Dio: Dreamers Never Die

Viime syyskuun 28. päivä elokuvateattereihin ilmestyi legendaarisen laulajan Ronnie James Dion elämästä tehty dokumentti Dio: Dreamers Never Die. Turussa spektaakkeli oli meni vaivaisen yhden näytöksen verran, enkä siihen ehtinyt. 

Asia korjaantui pari viikkoa sitten kun Youtube ehdotti elokuvaa nähtäväksi. Ihmettelin ensin voiko tämä pitää paikkansa, mutta siellä se tosiaan oli. Katselin nyttemmin palvelimesta jo poistetun elokuvan parissa osassa ja totesin, että isolla kankaalla tämä olisi varmasti ollut oikein vaikuttava, mutta hyvä kun tuli nähtyä näinkin. 

Ronnie James Dio tuli tunnetuksi 70-luvulla entisen Deep Purple-kitaristi Ritchie Blackmoren Rainbow-yhtyeen laulajana, josta hän siirtyi vuonna 1979 Black Sabbathiin korvaten orkesterista erotetun Ozzy Osbournen. Suurimman suosionsa aikoihin 80-luvun puolivälissä hän luotsasi omaa Dio-bändiään.

Parituntinen Dio-dokumentti on laulajan kuolinpesän hyväksymä ja siinä haastatellaan hänen yhtyekavereitaan kuten Black Sabbathin Geezer Butleria, Vinny Appicea ja Tony Iommia sekä laulajan leskeä Wendy Dioa. 

Juuri mitään uutta elokuva ei pitkän linjan fanille kuitenkaan anna. Ei etenkään, jos on sattunut hiljattain lukemaan loppuvuodesta 2021 ilmestyneen Dion omaelämänkerran Rainbow In The Dark. 

Vuonna 1942 syntyneen ja 2010 68-vuotiaana kuolleen Ronnie James Dion tie ensimmäisistä 50-luvun lopun levytyksistä 80-luvun hevitähdeksi oli pitkä ja ainutlaatuinen. Elokuvassa on alkuaikojen kuvia ja musiikkia, jota laulaja ei myöhempien vuosikymmenten hevi-ikonina tuonut koskaan esille. Harva edes tiesi ennen nettiaikaa, että miehen menneisyydestä löytyy tällaistakin. 

Dokumentissa on omat puutteensa, mutta pariin tuntiin on vaikea mahduttaa kymmenien vuosien uraa. Ronnien liittymistä uudelleen Black Sabbathiin 90-luvun alussa ja mainiota Dehumanizer-albumia (-92) ei käsitellä lainkaan.

Sen sijaan mukaan on ängetty Dio-bändin kolmella ensimmäisellä albumilla kitaraa soittaneen Vivian Campbellin morkkaamista, jota jo Rainbow In The Dark-kirjassakin oli tarpeeksi. Ilmeisesti Wendy Dio on yhä katkera kitaristin palkankorotuspyynnöistä, josta syystä keppimies sai aikoinaan kenkää yhtyeestä. Campbellin ura on kuitenkin jatkunut menestyksekkäästi ensin Whitesnakessa ja sittemmin Def Leppardissa. 

Ronnie James Dion 90-luku oli hiljainen kuten suurimmalla osalla muistakin kasariheviukkeleista. Grunge- ja muut musiikkivillitykset eivät olleet suotuisia vanhoille pitkätukille. 

Hevimusiikin tilanne kuitenkin muuttui uuden vuosituhannen myötä. Jopa Suomen pääministeri Matti Vanhanen innostui euroviisuvoittaja Lordin kanssa näyttämään Ronnie 80-luvun alussa lanseeraamaa pirunsormimerkkiä. 

Diokin sai uutta puhtia uralleen kun Black Sabbath koottiin uudelleen. Tällä erää orkesterin nimi tosin vaihdettiin Heaven And Helliksi yhtyeen vuoden 1980 menestysalbumin tapaan ja erotukseksi Ozzy Osbourne-yhteyksistä.  

Näin Ronnie James Dion lavalla oman yhtyeensä kanssa monta kertaa, jopa Ruisrockissa vuonna 2003. Oi niitä aikoja, jolloin Ruisrockissakin oli rokkia! Paras Dio-keikkakokemukseni on kuitenkin Heaven and Hell Etelä-Ruotsin Sweden Rock Festivalilla kesäkuussa 2007. Aivan mahtavaa. 

Ronnie oli suureksi tähdeksi harvinaisen ystävällinen faneilleen. Sain itsekin siitä osani syksyllä 1999, jolloin Dio kiersi Pohjoismaita Monsters Of Millennium-kiertueen merkeissä yhdessä Motörheadin ja Manowarin kanssa. Hän kirjoitteli auliisti nimikirjoituksia levynkansiini ja oli vilpittömän kiinnostunut paikalla olleista ihmisistä. 

Sain tiedon Ronnien kuolemasta ollessani lomamatkalla etelässä toukokuussa 2010. Uutinen pulpahti vastaan hotelliaulan nettipäätteellä surffaillessani. https://www.iltalehti.fi/popstars/a/2010051611678913

En erityisemmin tykännyt, kun hetkeä myöhemmin eräs seurueemme jäsen kyseli "Mitäs Suomessa on tapahtunut, näitkö netistä"? Vastasin, että "En tiedä, mutta Ronnie James Dio on kuollut". Hän puolestaan, että "No ei kai se nyt mitään, mutta miten Suomen jääkiekkopelissä kävi?". 

Dion elämänkertakirja

Syksyn mielenkiintoisin kirjauutuus on Bazar Kustannuksen kautta suomeksi ilmestynyt Ronnie James Dion omaelämänkerta Rainbow In The Dark. 

Ronnie James Dio (1942-2010) oli amerikkalaisartisti, joka keski-iässä profiloitui hevilaulajaksi Rainbow-, Black Sabbath- ja Dio-bändien keulilla. Takana oli erinäisiä orkestereja ja levytyksiä jo 50-luvun lopulta lähtien, mutta suuri suosio antoi odottaa 80-luvulle asti. 

