Scorpions Kaarinassa

Viime perjantaina Kaarinan Hovirinnan rannassa järjestetyn Rockin' Kaarina -festivaalin pääesiityjänä nähtiin Länsi-Saksassa vuonna 1965 perustettu Scorpions. Lämmittelybändejäkin oli peräti kolme, kotoinen Peer Günt, ruotsalainen Eclipse ja norjalainen Jorn.

Odotin tapahtumaa kuin kuuta nousevaa. Onhan Scorpions yksi suosikkibändeistäni. 80-luvun alussa alkanut fanitukseni ei ole vuosien saatossa pahemmin ruostunut, oikeastaan kausiluonteisesti vaan kohonnut silloin tällöin.

Scorpionsin piti lopettaa jo vuosikymmenen alussa, mutta kuinkas kävikään. Yhtye keikkailee ja levyttää yhä. Tällä kertaa mennään 50-vuotisjuhlakiertueen merkeissä. Monia asia tuntuu harmittavan raskaasti, vaikka vastaavia esimerkkejä on paljonkin. Esimerkiksi Kissin piti lopettaa jo vuonna 1996, mutta nyt kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin orkesteri toimii yhä.

Kuten olettaa saattoikin, oli festarialueella tuttuja pilvin pimein. Scorpions vetoaa lähes kaikkiin 40-50-vuotiaisiin, jotka ovat eläneet teiniaikojaan 80-luvulla. Paikalla oli sakkia kauempaakin kuin Turun alueelta, joten mistään nurkkakuntaisesti tapahtumasta ei ollut kyse.

Turun Ortodoksisen kirkon pihalta lähtenyt bussi oli Hovirinnassa noin viiden aikaan päivällä, jolloin portitkin aukaistiin. Jonotellessa vanhempi järjestysmies kailotti kovaan ääneen, että "viinapullot ja kamerat pitää jättää pois, koska esiintyjät ovat niin vaatineet. Vain kännykkäkamerat ovat sallittuja."

Luonnollisesti minulla oli kamera mukana ja siihen eräs nuorempi virkaintoinen kaveri portilla takertui. "Sä voit jättää sen vaikka tohon nurmikolle ja ottaa sitten yöllä pois kun lähdet". Voi jumalauta mikä idea! Pyysin paikalle vanhemman herran, joka oli onneksi sen verran fiksumpi tapaus, että ohjasi minut portin taakse pakettiautoon. Se taisi olla jonkinlainen järjestysmiesten ohjauskeskus hienoine laitteineen ja valvontamonitoreineen. Sinne jäi kamera.

Stressasin asiaa niin kovasti, että siitä hyvästä piti vetäistä mahdollisimman nopeasti känni päälle. Se ei ollut suuri ongelma, koska vyön alla tuotu vodkapullo napsahti nopeasti auki. Sikakalliit juomahinnat eivät estäneet silti tiskillä ramppaamista, pitihän jotain laimeampaakin saada. Palvelupisteissä 0,4 litran Fosters-olut maksoi 7,50 euroa, jonka lisäksi piti pulittaa euron pantti. 0,33 litran Pepsi Maxista sai pulittaa 4 euroa sekä euron pantin.

Lämmittelybändeistä tutuin varmasti kaikille oli 80-luvulla suursuosion päivät kokenut Peer Günt. Years On The Road, I Don't Wanna Be A Rock'n'Roll Star, Bartender, Backseat ja muut vanhat hitit saivat hyvän vastaanoton.

Ruotsalainen Eclipse olikin huomattavasti tuntemattomampi tapaus. Kaveripiireissäni vankkumatonta suosiota nauttiva ryhmä oli lavalla rankempi kuin levyllä ja hardrokkasi vallan mainiosti.

En omista kuin yhden Eclipsen levyn, enkä edes muista mikä sen nimi on. Kannessa on jokin Japanin lippua muistuttava kuva, mutta yhtään kappalettakaan ei tule mieleen. Täytyy varmaan kaivaa se joskus esille.

Norjan Taage Laihoksi kutsuttu Jörn Lande on mies monessa mukana. Varmaan kymmenessä yhtyeessä vaikuttanut tai vaikuttava mies soitti sentään jotain paljon tutumpaa kuin ruotsalaiset. Nimittäin keikan alkupuolella ilmoille kajahti Black Sabbathin The Mob Rules ja loppupuolella Dion Rainbow In The Dark. Molemmissa lauloi alunperin Jornin esikuva Ronnie James Dio, jolle äijä on tehnyt oikein tribuuttilevynkin.

