyksekseni sainkin sitten kuulla, ettei asian laita ollutkaan näin. En vieläkään tiedä mistä Henkka kuuli bändin olevan Freezer -niminen.

The Smell ei tainnut olla pitkäaikainen yhtye. Bändi treenasi Piikkiössä samassa tilassa, jossa legendaarinen turkulaishevibändi Ironcrosskin piti soittotuokioitaan. Smellin musiikki oli perus- ja progressiivista hevimetallia vähän Queenrychen ja King Diamondin tapaan.

Samalla kaappienpenkomiskerralla löysin vanhat kangasmerkkini. Niitä kannoin eri takeissa 80-luvulla. Suurimmillaan kokonaisuus oli erässä farkkuliivissä vuosina 1985-86. Silloin liivin takamusta koristivat Judas Priestin selkälippu, jonka olla oli suorakaiteen muotoinen Scorpions -merkki. Ylhäällä hartioiden kohdalla rivissä olivat pyöreät Mötley Crüe, Motörhead ja Iron Maiden. Etupuolen asetelma ei enää muistu mieleen.

En muista kenenkään Kustavissa huomautelleen negatiiviseen sävyyn komeasta farkkuliivistäni. Mutta heti yläasteen 9. luokan ensimmäisenä koulupäivänä elokuussa 1985, eräs taivassalolaisen maanviljelijän poika avasi sanaisen arkkunsa vähemmän mairittelevaan tapaan. Toivottavasti hän tälläkin hetkellä hikoilee traktorin pukilla ja saa paljon lokin paskaa niskaansa.

Kustavin Lomakeskuksessa juhannuksena 1986 eräs humaltunut turkulainen yritti väenväkisin ostaa farkkuliiviäni. Kun en myynyt, päätti hän sitten ruveta repimään sitä yltäni. Tilanteesta selvittiin kumminkin vammoitta.

Harmi, ettei liivistä taida olla yhtään kuvaa. Muutama kangasmerkki on aikojen saatossa kadonnutkin johonkin. Tai eivät ainakaan olleet samassa läjässä, jonka kaapista löysin.

Trubaduuri PJ Rautiainen

Kesäkuussa kirjoitin blogissani Livonsaaren savukalamarkkinoista. Siellä väliaikamusiikista vastasi pitkänlinjan muusikko PJ Rautiainen. Mies on tuttuni vuodesta 1993. Tutustuin häneen basisti Jussi Vanton kautta, joka soitteli aikoinaan Pekan kanssa Wardance -bändissä. Kävin videokuvaamassa pari yhtyeen keikkaa, ja vuosia myöhemmin kopiot näistä jo legendaarisiksi muodostuneista spektaakkaleista päätyivät myös Pekan ja rumpali Jari "Jimmy Hammer" Mäkeläisen hyllyyn.

Jimmy Hammer muistetaan erityisen kovana rumpalina, joka kannutti 80-luvulla Ironcrossissa. Viime syksynä hänen uumoiltiin liittyneen Lordiin, mutta se osoittautui pelkäksi huhupuheeksi. Jussi Vanton puolestaan kerrottiin liittyvän Peer Güntiin basistiksi, kun T. Nikki viitisen vuotta sitten antoi kenkää rytmiryhmä Tsöötz Kettulalle ja Twist Twist Erkinharjulle. Sekin osoittautui pelkäksi huhupuheeksi.

Kesän mittaan olen törmännyt PJ Rautiaiseen muutaman kerran. Tässä mies istuu Merhelmi -laivan yläkannella Turun Aurajoessa.

Viime vuoden vappuna PJ esiintyi Merihelmen naapurissa Wanhassa Rahtilaivassa. Päätin verestää muistoja. Etsin netistä mitä silloin aiheesta kirjoitinkaan.

"Trubaduuri PJ Rautiainen on tuttu vieras Aurajoessa lilluvan Wanhan Rahtilaivan esiintyjälistalla. Yhden miehen viihdytyskomppania on sen verran suosittu ja kysytty tunnelmannostattaja, että mies kitaroineen esiintyy usein kaljanjanoisten illanviettäjien seurassa.