Ronnie James Dio ehti kirjoittaa muistelmiaan pitkälti ennen kuin syöpä vei hänet toukokuussa 2010. Tekstin kirjaksi asti tuottamiseen meni yllättävän kauan, mutta lopulta Dion leski Wendy Dio ja brittiläinen musiikkitoimittaja Mick Wall viimeistelivät teoksen. 

Rainbow In The Dark (nimi tulee Dion debyyttialbumin Holy Diverin kappaleesta) on siitä kummallinen elämänkerta, että se loppuu vuoteen 1986. Tuolloin Dio-yhtye oli suosituimmillaan ja laulajan suurin unelma toteutui - olla pääesiintyjänä Madison Square Gardenin lavalla New Yorkissa. 

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat tarinat 70-luvulta eteenpäin. Dion Elf-yhtyeestä kehkeytyi Deep Purplesta eronneen kitaristi Ritchie Blackmoren taustabändi, jonka nimeksi tuli Rainbow. Tuolloin Ronnie sai ensi kerran maistaa menestystä. 

Liityttyään vuonna 1979 Black Sabbathin laulajaksi Ozzy Osbournen tilalle, tuli lisää mainetta ja mammonaa. Tuolloin laulaja lanseerasi käsimerkit, joilla hän osoitteli yleisöä konserteissa. 

Nämä ns. pirun sarvet ovat nyttemmin muodostuneet osaksi populaarikulttuuria. Jopa siinä määrin, että Suomen pääministeri Matti Vanhanen väänteli sormiaan Lordin kanssa Euroviisu-menestyksen kunniaksi keväällä 2006.

Hevilaulajana Ronnie James Dio ei tuonut varhaista uraansa tuonut esille, eikä ennen Youtube-aikakautta ollut mahdollista kuulla hänen 60-luvun bändejään. Kirja valottaakin orkesterien kuten Ronnie And The Redcaps vaiheita. Dion hevikautta seuranneille teksti puolestaan lienee pääosin tuttua.

Minulla oli kunnia tavata Ronnie James Dion kerran. Hän oli herrasmies, joka kunnioitti fanejaan toisin kuin monet muut maailmantähdet. Aina välillä tulee fiilisteltyä nimikirjoituksia Rainbow-, Black Sabbath- ja Dio-vinyylien kansissa. 

Lavalla näin Dion ainakin kuusi kertaa. Näistä kovin spektaakkeli lienee Sweden Rock Festivalilla 2007 koettu Heaven & Hellin konsertti, jossa nimensä vaihtanut Black Sabbath esitti Ronnie James Dion aikaisia kappaleita. 

Scream For Me Finland!

Viime aikoina olen ostanut muutaman musiikkiaiheisen kirjan. Niistä merkittävin on Mikael Huhtamäen kirjoittama Scream For Me Finland! Alaotsikoltaan Kansainvälistä keikkahistoriaa 80-luvun Suomessa. 

Yleensä hankin opukset Adlibriksen postimyynnistä. Muutamalla klikkauksella saa tilauksen lähtemään ja sitten ei muuta kuin odottamaan milloin saa alkaa sivuja kääntelemään. 

Pakettini saapuvat normaalisti lähimpään R-Kioskiin. Ei muuten mitään, mutta kyseistä puljua on hyvin vaikea lähestyä autolla. Pysäköintipaikan löytäminen on kiven alla. 

Viimeisintä tilaustani, Vesa Kontiaisen Hurriganes-kirjaa, hakiessani kurkotin samalla hyllystä Geisha-suklaarasian. Sellainen kun sattui olemaan ilmainen ammattiyhdistykseni jäsenille. Tämä tosin vain joulutervehdyslehtisestä leikattua kuponkia vastaan. 

Geisha-suklaista kannattaakin nauttia nyt, koska pian niitä ei ehkä enää ole. Villitys vaihtaa tuotteiden nimiä on tänä nykyhölmöilyn aikana niin valtava, että esimerkiksi Eskimo-jäätelöpuikko on vastaisuudessa pelkkä Puikko. Ettei vaan kukaan haukkuisi rasistiksi ja pahoittaisi mieltään.

Iron Maiden vuonna 1984.

Scream For Me Finland! on paras lukemani kirja pitkään aikaan. Siinä keskitytään kansainvälisten hevibändien esiintymisiin 80-luvun Suomessa. 

Scream For Me Finland!-nimi on peräisin Iron Maidenin laulajan Bruce Dickinsonin suusta. Hän tapaa huudella sitä aina Suomen konserteissa. 

Nykypäivänä 80-luvun hevikeikkojen muistelu voi tuntua kaukaiselta ja vähän koomiseltakin. Sitä se tietysti jossain määrin onkin. Miettikääpä vaikka Ronnie James Dioa taistelemassa lasermiekkalla pahvista lohikäärmettä vastaan, WASPin laulajaa Blackie Lawlessia heittelemässä lihakimpaleita yleisön sekaan tai Ian Gillania lunttaamassa biisien sanoja monitorin takaa Black Sabbathin solistina. 

Minulle tämä kirja kuitenkin on silkkaa mannaa. Muistan hyvin siinä käsitellyt konsertit, koska olin heti 80-luvun alusta aktiivinen Suosikin, Soundin ja OK:n lukija. Vähän myöhemmin valikoima karttui kotimaisen Heavy Heavenin, ruotsalaisen Okej:n ja saksalaisen Metal Hammerin muodossa. Hevirokkiakin on tullut kuunneltua jo 38 vuotta. 

Ronnie James Dio ilman miekkaa 80-luvulla.