Jorn sai lainabiiseillään kosiskeltua yleisön sen verran kuumaksi, että Scorpionsin tullessa lavalle meno jo vallan huumaava. Harvoin tulee innostuttua musiikista näin totaalisesti. Scorpions tempasi mukaansa ensitahdeistä lähtien.

"Hyvää iltaa Kaarina!", huusi laulaja Klaus Meine ja yleisö vastasi. Uudemmat kappaleet eivät luonnollisesti Scorpionsin kaltaisen dinosaurusbändin tuotannossa saaneet lainkaan yhtä hyvää vastaanottoa kuin esimerkiksi vanhat klassikot The Zoo, Make It Real, Dynamite, Blackout tai Big City Nights. Hempeämmät Send Me An Angel ja kylmän sodan päättymisen tunnuskappaleeksi noussut Wind Of Change olivat monille illan kohokohtia.

Scorpionsin aikana yleisön joukossa näkyi mitä erikoisempia tuttuja, joihin en osannut ollenkaan varautua. Eräs heistä oli Elmu ry:n bussikuski Masa, joka en ollut tavannut vuosikausiin. Olin hänen ohjastamansa auton kyydissä seitsemän reissua Etelä-Ruotsin Sweden Rock Festivalissa. Mukava tavata pitkästä aikaa.

Scorpionsin tilapäinen rumpali, entinen Motörhead-mies Mikkey Dee osoittaui niin sopivaksi bändiin, ettei katkaisuhoidossa olevaa James Kottakia tullut yhtään ikävä. Minun puolestani Dee saisi jäädäkin bändiin.

Kamerani oli onneksi yhä samassa paikassa jonne sen jouduin alkuehtoosta jättämään. Hylly oli muutenkin täyttynyt erilaisesta optiikasta. Blogijutun kuvat otti ystäväni Mika Penttinen.
 

Jailbreak Wanhassa salakuljettajassa

Lauantaina kesäkuun 11. päivä turkulainen hard rock- ja heavy -lainoja esittävä Jailbreak heitti keikan Naantalin Velkuan Teersalossa Wanhassa salakuljettajassa.

Rantakapakan pihalle rinteeseen ilmestyi pari vuotta iso lava, jollaista ei olettaisi muuten niin pienehkössä paikassa näkevänsä. Matka terassilta estradille on ehkä jonkinlainen ongelma, mutta esimerkiksi viime kesänä siellä samana iltana esiintyneiden Kilven, Jarkko Aholan ja The 69 Eyesin kuvia katsellessa alue oli täpötäynnä väkeä.

En ollut aiemmin nähnyt Jailbreakia laulajansa Ansun kanssa. Bändissä on aiemmin äänijänteitään venytelleet ainakin Michael Henneken ja Taage Laiho, mutta nyt pääasiassa Ansu Aaltolehto. Pitkä,  näyttävä ja hyvä-ääninen nainen sopikin mainiosti yhtyeen keulille.

Jailbreakin kolmimiehinen soittoryhmä saa yhdelläkin kitaralla niin tukevan soundin aikaiseksi, ettei lisämiehietystä kaipaa, vaikka originaalikappaleissa onkin melkein kaikissa kaksi kuusikielistä.

Yhtyeen ohjelmisto oli pääosin 80-luvulta tuttua heviä, mutta joukkoon mahtui pari 70- ja 90-luvunkin kappaletta. Muutama yllättäväkin valinta oli mukana - Kissin Detroit Rock City ja Warlockin All We Are. Muuten linja noudatteli Radio Cityltäkin tutuksi tullutta linjaa kuten Iron Maidenin Fear Of The Dark ja Acceptin Balls To The Wall.

Oikein mukava ehtoo oli. Kannattaa käydä Jailbrakin keikalla kun kohdalle sattuu. Lauantaina 16. heinäkuuta yhtye esiintyy Karjurockissa Uudenkaupungin Lokalahdella.

Kissiä aamiaiseksi

Kuuntelin eilen aamulla pitkästä aikaa amerikkalaisorkesteri Kissin Love Gunin. Muutama levyn kappale on soinut siellä täällä useinkin, mutta koko levyä en muista luukuttaneeni läpi vuosikausiin.

Olen ollut Kiss-fani vuodesta 1983 lähtien. Yhtyeen tuotanto on hyvin hallussa ja säännöllisen epäsäännöllisesti joku Kissin levy päätyy levysoittimeen.

Love Gun on aika keskinkertainen tuotos. Bändi oli Amerikan suosionsa huipulla levyn ilmestymisen aikoihin 1977. Kiss oli todellinen aikansa megayhtye oheistuotteineen kuten Kiss-pölynimureineen, flippereineen ja ruohonleikkureineen.

