Deep Purple ja kumppanit Tammisaaressa

Lauantaina 21. heinäkuuta raskaan rockin veteraaniyhtye Deep Purple esiintyi Tammisaaren Juli Festivalenissa.

Huomasin tapahtumailmoituksen jo viime joulukuussa, jolloin aloin oitis levittämään asiasta infoa tutuille ja suunnittelemaan reissua Tammisaareen.

Alkuperäisen kyytisuunnitelman kanssa ilmeni h-hetken lähestyessä vaikeuksia ja ehdin jo stressata aikalailla miten liikkeelle oikein päästään. Apuun riensi kuin ihmeen kautta turkulainen I Am Productions, jonka tilausbussilla lähdimme Turun Puutorilta kello 13.

Mukana matkassa oli kolmisenkymmentä asiasta kiinnostunutta. Suurin osa oli selvästi pelkästään Deep Purplen perässä, mutta itse koin tapahtuman kokonaisvaltaisena festivaalina. Muut esiintyjät olivat Ben Granfelt Band, Paul Oxley's Unit, Bonadife ja Temperance Movement.

Valtaosa bussiporukasta oli tuttujani. Matka Turusta Tammisaareen on yllättävän lyhyt, ottaen huomioon kuinka harvoin siellä tulee käytyä. Sen verran mitä sivukorvalla matkalaisten juttuja kuuntelin, oli seutu monille täysin vierasta.

Parkkipaikan löytäminen Tammisaaresta oli aikamoinen savotta. Katuja oli suljettu festivaalin ajaksi, joten kuski yritti epätoivoisesti kaikenmaailman pikkukujien kautta kohteeseen. Reilut puoli tuntia peruuttamista ja ihmettelyä, vaikka auton olisi voinut jättää kauemmaskin.

Samalla kun kuljettajaparka käänteli vimmatusti rattia suuntaan jos toiseenkin, istui autossa täysin tervejalkaista porukkaa perse homeessa hymähtelemässä kuskin harhailuille ylimitoitetulla volyymilla soineen musiikin tahdissa. Matkanjohtajan puute tuli viimeistään tässä kohtaa ilmi. Olisi nimittäin voinut kävellä kauempaakin, eikä autoa olisi väkisin tarvinnut saada lähes portille asti.

Minulle tilanne oli todella hankala, koska rakkoni paisui siihen malliin, että juomingit olivat tulla korvista ulos. Bussin noin 160 senttisille ja 60 kiloisille tarkoitettuun vessaan en edes yrittänyt mahtua.

Lopulta, ilman minkäänlaista kuulutusta tai tietoa auton tulevista liikkeistä, pääsimme parkkiin joutomaalle lähelle festivaalialuetta. Singahdin oviaukosta kuselle kuin vuorikauris ja jumalauta millainen helpotus se olikaan.

Tammisaaressa oli kuulemma puolenpäivän tienoilla satanut. Jokunen penkki oli hiukan märkä, mutta onneksi loppupäivän aikana ei tippunut pisaraakaan.

Kostea ilma reilun kolmenkymmenen asteen helteen kanssa teki elosta tukalaa. Olo oli kuin  kasvihuoneessa tai Thaimaan lomalla. Mutta kumminkin pääasia, ettei tullut ukkoskuuroja.

Festivaalialueella huomio kiinnittyi ensimmäiseksi sekavaan aitasysteemiin. Karsinaa ja metalliaitaa oli vaikka naapurikuntiin jakaa. Oli vip-osastoa ja karvalakkimallia, eikä kukaan oikein tiennyt mihin olisi pitänyt mennä.

Festivaalin juomahinnat olivat luku sinänsä. Käsittämättömän kalliit oluet, lonkerot ja muut tuotteet löivät silti ällikällä, vaikka tällaiseen sikamaiseen hinnoitteluun olisikin jollain tasolla osannut varautua. Omalla kohdallani se tarkotti salakuljettettua virovodkapulloa, jota ilman päivästä tuskin olisi selvitty alle 150 euron. Nyt juomiin meni viitisenkymppiä.

Portin lähellä istuskellessani olin aitiopaikalla seuraamassa järjestysmiesten touhuja. Pari innokasta gerberosta oikein hakemalla haki epäkohtia ja säntäsi ihmisten perään mitä turhimmista syistä.

Ehkä jatkossa voisi harkita sellaista, että ihmiset päästetään sisälle samasta portista, annetaan heidän olla rauhassa ja pitää hauskaa. Ulkomailla kun menet rokkifestivaaleille, olet toivottu asiakas ja järjestysmies palvelee sinua. Suomessa asia on toisinpäin.