Huhtamäki on nähnyt vaivaa kaivaessaan keikkakokemuksia yhteen nippuun. Tässä on epäilemättä auttanut hänen perustamansa Facebook-ryhmä Live In Finland 1955-1999, jonne sakki on saanut kirjata muistojaan esimerkiksi Helsingin jäähallin konserteista. 

Pääkaupunki ei onneksi ole ainoa konserttipaikka maassamme jota kirjassa käsitellään. Mukana on tarinaa periferiastakin, muun muassa Motörheadin esiintymisestä Lappeenrannan raviradalla 1982, Kissin Oulun konsertista vuodelta 1983 kuin Metallican keikasta Tarvasjoella 1984. 

Kirjassa on myös muutama tapahtuma, joissa olen ollut itsekin mukana. Niistä tärkeinpänä pidän brittiläisen Judas Priestin konserttia Fuel For Life-kiertueellaan Helsingin jäähallissa 29. lokakuuta 1986. Se oli ensimmäinen iso konserttini ja samalla ensimmäiset näkemäni ulkomaiset yhtyeet.  Lämmittelybändinä oli länsisaksalainen Warlock. 

Konsertin biisilistaa kirjasta tutkiessani mieleen palautui tunnelmia jäähallista. Muutaman kappaleen muistin kristallin kirkkaasti ja vieressäni istuneen, viime vuonna edesmenneen turkulaistuttuni Tommi Lithenin hurmioituneen tukanheilutuksen. 

Judas Priest Fuel For Life-kiertueella vuonna 1986. 

Huhtamäki ei ole tyytynyt pelkkään konserttielämysten muisteluun. Hän käsittelee myös aihetta, josta ei pahemmin ole Suomessa kirjoitettu. Tunnettuahan on, että rocktähdet saavat naisia jonoksi asti, joten miksei siitä voisi jälkipolvillekin mainita.  

Bändäritoiminnasta kirjassa kertoo entinen Speden Spelien arpakuutiotyttö ja kirjailija Huhtamäen yläasteaikainen luokkakaveri Annika Metsäketo. Hänen mukaansa touhu oli kovin viatonta. 

Toisenlaisen näkökulman aiheeseen antaa nykyinen toimittaja Semira Ben-Amor, joka muistelee Guns N' Rosesin juhlia helsinkiläishotellissa. Kahtena peräkkäisenä ehtoona jäähallissa esiintyneen orkesterin konserttien aikana yhtyeen roudarit kävelivät yleisön joukossa ja bongasivat nättejä pimuja. Varmoille tapauksille jaettiin bäkkäripassi, jossa luki "Tulsa", kun taas toisten passiin oli tuherrettu "Helsinki". Näin bändin jäsenet ja roudarit erottivat keneltä saa piparia ja keneltä ei. 

Satun itsekin tuntemaan ainakin yhden Guns N' Roses-passin saaneen, nykyään viiskymppisen naisen. En ole kysynyt kumpaa kaupunkia hän mahtoi pippaloissa edustaa.  

Aikaa Scream For Me Finlandin sen läpikahlaamiseen meni kauan, mutta jokainen iltapuhteina suoritettu lukuhetki oli sen arvoinen. Kirja kannattaa ehdottomasti hankkia vaikka pukinkonttiin. 

Guns N' Roses vuonna 1991 Use Your Illusion-levyjen promokuvassa. 

Scorpions Kaarinassa

Viime perjantaina Kaarinan Hovirinnan rannassa järjestetyn Rockin' Kaarina -festivaalin pääesiityjänä nähtiin Länsi-Saksassa vuonna 1965 perustettu Scorpions. Lämmittelybändejäkin oli peräti kolme, kotoinen Peer Günt, ruotsalainen Eclipse ja norjalainen Jorn.

Odotin tapahtumaa kuin kuuta nousevaa. Onhan Scorpions yksi suosikkibändeistäni. 80-luvun alussa alkanut fanitukseni ei ole vuosien saatossa pahemmin ruostunut, oikeastaan kausiluonteisesti vaan kohonnut silloin tällöin.

Scorpionsin piti lopettaa jo vuosikymmenen alussa, mutta kuinkas kävikään. Yhtye keikkailee ja levyttää yhä. Tällä kertaa mennään 50-vuotisjuhlakiertueen merkeissä. Monia asia tuntuu harmittavan raskaasti, vaikka vastaavia esimerkkejä on paljonkin. Esimerkiksi Kissin piti lopettaa jo vuonna 1996, mutta nyt kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin orkesteri toimii yhä.

Kuten olettaa saattoikin, oli festarialueella tuttuja pilvin pimein. Scorpions vetoaa lähes kaikkiin 40-50-vuotiaisiin, jotka ovat eläneet teiniaikojaan 80-luvulla. Paikalla oli sakkia kauempaakin kuin Turun alueelta, joten mistään nurkkakuntaisesti tapahtumasta ei ollut kyse.

Turun Ortodoksisen kirkon pihalta lähtenyt bussi oli Hovirinnassa noin viiden aikaan päivällä, jolloin portitkin aukaistiin. Jonotellessa vanhempi järjestysmies kailotti kovaan ääneen, että "viinapullot ja kamerat pitää jättää pois, koska esiintyjät ovat niin vaatineet. Vain kännykkäkamerat ovat sallittuja."

Luonnollisesti minulla oli kamera mukana ja siihen eräs nuorempi virkaintoinen kaveri portilla takertui. "Sä voit jättää sen vaikka tohon nurmikolle ja ottaa sitten yöllä pois kun lähdet". Voi jumalauta mikä idea! Pyysin paikalle vanhemman herran, joka oli onneksi sen verran fiksumpi tapaus, että ohjasi minut portin taakse pakettiautoon. Se taisi olla jonkinlainen järjestysmiesten ohjauskeskus hienoine laitteineen ja valvontamonitoreineen. Sinne jäi kamera.