Kissillä oli tuohon aikaan tapana tehdä kaksi lp:tä per vuosi. Todennäköisesti johtuen kovasta levytystahdista, on Love Gun mielestäni jäänyt vaisuksi. Nimikappaleen lisäksi avausraita I Stole Your Love on oikeastaan ainoa täysosuma. Lainabiisi Then She Kissed Me vaikuttaa lähinnä täyteraidalta, vaikka hyvä kappale muuten onkin. Kissin käsittelyssä turha.

Kitaristi Ace Frehleyn tekemä ja laulama Shock Me erottuu joukosta jo siksi, että mies laulaa siinä; ensimmäistä kertaa Kiss-uransa aikana muutakin kuin taustoja.

Kissin debyyttilalbumi vuodelta 1974, seuraajansa Hotter Than Hell ja vuonna 1976 ilmestyt Destroyer ovat mielestäni yhtyeen alkupään parhaat levyt. Kovasti arvostettu Dressed To Kill (-75) on hyvä, muttei lainkaan niin erinomainen kuin monessa tuutissa on hehkutettu. Musiikillisesti se on aika erilainen kuin kaksi ekaa. Rock&Roll Overkin (-76) sisältää rutkasti parempia biisejä kuin Love Gun. 

Mutta mielipide on kuin persereikä. Jokaisella on omansa.

 

Monsterimies

Antti Haasen ohjaama dokumenttielokuva Monsterimies esitettiin YLE1 -kanavalla 26.1.2015. Elokuvateattereissa se sai ensi-iltansa se sai viime vuoden syyskuussa.

Monsterimies kertoo suomalaisesta heviyhtye Lordista. Suuri yleisö tuntee sen vuoden 2006 Euroviisu-voittajana. Pääosin dokumentti seuraa yhtyeen perustajan Mr. Lordin elämää parin vuoden ajan 2010-luvun alussa.

Viime syksynä elokuvan tullessa ensi-iltaan, nosti Mr. Lordi valtavan äläkän, koska hänen mukaansa Monsterimies ei ollutkaan sellainen leffa kuin hän toivoi. Hirviön haaveissa oli dokumentti yhtyeestä esirippujen takana, mutta ohjaaja olikin päättänyt tehdä henkilökuvan Mr. Lordista ja jättänyt lähes kaiken yhtyeen bänditoimintaan liittyvän materiaalin pois.

Mr. Lordin erusteluina kuultiin muun muassa että hänen äitiään näytetään dokumentissa enemmän kuin bändin jäseniä ja että entisen kosketinsoittajan Awan oikeat kasvot näkyvät eräässä kohtauksessa. Ohjaaja Haase painotti, että Awa oli jo eronnut yhtyeestä kun kasvot kuvattin ja kaikki kohtaukset on tehty täydessä yhteisymmärryksessä niissä esiintyvien ihmisten kanssa.

Allekirjoittaneen mielestä Awa -kohtaus on hienosti toteutettu. Mr. Lordin ehdoton fiksaatio yhtyeen jäsenten oikeiden lärvien piilossa pidosta on viety vaan niin pitkälle kuin se tässä maassa on mahdollista. Siksi bändi ei osallistunut linnan juhliinkaan euroviisuvuotensa päätteeksi. Sinne kun ei olisi päässyt maskit kasvoilla. Kuulemma "ei voitu olla varmoja onko kyseessä sama henkilö kuin juhliin kutsuttu". Aivan kuin joku muu nyt olisi marssinut presidentin linnaan Mr. Lordina Tarja Halosta tanssittamaan!

Amerikkalaiselta Kiss -orkesterilta innnostuksena musiikkiin saanut Mr. Lordi hurahti pikkupoikana Hulkiin, E.T.:n ja muihin hirviö- ja fantasiahahmoihin. Sillä tiellä hän on edelleen. "Lapsien ei pidä tehdä lapsia ja minä koen olevani yhä lapsi", hän toteaa dokumentin loppumetreillä, kun iäkäs äitinsä kertoo kameralle toivoneensa lapsenlapsia.

Dokumentin ehkä mielenkiintoisinta antia ovat studiopätkät Nashvillesta, jossa Lordi levyttää tuottajaguru Michael Wagenerin studiolla. Myös uuden rumpalin hakuprosessi on kiinnostava. Kannujen takana kesällä 2012 huhkinut The Drummer on paimiolainen Jari "Jimmy Hammer" Mäkeläinen, joka soitti aikoinaan legendaarissa turkulaishevibändi Ironcrossissa.