Pekka Rautiainen omaa mielenkiintoisen musiikkitaustan. 80-luvulla hevillä aloittanut mies on aikoinaan soitellut isommissakin paikoissa kuin nykyiset merihenkiset keikkapaikat, joita hän on kiertänyt viimeiset kymmenen vuotta pääasiassa Turun seudulla.

Rautiaisen heviuran huipuksi voidaan laskea erittäin tasokas, mutta aivan väärään aikaan pinnalle yrittänyt Wardance. Rainbow- ja Deep Purple -henkistä musiikkia esittänyt turkulaisbändi olisi kymmenen vuotta myöhemmin pärjännyt missä vain, mutta 90-luvun alussa sille ei grunge-kaudella löytynyt kysyntää. Miehestä yritettiin leipoa oikeaa poptähteäkin vuonna 1996, jolloin Rautiainen levytti käsittämättömän huonolla Julius-nimellä ja lämmitteli Tina Turneria jättiyleisön edessä Helsingin Olympiastadionilla. Mainittava on myös 2000-luvulla kaksi täyspitkää levyä tehnyt kevythevibändi House of Mirrors, joka nyttemmin jatkaa toimintaansa ilman Rautiaista.

Vapunpäivän keikka oli samalla epävirallinen levynjulkaisutilaisuus. Pitkän linjan muusikko sai kahden ja puolen vuoden aherruksen jälkeen levynsä Secret Islen julki. Turhan vaatimattomasti Rautiainen levyään muisti. Siltä ei nimittäin kuultu kuin yksi kappale, I Shout. Tällaisena iltana olisivat krapulaiseen ja nousuhumalaiseen yleisöön varmasti purreet levyn muutkin biisit. Yleisö nimittäin oli kovin vastaanottavaista. Oli melkein sama mitä Rautiainen kitarastaan ja kurkustaan ulos päästi, sai se hyvän vastaanoton.

Koska kevät on myöhässä Turussakin, esiintyi Rautiainen sisällä Rahtilaivassa. Kannella olisi ollut enemmän tilaa kaikille, mutta salakavala viima ja pimenevä ilta eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä terveyden kannalta. Väkeä ravintolalaivassa oli sen verran paljon, että tunnelma oli tiivis. Juomatkin pääsivät välillä läikkymään eräiltä asiakkailta. Mutta mitäpä pienistä vastoinkäymisistä, Rautiainen nostatti tunnelman kattoon - tai tässä tapauksessa mastoon.

Trubaduuri Rautiaisen hevitausta paistoi läpi hänen ohjelmistostaan. Vaikka nuottitelineessä muhinut epämääräinen paperikasa varmasti sisälsikin vaikka minkälaista viisua, esitti mies vanhaa kunnon rokkia. Osasyynä lienee ollut yleisö, joka osaltaan koostui Rautiaisen tuttavapiiristä. Oli miten oli, vapunpäivän iltana Rautiainen kajautti ilmoille sellaisia jytärockklassikoita kuin Deep Purplen Strange Kind of Woman, Steppenwolfin Born to Be Wild ja Uriah Heepin The Wizard.

Vaikkei esimerkiksi puhkikaluttu Born to be Wild osoita omaperäistä makua, sai Rautiainen puhallettua biisiin melkeinpä uutta henkeä. Yleisölle hän kuitenkin soittelee, ei itselleen. Suuri yleisö rakastaa radiosta tuttuja kappaleita, vaikka aktiivisemman musiikkidiggarin mielestä muutakin valinnanvaraa olisi vaikka millä mitalla. Illan aikana trubaduurimme käsitteli omilla, hyvillä sovituksillaan myös muun muassa Dingoa, Whitesnakea, CCR:ää ja Kolmatta naista.

Kaksi settiä esittänyt PJ Rautiainen on sellainen hyväntuulentuoja, etteivät ruotsinlaivoilla esiintyvät tusinatrubaduurit pärjää hänelle millään lailla. Tämä oli hieno vappuhuipennus." (sue.fi)

Pekka levylaulajana House Of Mirrorsin kakkoslevyllä Desolation (2006).