Stressasin asiaa niin kovasti, että siitä hyvästä piti vetäistä mahdollisimman nopeasti känni päälle. Se ei ollut suuri ongelma, koska vyön alla tuotu vodkapullo napsahti nopeasti auki. Sikakalliit juomahinnat eivät estäneet silti tiskillä ramppaamista, pitihän jotain laimeampaakin saada. Palvelupisteissä 0,4 litran Fosters-olut maksoi 7,50 euroa, jonka lisäksi piti pulittaa euron pantti. 0,33 litran Pepsi Maxista sai pulittaa 4 euroa sekä euron pantin.

Lämmittelybändeistä tutuin varmasti kaikille oli 80-luvulla suursuosion päivät kokenut Peer Günt. Years On The Road, I Don't Wanna Be A Rock'n'Roll Star, Bartender, Backseat ja muut vanhat hitit saivat hyvän vastaanoton.

Ruotsalainen Eclipse olikin huomattavasti tuntemattomampi tapaus. Kaveripiireissäni vankkumatonta suosiota nauttiva ryhmä oli lavalla rankempi kuin levyllä ja hardrokkasi vallan mainiosti.

En omista kuin yhden Eclipsen levyn, enkä edes muista mikä sen nimi on. Kannessa on jokin Japanin lippua muistuttava kuva, mutta yhtään kappalettakaan ei tule mieleen. Täytyy varmaan kaivaa se joskus esille.

Norjan Taage Laihoksi kutsuttu Jörn Lande on mies monessa mukana. Varmaan kymmenessä yhtyeessä vaikuttanut tai vaikuttava mies soitti sentään jotain paljon tutumpaa kuin ruotsalaiset. Nimittäin keikan alkupuolella ilmoille kajahti Black Sabbathin The Mob Rules ja loppupuolella Dion Rainbow In The Dark. Molemmissa lauloi alunperin Jornin esikuva Ronnie James Dio, jolle äijä on tehnyt oikein tribuuttilevynkin.

Jorn sai lainabiiseillään kosiskeltua yleisön sen verran kuumaksi, että Scorpionsin tullessa lavalle meno jo vallan huumaava. Harvoin tulee innostuttua musiikista näin totaalisesti. Scorpions tempasi mukaansa ensitahdeistä lähtien.

"Hyvää iltaa Kaarina!", huusi laulaja Klaus Meine ja yleisö vastasi. Uudemmat kappaleet eivät luonnollisesti Scorpionsin kaltaisen dinosaurusbändin tuotannossa saaneet lainkaan yhtä hyvää vastaanottoa kuin esimerkiksi vanhat klassikot The Zoo, Make It Real, Dynamite, Blackout tai Big City Nights. Hempeämmät Send Me An Angel ja kylmän sodan päättymisen tunnuskappaleeksi noussut Wind Of Change olivat monille illan kohokohtia.

Scorpionsin aikana yleisön joukossa näkyi mitä erikoisempia tuttuja, joihin en osannut ollenkaan varautua. Eräs heistä oli Elmu ry:n bussikuski Masa, joka en ollut tavannut vuosikausiin. Olin hänen ohjastamansa auton kyydissä seitsemän reissua Etelä-Ruotsin Sweden Rock Festivalissa. Mukava tavata pitkästä aikaa.

Scorpionsin tilapäinen rumpali, entinen Motörhead-mies Mikkey Dee osoittaui niin sopivaksi bändiin, ettei katkaisuhoidossa olevaa James Kottakia tullut yhtään ikävä. Minun puolestani Dee saisi jäädäkin bändiin.

Kamerani oli onneksi yhä samassa paikassa jonne sen jouduin alkuehtoosta jättämään. Hylly oli muutenkin täyttynyt erilaisesta optiikasta. Blogijutun kuvat otti ystäväni Mika Penttinen.
 

Sue-lehti lopetti

Turusta käsin toimitettu Sue-musiikkilehti lopetti toimintansa hiljattain. 20 vuotta ilmestyneen lehden alasajon syyksi mainitaan yleinen talouden alavire ja printtimedian hankaluudet muuttuneessa mediaympäristössä.

Sue perustettiin vuonna 1994 Auran panimo -yhdistyksen julkaisuksi. Vuosituhannen taitteessa maksullinen fanzine muutettiin ilmaisjakelulehdeksi, jota julkaisi Kustannusosakeyhtiö Kärki. Vuoden 2010 lopulla Suen julkaisijaksi vaihtui Suezine Oy.

Sue ilmestyi kaksitoista kertaa vuodessa. Sen kuukausittainen painosmäärä oli parhaimmillaan 60 000. Sillä oli yli 600 jakelupistettä yli 80 paikkakunnalla. Lukijatutkimuksen mukaan lehden lukijamäärä oli 115 000 – 127 000.

Olin Suessa mukana viitisentoista vuotta. Ensimmäisen juttuni kirjoitin keväällä 1995 Tampereen Elokuvajuhlista. Viimeinen artikkelini ilmestyi syksyllä 2010.

En koskaan kirjoittanut Sueen rahankiilto silmissä, vaan pelkästään rakkaudesta musiikkiin. Palkkiot olivat pieniä varrattuna moniin muihin julkaisuihin, mutta tuskin avustajat siksi olivatkaan siinä mukana.

Suen kautta pääsin lukuisille rokkifestivaaleille. Reissuista on jäänyt oikestaan vain hienoja muistoja. Tapasin paljon upeita ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä nykyäänkin. Provinssirock, Nummirock, Ruisrock, Sweden Rock Festival, Ankkarock, Ilosaarirock, Tammerfest ja mitä niitä olikaan.

Joskus vuosia sitten laskin, että olin kirjoittanut Sueen ainakin satakunta liveraporttia. Ne julkaistiin lehden nettisivuilla. Minkäänlaista rahallista korvausta en noista jutuista koskaan saanut, mutta se ollutkaan pääasia. Pääasia, että pääsi festareille ja klubikeikoille.