Vuonna 1992 Lordin perustanut Mr. Lordi alias Tomi Putaansuu on tekemisissään todella ehdoton. Sillehän ei voi muuta kuin nostaa hattua, vaikka monen ulkopuolisen ja asioihin perehtymättömän silmin hänen touhunsa varmasti näyttääkin perin hölmöltä.

Mr. Lordin jyrkät linjaukset tulevat hyvin ilmi hänen medialle jakamassa tiedotteessaan, koskien Monsterimies -dokumenttia.

"Elokuva voi antaa kuvan, jossa bändiin liittyvät päätökset tehtäisiin parhaan ystäväni ja äitini kanssa, ja siunausta haetaan sitten levy-yhtiöltä. Todellisuudessa bändi päättää tekemisistään kollektiivisesti yhdessä. Lopullisesti asioista päätetään managementin, levy-yhtiöiden ja keikka-agentuurien kanssa. Tahojen, jotka eivät Monsterimies-elokuvan tarinaan mahtuneet. Vaikka toki asioista saatankin keskustella ystävieni kanssa, ei kenelläkään bändin ulkopuolisella ole mitään valtaa bändin lopullisiin päätöksiin, oli kyse sitten kappaleiden valinnoista tai tv-ohjelmiin menemisistä. 
Äitini kanssa en ole koskaan ennen leffan kuvauksia bändin asioista puhunut, vaan kohtaukset kuvattiin vain ohjaajan toivomuksesta elokuvaa varten, itse silmin nähden vaivaantuneena luonnottomasta tilanteesta. 
En muuten ole koskaan myöskään kokenut olevani koulukiusattu, toisin kuin elokuva antaa ymmärtää."

85 minuutin pituinen Monsterimies säilyy digiboksissani toistaiseksi. Aion nimittäin katsoa sen uudestaan joku päivä. Harvoin yhtä mielenkiintoiseen musiikkidokumenttiin törmääkään.

Radio City soi juhannuksena

Juhannuksesta vielä sen verran, että on pakko mainita Radio City. Se nimittäin soi mökin kuistilla lähes tauotta kaksi vuorokautta.

Kanavaa ei ollut mitään syytä vaihtaa, koska sieltä ei tullut ainuttakaan huonoa kappaletta. Sieltä ei myöskään kuulunut kertaakaan Jone Nikulan ääntä. Moinen ylimielinen kurttunaama kun olisi lannistanut fiiliksen välittömästi. Ei myöskään tarvinnut pelätä, että ääneen olisivat päässeet Jukka-Poika tai Jenni Vartiainen.

Pitäisi kai lähettää palautetta Radio Cityyn ja kiittää kanavaa hienosta juhannus-soundtrackista. Kun radioaalloilta kuuluu tauotta hyvää musiikkia kuten Heartin Barracuda, Kissin I Stole Your Love, Rainbowin Tarot Woman tai The Cultin She Sells Sanctuary, ei kanava voi olla huono.

En ole aikaisemmin kuunnellut Radio Cityä noin pitkään. Vaikka biisivalinnoissa oli yllättävänkin hyviä keksintöjä, soivat esimerkiksi Judas Priestin Turbo Lover, Black Sabbathin Heaven And Hell ja Guns N' Rosesin November Rain vähän turhankin usein. Kaikilla edellä mainituilla orketereilla olisi kataloogissaan roppakaupalla muitakin hienoja kappaleita. Tosin niitäkin tuli, mutta enimmäkseen juuri nuo samat.

Ace Frehley - Ei kaduttavaa - Rock'n'Roll -muistelmat

Entisen Kiss-kitaristin Ace Frehleyn muistelmateos Ei kaduttavaa - Rock'n'Roll -muistelmat (Like) ilmestyi suomeksi viime syksynä. Se on parempi opus kuin etukäteen oletin.

Vastaavia kirjoja on lähivuosina ilmestynyt pilvin pimein. Muun muassa Tony Iommi, Duff McKagan, Sammy Hagar ja Michael Monroe ovat kantaneet kortensa kekoon. Kirjojen taso vaihtelee huimasti, vaikka sisältö noudattaakin pääosin samaa kaavaa - kuka on nussinut eniten, kuinka paljon onkaan vedetty huumeita ja viinaa. Välillä muistellaan levytyssessioita ja kiertueita.

Ace Frehleyn (s. 1951) kirja ei ole sieltä pahimmasta päästä, vaikka alku onkin tappavan tylsää. Kitaristi kertoo nuoruudestaan New Yorkissa. Kun päästään Kissiin ja vuoteen 1973, rupeaa teksti maistumaan huomattavasti paremmin.