Juli Festivalenin bändikattaus oli tänä vuonna varsin onnistunut. Jossain ennakkotiedoissa mainittu M.A. Numminen & Pedro Hietanen oli matkan varrella tippunut esiintyjälistasta pois. En oikein ymmärrä miten kaksikko olisi kattaukseen sopinutkaan.

Päivän ensimmäinen esiintyjä oli Ben Granfelt. Sympaattinen suomalaiskitaristi on musiikkia laajemmin seuraaville tuttu muun muassa yhtyeistä Gringos Locos, Guitar Slingers, Leningrad Cowboys, Wishbone Ash ja Los Bastardos Finlandeses. Granfeltin bluesin perinteitä kunnioittava soitto oli hienoa kuunneltavaa.

Viime vuonnakin Juli Festivalenissa esiintynyt tammisaarelainen 80-luvun alun supersuosikki Paul Oxley's Unit poikkesi päivän musiikillisesta linjasta kepeällä popillaan. Oxley kuuluttikin jossain välissä, että "tämä on heavymetalfestivaali". No ei nyt sentään, mutta ehkä hänen näkökulmastaan.

Yhtyeen vanhat hitit kuten Another Heartbreak, Terry's Inside ja Spanish Bars ovat niin hienoja biisejä, että hänelle ja orkesterilleen soisi nykyäänkin laajempaa julkisuutta, kun kerran ovat näin aktiivisia ja vetreitä.

Etelä-Ruotsin Malmöstä tuleva Bonafide esitti Krokus- ja AC/DC-tyyppistä hard rockia. Päivän rankimman näköisten soittajien titteli menee heille, samoin musiikillinen anti oli selvästi raskainta mitä Tammisaaressa kuultiin.

Ruotsalaisten jälkeen lavalle asteli brittiläinen The Temperance Movement. Tiedotteen mukaan sen "on kehuttu kuuluvan 2010-lvulla perustettujen vintage-rockin kiinnostavimpiin yhtyeisiin". Varmaan jonkun mielestä näin onkin, mutta minulle orkesteri oli aika yhdentekevä. Ehkä parempi perehtyminen voisi joskus olla paikallaan, mutta ainakaan nyt en jaksanut bändin retroilusta kiinnostua.

Oasiksen Liam Gallargeria muistuttanut laulaja oli energinen ja bändi yritti kovasti muutenkin, mutta Deep Purplea odotellessa oli muutakin mielessä kuin The Temperance Movement.

Illan odotetuin akti oli luonnollisesti The Long Goodbye -kiertueellaan oleva brittiläinen Deep Purple. Heavy rockin ja nykytermein "classic rockin" tunnetuimpiin orkestereihin kuuluva poppoo veti arvioni mukaan porukkaa Tammisaaren kauniiseen Stallörsparkeniin viitisen tuhatta. Saattoi olla enemmänkin, mutta en ole nähnyt mitään lukuja ainakaan vielä tätä naputellessani.

Odotukseni Purplea kohtaan olivat korkealla. Muutaman kerran aiemminkin yhtyeen nähneenä en ole mitenkään riemusta hyppinyt, mutta nyt halusin nähdä bändin ennen kuin se lähivuosina mitä todennäköisimmin kuopataan. Ovathan orkesterin muusikot jo ikämiehiä, keski-ikä 70-vuoden korvilla ja kiertueen nimikin on suuntaa antava.

Yksi syy moiseen Purple-intoiluuni oli Youtubesta löytyvä, viime marraskuussa BBC-studiolla vedetty livekeikka. Siinä yhtye on varsin vetreässä kunnossa, eikä mikään onneton räpeltäjä kuten entisen kitaristinsa Ritchie Blackmoren nykyinen Rainbow-viritelmä.

Purplen settilista kelpasi varmasti pääosalle ihmisistä, vaikka noin laajan tuotannon omaavan bändin valikoimasta olisi paljon muutakin ammennettavaa riittänyt. Rockmusiikin legendaarisimpia riffejäkin kuultiin illan aikana useita - Smoke On The Water ja Black Night etunenässä, eivätkä Strange Kind Of Woman, Perfect Strangers tai Space Truckin' nekään kauaksi jää.

Laulaja Ian Gillan vaikutti olevan oikein hyvässä kuosissa ja äänikin kulki. Kitaristi Steve Morsen soittoa ei voi muuta kuin ihailla, basisti Roger Glover oli hänkin vetreässä kunnossa ja leveästi purukalustoaan esitellut kosketinsoittaja Don Airey taikoi vehkeistään maukkaita ujelluksia. Hiljattain 70-vuotta täyttänyt bändin ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Ian Paice, paukutti kannuja kuin vuosikymmenet sitten.