Ilman Sue-lehteä olisin tuskin tavannut esimerkiksi Manowarin Joey De Maioa, Motörheadin Lemmyä, Scorpionsin Klaus Meineä tai Yngwie Malmsteenia.

Dio-yhtyeen Craig Goldyn ja Ronnie James Dion kanssa Oulun jäähallin backstagella 1999.


Syitä Suesta lähtööni on kyselty tasaisin väliajoin. Mielenkiinnon siirtyminen muualle alkoi painaa yhä enemmän tuossa neljänkympin kinttaalla.

Kun mielestäsi teit oivan jutun jostain artistista tai orkesterista, ei sitä välttämättä julkaistukaan lehdessä, vaikka artikkeli oli pyydetty tekemään. Sellaista sattui turhan usein. Pitemmän päälle tällainen toiminta rupesi rankasti vituttamaan.

Pari viimeistäni vuotta roikuinkin mukana lähinnä ilmaislevyjen ja keikoille pääsyn toivossa. Kun promootiolevyt alkoivat siirtyä yhä enemmän salasanan taakse nettiin tai ne kannettiin toimistolta suoraan turkulaisiin divareihin, eipä siitä minulle paljon huvia riittänyt.

Aina silloin tällöin olen saanut kuullut, että moni käveli kauppaan levyarvostelujeni perusteella. Hienoa, jos olen saanut olla avuksi jonkun uralla.

Rahtiksen livetarjontaa - Taage & Garfield

Huomasin eilen sattumalta, että lähikapakassani Wanhassa Rahtilaivassa soittelevat Taage & Garfield. "Rahtis" on ravintolalaiva Itäisen Rantakadun varrella Turussa.

Taage & Garfield -duo on esiintynyt Rahtiksella muutaman kerran aikaisemminkin. Ainakin viime elokuun blogiarkistosta löytyy yksi kirjoitus aiheesta, samoin muistaakseni lokakuun osiosta.

Kaksikko kehittynyt paljon esityksensä suhteen sitten viime kesän. Homma on paljon varmempaa kuin vuosi sitten. Runsas keikkailu ympäri Suomea on tuonut kokemusta.

Viime syksynä mukaan tulleet suomenkieliset rallit olivat eilen yhä vähemmistössä, mutta niitäkin kuultiin. Mieleen jäi etenkin suomenkielinen versio Procol Harumin Pandora's Boxista. Suomeksi sen on aikoinaan levyttänyt Pepe Willberg.

Taagen ja Garfieldin kappalevalikoiman pääpaino on yhä kasarihevissä. Genren suosiosta huolimatta aika harva akustinen keikkailija esittää sitä missään. Vai oletteko koskaan kuulleet Black Sabbathin Children Of The Seaa tai Scorpionsin Always Somewhereä soitettavan yhdenkään duon tai trubaduurin toimesta? Minä en ainakaan. Taage & Garfield lienevätkin ainoita koko maassa.

Duon erikoisvieraana oli ranskalaiskaveri Alexis de Compreignac. Hän oli mukana muutamassa kappaleessa.

Taagen kuulutuksen mukaan Alexis näki hänet vuonna 2006 keikalla Ranskassa Altaria -yhtyeen kanssa ja otti jälkeenpäin yhteyttä. Ranskalainen näet halusi Taagen levylleen laulamaan. Studiossa he kävivät, jos oikein muistan kuulleeni, viime kesänä. Kaveri suunnittelee muuttoa Suomeen ja on kova suomihevibändien fani.

Taage & Garfield ovat myös tänään perjantaina 13. päivä Rahtiksessa keikalla.

Garfield, Taage ja Alexis.

Black Sabbath JIMillä

"Black Sabbath on englantilainen Grammy-palkittu heavy metal -yhtye, joka perustettiin Birminghamissa vuonna 1969. Black Sabbathin alkuperäisen kokoonpanon muodostivat laulaja John ”Ozzy” Osbourne, kitaristi Anthony ”Tony” Iommi, basisti Terence ”Geezer” Butler ja rumpali William ”Bill” Ward. Ozzy Osbourne erotettiin yhtyeestä vuonna 1979 ja korvattiin entisellä Rainbow-yhtyeen laulajalla, Ronnie James Diolla. Tämän jälkeen yhtyeen kokoonpano on muuttunut useasti. Kitaristi Tony Iommi on ainoa jokaisessa Black Sabbathin kokoonpanossa mukana ollut jäsen.

Black Sabbath aloitti uransa esittämällä blues rockia, mutta siirtyi jo esikoisalbumillaan raskaaseen rockiin, jonka kehitykseen yhtye vaikutti merkittävästi. Joskus Black Sabbathia luonnehditaan jopa ensimmäiseksi todelliseksi heavy metal -yhtyeeksi. Yhtyeen pitkään säilynyt suosio perustuu ensisijaisesti sen kuuteen ensimmäiseen albumiin, jotka ilmestyivät vuosina 1970–1975. Paranoid-albumin samanniminen kappale lienee yhtyeen tunnetuin. Black Sabbathin albumeita on myyty pelkästään Yhdysvalloissa 15 miljoonaa ja maailmanlaajuisesti 100 miljoonaa." (Wikipedia)

Black Sabbath vuonna 1978


Sunnuntaina 4. maaliskuuta roskakanavaksikin luonnehdittu JIM esitti dokumentin Black Sabbathista. Tunnin mittainen ohjelma oli tiivis, mutta sinä aikana ehdittiin läpikäydä hevimetallin esi-isän tärkeimmät vaiheet. Samoja tarinoita on vatvottu muissakin Sabbath-dokumenteissa ehkä liiaksikin, kirjoista puhumattakaan.

Niistä omassa hyllyssä on Joel Mclverkin kirjoittama Sabbath Bloody Sabbath, joka on erittäin kattava alan teos. Tosin juuri hiljattain kävi ilmi, että jopa aikuisrokkari Michael Bolton olisi hakenut aikoinaan Sabbathin laulajaksi, mutta sitä Mclver ei mainitse. Se kuulemma mainitaan Sabbath-kitaristi Tony Iommin elämänkertakirjassa Iron Man.