Kirjan perusteella Frehley pitää itseään ensiluokkaisena kitaristina. Yleisesti ottaen hän on kuitenkin "vain" Kiss-kitaristi ja entinen Kissin jäsen, eikä mikään kepittäjävirtuoosi. No, hyvä kun uskoa itseensä riittää vielä kuusikymppisenäkin.

Frehleyn saavutuksia ei kuitenkaan pidä vähätellä. 70-luvulla Kiss oli Amerikan suosituin bändi, joka tahkosi kymmeniä miljoonia dollareita voittoa. Oli bändin logolla varustettuja ruohonleikkureita, hammasharjoja, pölynimureita ja vaikka mitä. Sama ralli jatkuu muuten vieläkin; hiljattain sai tilata jopa Kiss-ruumisarkkuja!

Koska Kiss oli (ja on yhä) teatraalinen rockbändi, perustui sen suosio ennen muuta konsertteihin. Frehleyn hahmo Kississä oli Spaceman. Tähtisilmällä oli savuava kitara ja isot tolppakengät. Hänen kiinnostuksensa Kissiin alkoi kirjan mukaan hiipua heti 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, kun bändistä tuli meganimi. Päihteet olivat paljon mukavampia seuralaisia.

Kissin neljäs albumi, tuplalive Alive! ilmestyi syyskuussa 1975. Yhtye oli puolessatoista vuodessa tehnyt kolme studio- ja yhden livelevyn. Melkoinen tahti nykymittapuulla ajateltuna. Alive! räjäytti potin. Se, ja sitä seurannut Destroyer -levy (-76), tekivät Kissistä maansa suosituimman yhtyeen.

Kukin Kissin jäsen julkaisi oman soololevynsä vuonna 1978. Vieläkin ainutlaatuinen tapaus ei ollut mikään myyntimenestys, mutta se valoi Frehleylle lisää itsetuntoa. Hänen albuminsa nimittäin pärjäsi parhaiten verrattuna bändikaverien Gene Simmonsin, Peter Crissin ja Paul Stanleyn tuotoksiin.

Frehley lähti Kissistä 1982. Vaikka hänen kuvansa on samana vuonna ilmestyneen Creatures Of The Nightin kannessa, ei mies levyllä esiinny. Koko albumia hän ei mainitse kirjassa sanallakaan.

Vaihtelevalla menestyksellä soolouraansa ja Frehley's Comet -bändiään luotsannut mies liittyi 1996 uudelleen Kissiin. Allekirjoittaneen piti tuolloin lähteä Tukholmaan bändiä katsomaan, mutta liput menivät hetkessä. Näinkin Kissin vasta 2010 Tampereella Sauna Open Air -festareilla. Frehley ei tosin siinä vaiheessa enää orkesterissa soitellut, koska erosi uudelleen siitä 2002.

Ace Frehley bändeineen esiintyi Sweden Rock Festivalilla Etelä-Ruotsin Sölvesborgissa kesäkuussa 2008 (kirjassa tosin vuodeksi on merkitty 2009). Seurasin konserttia, johon kuului monia Kissin 70-luvun kappaleita. Kirjassa on valokuva tuolta keikalta. Siinä Frehley yhtyeineen kumartaa yleisölle esityksensä päätteeksi.

Olisin kaivannut enemmän nippelitietoa Kiss-ajoista, enkä niinkään lukea kymmeniä sivuja henkilökohtaisista ongelmista ja sekoiluista. Vaikka kirja ei tuonut Kissistä ilmi paljoakaan uutta tietoa, kannatti se hankkia kun halvalla sai.

Ace Frehley on kieltämättä yksi hard rockin legendaarisista hahmoista. Joillekin hän on puolijumala. Minulle Ace on vain yksi monista heviäijistä, joiden tekemisiä olen seurannut 30 vuotta.

Kiss teki parhaimmillaan ensiluokkaista musiikkia. Tänään kuuntelin bändin toisen albumin, Hotter Than Hellin (-74).

Saints & Sinners Kulmabaarissa

Turkulainen Saints & Sinners on muutaman vuoden vanha orkesteri, joka koki taannoin kokoonpanomuutoksen. Alkuperäisjäsenet Juvonen ja Kaukonen lähtivät bändistä ja jäljelle jäi vain energinen laulaja Riina.

Molemmat yhtyeestä poistuneet herrat soittivat kitaroita. Nykyään S&S:ssä kepittää Jarno -niminen heppu. Vaikka orkesterin nimi on pysynyt samana, on se kokenut melkoisen muutoksen vajaassa vuodessa.

Saints & Sinners soitti ennen oikeastaan vain 80-luvun ja hiukan 90-luvun puolellekin meneviä hard rock- ja heavylainoja. Taisi jokunen 70-luvun biisikin vilahtaa joukossa, mutta pääasissa ohjelmistossa oli tukkaheviaikakauden (Kiss, Whitesnake, Scorpions ym) biisejä.

Nyt Riina ja Jarno ovat näemmä muuttaneet konseptia sen verran, että mukana on suomalaisiakin biisejä. Ainakin Eppu Normaalia, Tehosekoitinta ja Juice Leskinen Slamia kuultiin Kulmabaarissa, Turun Martin kaupunginosassa.

Riina ja Jarno

Kulmabaari ei ole minulle entuudestaan tuttu läheisestä sijainnistaan huolimatta. Olen vissiin tasan kerran käynyt siellä aikaisemmin. Jollen ihan väärin muista, lavalla (tai lattialla) esiintyi tuolloin Juliet Jones. Baari oli silloin tupaten täynnä. Nyt tilaa olisi ollut suuremmallekin väkimäärälle.

Saints & Sinners aloitteli iltakahdeksan aikoihin, koska Kulmabaarissa ei saa metelöidä kello 22 jälkeen. Hieman myöhäisempi soittoaikataulu olisi varmasti vetänyt porukkaa paikalle enemmänkin, varsinkin kun tilaisuus oli täysin ilmainen. Kaljakaan ei ollut ylivoimaisen hintaista. Kulmabaari selvästikin sopii tällaisiin tilaisuuksiin. Pitää vaan muistaa mennä ajoissa paikalle.

Duon settilistasta jäi ehkä parhaiten mieleen juuri nuo suomalaiskappaleet. Odotin vähän rankempaa materiaalia, muttei tästä mitään pettymystä silti tullut. Rahvaan kansan makuun suomiklassikot sopivat tietysti paremmin kuin vaikka White Lion tai Skid Row. Viimeksi mainitun I Remember You tempaisi pyötäseurueemme antautumukselliseen yhteislauluun.

Olen aikaisemminkin kehunut Riinan ääntä ja esiintymistä. Ja pakko kehua taas - hän on aivan mahtava laulaja. Turun oma Janis Joplin. Keikan loppupäässä kuultu Piece Of My Heart sen hyvin todistikin. Kitaristi Jarno lauloi taustoja, mutta veti soolonakin biisin, pari. 

Saints & Sinnersin esityksestä jäi oikein hyvät fiilikset. Varmaan Kulmabaarissakin tulee nyt poikettua useammin.

http://saintsandsinnersband.info/

Varhaiset Deep Purple -levyt

Tilasin hiljattain Cdon.comista Deep Purplen kaksi ensimmäistä albumia. Kyseessä ovat 1968 julkaistut Shades Of Deep Purple ja Book Of Taliesyn.

Levyt tehnyt Purple levytti myös kolmannen levynsä, yhtyeen nimen mukaan tittelinsä saaneen Deep Purplen, seuraavana vuonna. Kaikki kolme pitkäsoittoa ilmestyivät yhdentoista kuukauden sisällä, joten kiivasta tahtia riitti tuohon aikaan levytysrintamalla.

Tapa ei ollut ainoastaan Purplen oma, vaan yleisesti monet 60- ja 70-luvun orkesterit ramppasivat studiossa vähän väliä. Esimerkiksi Beatlesin, Uriah Heepin tai vaikka Kissin levytystahti tuntuu nykyään kummalliselta, kun bändit tekevät levyjään pahimmillaan jopa vuosia.

Deep Purple Mark l -kokoonpanossaan 60-luvun lopulla.

Kun ennen vanhaan levyt tehtiin parissa viikossa, korkeintaan kuukaudessa, kuluu nykyään aikaa tolkuttomasti. Musiikillinen taso ei silti hinkkaamalla parane. Nykyinen tietokonepohjainen levynteko on muutenkin mielestäni enemmän vitsaus kuin apu, koska se syö svengin ja tuoreuden pois. Studiossa klikkaillaan hiirellä biisejä kokoon muutaman sekunnin palasista, kun ennen muusikot soittivat osuutensa purkkiin otolla tai parilla.

Ja tuskinpa minä, jos enää olen elossakaan muutaman kymmenen vuoden kuluttua, kuuntelen nykypäivänä tehtyjä kiekkoja kuten tänään näitä vanhoja Purpleja. Veikkaan, ettei moni muukaan hirveän usein pyöritä vaikka Christina Aguileran tai Jesse Kaikurannan levyjä edes viiden vuoden kuluttua.