Tästä päästiinkin lempiaiheeseeni eli Black Sabbathin laulajiin. Bändissä on Ozzy Osbournen lisäksi kiekunut jos jonkinmoinen kaarti tuttuja ja tuntemattomia ukkeleita. Silti yleensä vain Ozzy muistetaan mainita Sabbathin laulajana, kuten JIMin vastikään nähdyssä dokumentissakin. Mielestäni Sabbath olisi voinut lopettaa nimensä käytön vaikka 1983 ilmestyneen Born Again -levyn jälkeen (laulajana Ian Gillan), mutta bändin vuodesta toiseen pyörittäneen kitaristi Tony Iommin ja levy-yhtiöiden tiet ovat mutkaisempia kuin tavallinen pulliainen luulisikaan.

Black Sabbathin laulajia vuosien varrelta ovat olleet esimerkiksi

Ozzy Osbourne (1969–1977, 1978–1979, 1997–)

Dave Walker (1977–1978)

Ronnie James Dio (1979–1982, 1991–1992)

Ian Gillan (1983–1984)

David Donato (1984)

Glenn Hughes (1985–1986)

Ray Gillen (1986–1987)

Tony Martin (1987–1991, 1993–1996)

Rob Halford (tuuraajana pari kertaa)

Vaikka pidän lähes kaikista Sabbathin levyistä laulajaan katsomatta, ovat lähinnä sydäntä kuitenkin Ronnie James Dion kanssa tehnyt Heaven And Hell- ja Mob Rules -albumit.

Black Sabbathin piti lähteä keväällä tien päälle alkuperäiskokoonpanossaan. Kuten moni aavistelikin, homma kuivui kasaan jo ennen kiertueen alkua. Tony Iommilla todettiin syöpä, joten hän ei luonnollisista syistä osallistu rundille. Mutta että rumpali Bill Wardkin kanssa ei päästy tarpeeksi kovaan sopimukseen palkkioista, alkaa jo kuulostaa lähinnä säälittävältä. Kovista päihde- ja terveysongelmista kärsineen miehen luulisi olevan tyytyväinen jos ylipäätään pääsee soittelemaan taas Sabbathissa, eikä pitäisi ruikuttaa muutaman dollarin perään.

Tämä on kuitenkin vain yksi osa Sabbathin saagaa. Black Sabbath tuskin tähän loppuu, vaikka Iommi menehtyisikin syöpään. Sitä en tietenkään toivo.

Black Sabbath 11/11/11

Viime viikon perjantaina Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano piti lehdistötilaisuuden Los Angelesissa. Joukkio ilmoitti, että luvassa on kiertue ja uusi levy ensi vuoden puolella.

Kaikkien aikojen legendaarisimpiin hevibändeihin kuuluva Black Sabbath soitti alkuperäiskokoonpanossaan vuosina 1968-1979, jonka jälkeen laulaja Ozzy Osbourne sai kenkää. Hän on laulanut Sabbathissa sen jälkeen 90-luvun lopulla, jolloin bändi kiersi vanhalla ryhmällä sen minkä pystyi. Rumpali Bill Wardin korvasi tuota pikaa Vinny Appice.

Bändiä on luotsannut kaikki vuodet kitaristi Tony Iommi. Basisti Geezer Butler on ollut remmissä mukana aina silloin tällöin. Kaiken kaikkiaan Black Sabbathissa on soittanut noin 35 eri muusikkoa. Se on varmaankin yllätys niille, jotka luulevat kokoonpanon olevan yhtä kuin Osbourne-Iommi-Butler-Ward. Pelkästään laulajia bändissä on ollut kymmenkunta, heidän joukossaan Ronnie James Dio, Ian Gillan (Deep Purple), Rob Halford (Judas Priest) ja Glenn Hughes (Deep Purple).

Alkuperäisbändin kiertue ja levy on nostattaneet faneissa suuria tunteita. Homma pitääkin tehdä nyt tai ei koskaan. Äijät alkavat olla sen verran vanhoja, ettei ainakaan kiertue onnistu enää myöhemmin. 1940-luvun lopulla syntyneet britit ovat päälläsiin puolin vetreässä kunnossa, mutta ainakin rumpali Bill Wardin tila voi olla mitä vain. Miehen historia on surullista taistelua päihteiden kanssa, eikä hän ole koskaan päässyt kunnolla jaloilleen erottuaan Sabbathista ensimmäisen kerran vuonna -80. Ozzy sen sijaan on veträssä kunnossa, kuten Ruisrockin 2010- ja Sauna Open Airin 2011 -keikat todistivat.

Olen nähnyt Sabbathin keikalla kolme kertaa. Provissirock 1994 on näistä fiilikseltään paras. Bändi kiersi tulloin Cross Purposes -levyn tiimoilta. Laulajana oli Tony Martin. Setti oli kattava läpileikkaus niin Ozzyn kuin Dion kaudenkin Sabbathista lisättynä Martinin aikaisilla biiseillä.

Provinssirockissa 1998 laulajana oli Ozzy. Rumpalina piti olla Ward, mutta tiedotteen mukaan hän oli sairastunut. Huhuttiin sydänkohtauksestakin. Korvaavana paukuttajana oli Vinny Appice.

Sweden Rockissa 2007 esiintyi Heaven And Hellin, joka oli Ronnie James Dion tähdittämä Sabbath-kokoonpano. Nimi tuli Sabbathin vuonna -80 ilmestyneestä samannimisestä levystä. Nimivalinta oli tuollainen siksi, "ettei sitä sekoitettaisi Ozzy Osbournen aikaiseen Black Sabbathiin". Kuulostaa kovin teennäiseltä ottaen huomioon, että bändi on vuosien varrella ollut Sabbath -nimellä vaikka minkälaisissä kokoonpanoissa.