Purplen varhaiset levyt on tehty samalla kokoonpanolla. Laulaja Rod Evans, basisti ja taustalaulaja Nick Simper, rumpali Ian Paice, kitaristi Ritchie Blackmore ja kosketinsoittaja Jon Lord muodostivat Deep Puprle Mark l:n (kuten bändin kokoonpanoja myöhemmin alettiin nimittää; Mark l, Mark ll jne.).

Orkesteri oli tuolloin melko tyypillinen brittirockyhtye. Se esitti valtavasti lainabiisejä. Niitä piisasi levyille asti. Beatlesin Help on versioitu debyyttialbumilla. Kyseessä ei ole lainkaan hullumpi veto - sovitus toimii hyvin.

Kahdesta levystä pitemmän korren vetää Book Of Taliesyn. Bändi on puolessa vuodessa kehittynyt sen verran, että albumi on kypsempi ja parempi kokonaisuus.

Levyllä on Beatles -coveri We Can Work It Outin ohella pari muutakin lainaa. Ike ja Tina Turnerin River Deep Mountain High on minulle tutuin kuusamolaisen Zero Ninen versiona vuoden -85 White Lines -levyltä. Neil Diamondin Kentucky Woman onnistuu Purplen käsittelyssä hyvin.

Omista sävellyksistä Book Of Taliesynin parhaat palat ovat Lordin ja Evansin tekemä Anthem ja Blackmoren, Simperin, Lordin sekä Paicen työstämä Wring That Neck.

Purplen varhaistuotantoa olikin jo aika hankkia, sillä olen diggaillut orkesteria kolmisenkymmentä vuotta. En silti koe jääneeni mistään ihmeellisestä paitsi aloitettuani Purple-urani "vasta" orkesterin näitä levytyksiä seuranneen kokoonpanon tuotoksista. En muista, että kenelläkään tutullakaan olisi ollut näitä ensimmäisiä levyjä 80-luvulla.

Purplen ensilevyjä ei yleisesti arvosteta korkealle. Ne ovat tyystin eri kaliiberia kuin bändin 1970 tehty läpimurto In Rock. Tuolloin yhtyeestä muodostui hevi- ja hard rock -bändi, jota se ei 60-luvun lopulla vielä ollut.

Alkuaikojen levyillä Blackmoren soundissa on jo kuultavissa samoja elementtejä kuin myöhemminkin, mutta lähinnä Lordin kosketinsoittimet ujeltavat jo tutunkuuloisesti monissa kappaleissa.

Vaikka Deep Purplea yleisesti pidetäänkin hevibändinä, on yhtyeen musiikillinen kirjo niin laaja, ettei se mahdu millään yhteen lokeroon. Pelkästään kokoonpanomuutokset ovat tuoneen sen musiikkiin niin paljon eri ulottuvuuksia, ettei helpolla uskoisi kyseessä olevan saman orkesterin. 

Vuodessa tai parissa yhtyeen musiikki saattoi muuttua valtavasti. Kolmen ensilevyn ja In Rock -albumin välinen kuilu on syvä. Samoin 1973 ilmestyneen Who Do You Think We Aren ja seuraavan vuoden Burnin, mutta etenkin loppuvuodesta -74 julkaistun Stormbringerin kanssa yhtye teki valtavan musiikillisen harppauksen. Mielipiteistä riippuen mihin suuntaan.

Deep Purple In Rock. Läpimurtolevy vuodelta 1970.

Deep Purple porskuttaa vieläkin. Kokoonpano on nyt Mark Vlll ja se on toiminut vuodesta 2002. Alkuperäisjäsenistä nyky-Purplessa on enää vain rumpali Ian Paice. Vuonna 1970 yhtyeen Mark ll -kokoonpanon myötä liittyneet basisti Roger Glover ja laulaja Ian Gillan ovat myös mukana.

Yhtyeen perustajajäseniin kuulunut kosketinsoittaja Jon Lord menehtyi syöpään viime heinäkuussa 71-vuotiaana. Hän soitti yhtyeessä 1968 sen hajoamiseen 1976 asti sekä uudelleenkootussa Purplessa 1984-2002.

Saaristo Open Kaarinassa

Kuusistonsalmen rannalla Turun kupeessa Kaarinassa neljättä kertaa järjestetty Saaristo Open oli allekirjoittaneelle ensikokemus kyseisellä festivaalilla.

Todennäköisesti siellä olisi tullut käytyä jo aikaisemminkin, mutta tapahtuma on tähän asti aina ollut päällekkäin Tampereen hevifestari Sauna Open Airin kanssa. Eikä ole ollut vaikeuksia valita kumpaan menee, jos lavalla on sellaisia nimiä kuin Judas Priest, Saxon tai Kiss. Viime vuonna Kaarinassa tosin oli ruotsalainen 80-luvun meganimi Europe, jonka olisin halunnut nähdä.

Tänä vuonna Saaristo Open järjestettiin kolmipäiväisenä. Perjantaina lavalla nähtiin muun muassa Dr Alban ja Samantha Fox. En vaan ymmärrä ketä heidän musiikillinen antinsa voi kiinnostaa, mutta ilmeisesti sellaisiakin ihmisiä löytyy. Olisi varmasti yhtä helvettiä, jos joutuisi kuulemaan Dr Albania keikan verran.

Samantha Fox olisi tosin ollut kiva nähdä ulkomusiikillisten syiden takia, koska tulihan hänen rintojaan tuijoteltua 80-luvun lopulla useita vuosia.

Samantha Fox

Sunnuntai oli omistettu lapsille ja nimetty Saaristo Junioriksi. Kuvan perusteella väkeä piisasi. Ainakin sää suosi toisin kuin lauantaina, jolloin sateli pitkin iltaa, eikä lämpötila ollut oikein ulkoilua varten. Toisaalta vastaavia paskakelejä oli ennen vanhaan useinkin Provinssi- ja Nummirockien aikaan, joten minunkin pitäisi olla tottunut rypemään vesilammikoiden seassa.

Lauantaina lavalla nähtiin Viikate, Apulanta, Yö, Uriah Heep ja Within Temptation. Äkkiä ajateltuna tuossa ei ole pienintäkään logiikkaa, mutta yleisömäärästä päätellen sitä kuitenkin oli.

Viikate ehti lopettaa keikkansa kun saavuimme paikalle. Bändien välissä oli reilut tauot, joten Apulannan grunge-nu metal-punkin alkaessa oli ehtinyt kumota jo pari tuoppia sikamaisesti ylihinnoiteltua olutta. Puolen litran tuoppi maksoi seitsemän euroa, saman verran limonaadia vitosen.

Apulanta

Vaikka Apulanta alkaakin olla jo aikansa elänyt, on bändi vuodesta toiseen ihmeen suosittu. 1996 maineeseen Mitä kuuluu -biisillään noussut heinolalaisryhmä saa näköjään säännöllisin väliajoin tehtyä uuden hitin ja pysyy valokeilassa. Toni Wirtasta kehnompaa laulajaa saa hakea, mutta hyviä kappaleita kaveri on tehnyt.

Vuosi vuodelta yhä enemmän iskelmäbändiksi muuttuva Yö on varma yleisömagneetti. Bändin piti soittaa Kaarinassa extrapitkä keikka, mutten huomannut siinä mitään normisettiä kummempaa. Ehkä sitä kuitenkin oli.

Yö

Kello 21 aloittanut brittiveteraani Uriah Heep oli se orkesteri, jonka takia pääosin tälle festivaalille menin. 1970 ensilevynsä julkaissut bändi on levyttänyt viimevuosikymmeninä harvakseltaan, mutta on aktivoitunut lähivuosina. Tuoreimmat albumit ovat vuosilta 2008 ja 2011. Näiltä levyiltä tuli myös materiaalia, jota monikaan ei tunnistanut.

Uriah Heep

Vasta keikan loppuosassa Heep esitti vanhoja 70-luvun alun hittejään kuten Gypsy, July Morning, Lady In Black ja tietenkin tunnetuimman kappaleensa Easy Livin'. Odotus oli sen arvoista. Sunrise tosin tuli muistaakseni neljäntenä, mutta uudempien biisien runsaus pääsi vähän yllättämään. Heep ei ilmeisesti halua olla pelkkä nostalgiajukeboksi, joten varmaan soittajien oman mielenkiinnon takia uusia kappaleita on setissä noin paljon.

Ennen Free And Easy -rallia laulaja Bernie Shaw kutsui yleisön joukosta lavalle liudan naisia. Sen ja itse kappaleen ikuisti turkulainen pitkänlinjan Heep-fani Tony Lundberg oheiseen videoon.
http://www.youtube.com/watch?v=dzly3ZoCPW0&feature=share

Illan päätti hollantilainen Within Temptation. Melkolailla Nightwish -tyyppistä musiikkia esittävä kokoonpano loisti pimeässä kesäillassa laulajansa Sharon Den Adelin johdolla. Kuvankaunis nainen osaa myös laulaa, eikä hänen äänenkäyttönsä ole onneksi mitään kiekumista.

En juurikaan tunne bändin tuotantoa, mutta ainakin Kaarinassa se kuulosti vallan hyvältä. Lavavalot ja taustalle heijastetut filmipätkät sekä kuvat tekivät esityksestä hienon.

 Within Temptation