Mikäs sen hienompaa jos Ruisrock saisi Sabbathin esiintyjälistalleen ensi kesäksi. Toinen hyvä vaihtoehto olisi Sauna Open Air. Todennäköisesti bändiä havittelee noiden lisäksi ainakin Provinssirock. Sisähallikeikalle tuskin menisin.

Black Sabbathin 70-luvun tuotannosta koottu Greatest Hits ja Ozzy Osbournen Sabbath -ralleista koostuva livelevy Speak Of The Devil olivat ensimmäisten hevilevyjeni joukossa 12-vuotiaana. Uutta levyä en odota, mutta keikalla haluaisin Sabbathin vielä nähdä. Alkuperäiskokoonpanossa.

Nuoret sankarit 70-luvun alussa.

Kolmen kappaleen mittainen comeback Live Aidissa 1985.

Jälleennäkemisen riemua 2011.

Dio jäähallissa ja olohuoneessa

Viime lauantaina katselin ystävíeni kanssa oluenjuonnin lomassa Rainbowin Live In Munich 1977 -dvd:tä. Kotvan kuluttua vaihdoin Dion dvd:n soitinpesään. Holy Diver Live -nimeä kantava kuva- ja äänikooste julkaistiin vuonna 2006. Levyillä on kaksi samaa kappalettakin, Rainbowin Long Live Rock'n'Roll ja Man On The Silver Mountain. 70-luvulla Rainbowissakin laulanut Ronnie James Dio ei ollut mainittavasti vanhentunut reilussa 30 vuodessa.

Holy Diver Liven biisilista on melkein sama kuin joulukuussa 2005 Helsingin Jäähallin keikalla. Youtubesta löytyi ylläoleva videokin samasta konsertista.

"Ronnie James Dio (oik. Ronald James Padavona, 10. heinäkuuta 1942 Portsmouth, New Hampshire, Yhdysvallat – 16. toukokuuta 2010 Houston, Texas, Yhdysvallat) oli yksi musiikkihistorian pitkäaikaisimpia ja arvostetuimpia metallimusiikin laulajia. Dio levytti musiikkia seitsemällä eri vuosikymmenellä. Hän ei julkisesti koskaan paljastanut ikäänsä, mutta hänen syntymävuodekseen on arveltu vuotta 1942. Ronnie Jamesin sukunimi Dio on italiaa ja tarkoittaa Jumalaa." (Wikipedia)

Päätin surffata ja kaivella vähän arkistoja. Sue-lehden nettisivuilta löytyi näkemykseni tuosta joulukuisesta illasta vuodelta 2005.

Christmas is Heavy: Dio, Uriah Heep, Asia

08.12.2005 Jäähalli, Helsinki

Joulun alla pidetty kolmen hard rock -bändin yhteiskiertue ulotti lonkeronsa Suomeen. Helsingin vanha jäähalli keräsi sisuksiinsa tuhansia nostalgiannälkäisiä musiikkidiggareita.

Avausbändiksi nimetty amerikkalainen Asia koottiin alun perin 80-luvun alussa 70-luvun progepierujen uudeksi orkesteriksi. 1982 ilmestynyt debyyttilevy oli menestys, joka poiki pari suurta hittiä. Sen jälkeen yhtye onkin mennyt tasaisesti alamäkeä, eikä uralle ole mahtunut vastaavia meriittejä.

Asia on helppo tuomita munattomaksi aikuisrockbändiksi. Totuuden nimissä sillä on kuitenkin ansionsa. Keikallakin kuullut Only Time Will Tell, Sole Survivor ja Heat of the Moment puolustavat paikkaansa rock-klassikkojen joukossa. Dio-faneille Asia oli epäilemättä aivan liian imelää ja kevyttä, mutta ainakin osa minun tuttavistani halusi nimenomaan nähdä jos ei nyt pelkästään, niin myös Asian.

Lavalla Asian soundi on paikoin jopa aika rankka. Sitä korostaa kitaristin hevityylinen soitanta. Sellainen, joka ei levyjä kuunnellessa välity. Ainoa alkuperäisjäsen, kosketinsoittaja Geoff Downes, jaksoi hymyillä arsenaalinsa edessä, eikä laulava basistikaan ollut mikään ujo poika. Vaikka yhtyeen 45-minuuttinen esiintyminen oli ainakin faneille lyhyt pyrähdys, oli se olennainen osa illan antia.

Uriah Heep on Suomessa niin sanottu varma nakki. Soitti bändi sitten Forssan markkinoilla tai Helsingin jäähallissa, aina riittää väkeä.

80-luvulla Heep oli monissa piireissä kirosana, jolle naurettiin. Yhtyehän ramppasi maassamme 80-luvun puolivälissä niin tiheästi, että Mikkelin muikkufestarit ja kaikki muut helppoheikkitapahtumat tuli käytyä läpi.

 Näin bändin ensimmäistä kertaa syksyllä 1989 Köyliön Lallintalolla. Tuolloin Heep ei ollut järin muodikas orkesteri, vaikka hevi ja hard rock elivätkin kukoistuskauttaan Suomessa. Uriah Heep jäi auttamattomasti 80-luvulla tulleiden bändien jalkoihin. Muodikas Heep ei ole tänäkään päivänä, mutta nyt sitä on paljon hyväksyttävämpi diggailla, kun hevinostalgia, vai pitäisikö sanoa suoranainen boomi, on ollut menossa jo pari vuotta.

Keikalla Heep on takuuvarma yhtye. Laulaja Bernie Shaw on mainio keulamies, joka elehtii ja välispiikkaa juttunsa sujuvasti. 35-vuotisjuhlaa viettävä bändi on yhä tanakassa vedossa, varmasti paljon paremmassa kuin aallonpohjassaan 70-luvun lopussa.

Ainoa ensimmäiselläkin Heep-levyllä mukana ollut soittaja eli kitaristi Mick Box ei ole juuri muuttunut ulkoisesti vuosien varrella. Miehen omituinen tapa vetkuttaa edestakaisin Les Paul -kitaransa mikrofonikytkintä on muodostunut jo melkeinpä pahaksi tavaksi, kun sitä pitää näköjään joka biisissä tehdä montakin kertaa.

Lavalla Mick Boxin takavasemmalla ollut, hieman erästä tamperelaista sarjakuvataiteilijaa ja veteraanirocktoimittajaa muistuttanut roudari häiritsi ainakin minua. Minkäköhän takia ukkelin piti mahansa kanssa seisoa (ja välillä istuakin) niin näkyvillä? Letkuheikin virkaa olisi varmaan voinut hoitaa piilostakin käsin.

Tunnin mittaisen setin ensimmäinen puolisko oli uudempaa ja tuntemattomampaa tavaraa, mutta noin puolivälissä alkoi hittiputki. Jo ensimmäisten kappaleiden joukossa kuultu Falling in Love levyltä Fallen Angel (-78) lämmitti kovasti mieltäni. Loppua kohden tunnelma tiivistyi, kun sellaiset klassikot kuin Return to Fantasy, Sunrise, Gypsy ja tietenkin Easy Livin’ tulivat. Uriah Heep on niin hyvässä vedossa, että yhtyeen ei kannata hautoa lopettamista vielä pitkään aikaan.

Elokuun viides 1983 on jäänyt allekirjoittaneen mieleen. Samana päivänä kannoin kotiin Dion Holy Diver -lp:n – ja naapurin poikaa puri uiva kyy, minkä ei kuulemma pitänyt olla mitenkään mahdollista. Reilut 22 vuotta myöhemmin kuuntelen yhä sujuvasti samaa levyä. Dion piti esittää tällä kiertueella Holy Diver -levy alusta loppuun. Näin ei kuitenkaan käynyt.

1950-luvun lopulla ensimmäisen kerran levyttänyt Ronald James Padovana eli tuttavallisemmin Ronnie James Dio on yksi uutterimpia maailmaa kiertävistä vanhoista konkareista. Eri tietolähteiden mukaan "noin vuonna 1940" syntynyt mies aloittaa jostain syystä diskografiansa vasta 70-luvun alun Elf-bändistä, vaikka levytyksiä on kertynyt roppakaupalla jo ennen tuota.

Suomessa Dio-bändi on ollut suosittu heti -83 ilmestyneestä Holy Diver -levystään lähtien. Entisen Rainbow- ja Black Sabbath -vokalistin soolobändi tuli tuolloin esille melkoisella ryminällä. Pari vuotta myöhemmin lavalla jo nähtiin tultasyöksevät lohikäärmeet, ja menestys oli valtaisaa. Lähes koko 90-luvun kestänyt hevirokin taantumustila kuitenkin koski niin Dioa kuin melkein mitä tahansa muutakin sittemmin "kasariheviksi" ristittyä bändiä. Eivätkä ne Dion 90-luvun levyt kovin ihmeellisiä olekaan verrattuna 80-luvun tuotoksiin.

Jäähallin valojen sammuessa tunnelma tiivistyi huutomyrskyyn. Tutusta kosketinintrosta kasvoi Tarot Woman, tuo Rainbow’n loistavan Rising-levyn avauskappale. Jo pelkästään sen takia kannatti vaivautua paikanpäälle. Toisena biisinä kuultiin Voodoo Black Sabbathin Mob Rules -levyltä (-81). Harvinaista herkkua. Ja tutumpia kappaleita perään. Holy Diverin bändi soitti kolmea biisiä lukuunottamatta kokonaan.

Rumpali Simon Wrightin soolo-osuus kuultiin vasta kuudennen kappaleen jälkeen, kun viime vuosina Dion keikoilla Simon on päässyt näyttämään taitojaan jo kolmannen tykityksen jälkimainingeissa. Syyksi on arveltu sitä, että Ronnie-pappa pääsisi välillä haukkaamaan happea lavan taakse. Nyt se spekulaatio voitaneen unohtaa. Sitä paitsi hevibändeillä on kautta aikojen ollut soolonumeroita, eikä sen kummemmin ole ihmetelty, mitä muut yhtyeen jäsenet tekevät niiden aikana – käyvätkö sitten tupakilla vai runkulla.

Äärimmäisen toimiva bändi – kitaristi Doug Aldrich, basisti Rudy Sarzo, kosketinsoittaja Scott Warren ja rumpali Wright – ja Ronnie James muodostavat yhdessä niin vahvan yksikön, ettei juuri paremmasta väliä. Aldrichin soolokaan ei puuduttanut, vaikka yleensä moinen kitaranrääkkäys ei jaksa innostaa.

Runsas Rainbow’n biisien esittäminen on vanhalle fanille pelkkää taivaan mannaa, mutta niillä, jotka eivät kappaleita tunne, tunne lienee hieman toisenlainen. On kuitenkin ylipäätään hienoa, että joku esittää näitä kappaleita, joita on vaikea edes pitää varsinaisina covereina, koska Ronnie James Dio niitä laulaa.

Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin sanottava, että useampi encore oli jo liikaa. Itse olin varma, että The Last in Line on vihoviimeinen kappale, mutta Dion piti kumminkin vielä kammeta lavalle esittämään We Rock. Ruuhkaa välttääkseni olin siinä vaiheessa jo jäähallin pihalla. Enkä ollut ainoa.

Dion setti: Tarot Woman / Voodoo / The Eyes / Stand Up And Shout / Holy Diver /Gypsy / Caught in a Middle / rumpusoolo / Don’t Talk to Strangers / Rainbow in the Dark / kitarasoolo / Gates of Babylon / Heaven And Hell // Encoret: Man on the Silver Mountain / Catch the Rainbow / Long Live Rock’n´Roll / The Last in Line / We Rock

Kimmo Jaramo