Loistava keikka Purplelta ja paras livekokemukseni pitkiin aikoihin. Hieno päivä ja reissu ylipäätään. Kuvatkin onnistuivat mainiosti.

Deep Purplen settilista Tammisaaressa 21.7.2018:

Intro: Mars, The Bringer Of War

Highway Star
Pictures Of Home
Bloodsucker
Strange Kind Of Woman
Sometimes I Feel Like Screaming
Uncommon Man
Lazy
Time For Bedlam
Birds Of Prey
Knocking At Your Backdoor
soolo: Don Airey
Perfect Strangers
Space Truckin'
Smoke On The Water

encore:
Hush
soolo: Roger Glover
Black Night

Kirkan kuolemasta kymmenen vuotta

31. tammikuuta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta Kirka Babitzinin kuolemasta. 56-vuotiaana menehtyneen laulajan merkkipäivä nostatti etenkin Facebookissa valtaisan päivitysvyöryn. Yksi jos toinenkin paljastui miehen tuotannon suureksi ystäväksi.

Omalle ikäluokalleni Kirka on ollut olemassa aina. En muista koskaan kokeneeni häntä mitenkään erityisen lässyksi laulajaksi toisin kuin vaikka jotain Tapani Kansaa, joka hänkin on tuttu jo lapsuudesta 70-luvulta.

60-luvulla laulajan hommat aloittanut Kirka ehti uransa ensimmäisten vuosikymmenten aikana esittää vähän sitä sun tätä, mutta tunnettiin 80-luvulla etenkin iskelmälaulajana.

Vähälle huomiolle jäi, että vuonna 1982 Kirka ja siskonsa Muska Babitzin lauloivat kumpainenkin pari biisiä suomenkielistä heviä Kimmo Kuusniemi Bandin levyllä Moottorilinnut. Musiikillisesti melkoisen yhdentekevä julkaisu on kohonnut jonkinlaiseen kulttimaineeseen vasta viime vuosina. Aikanaan se ohitettiin lähes täysin, eikä albumi ollut mikään merkkiteos toisin kuin monet tuntuvat nykyään uskovan.

Kun Kirka vuonna 1986 kääntyi tunnetusta iskelmätähdestä "hevirokkariksi", olin aluksi vähän skeptinen homman toimivuudesta. Vuotta aiemmin näin televisiotaltioinnin, jossa hän veti antaumuksella Rainbowin Long Live Rock'n'Roll -kappaleen, joten täysin yllätyksenä asia ei tullut.

Apu-lehdessä oli syksyllä 1986 juttu Kirkan uudesta rokkiurasta. Silloinen tuttuni Marko Koljonen totesi, että "ei kai sitä nyt voi ottaa tosissaan". Joululahjaksi sain tädiltäni Kirkan R.O.C.K. -albumin, joka vastoin Koljosen uumoiluja osoittautui varsin päteväksi tuotokseksi.

R.O.C.K. otettiin hyvin vastaan. Se myi kultaa, jonka raja oli tuohon aikaan 25 000 yksikköä. Levyllä soitti studiomuusikoita kuten Janne Louhivuori, Vesa Aaltonen ja Kassu Halonen. Viimeksi mainuttu oli myös vastuussa biiseistä yhdessä Edu Kettusen, Esa Kaartamon ja Kisu Jernströmin kanssa. Ei ehkä järin rokkia paperilla, mutta kuunneltuna toimivaa.

Albumin tunnetuimmat raidat nimikappaleen ohella ovat I'll Be Yours ja Kassu Halosen itsensä aiemmin samana vuonna levyttämä Strangers In The Night. Ilmeisesti Halonen havaitsi, että Uriah Heep -tyylinen biisi sopisi hyvin myös Kirkan "hevilevylle", jollaiseksi albumin musiikkia yleisesti kuvailtiin.

Mukana on myös kaksi tunnettua lainabiisiä. Steppenwolfin 60-luvulla levyttämässä Born To Be Wildissa mainittiin ensimmäisen kerran sanapari "heavy metal", joka Kirkan suussakin taipui uskottavasti. Itse kappale kuitenkin oli jo kolmekymmentä vuotta sitten puhkikulunut, eikä Kirkan versio Muppet Show -tyyppisine torvineen ollut parhaimmasta päästä. Alice Cooperin School's Out ei sekään toiminut yhtään Born To Be Wildia paremmin Kirkan käsittelyssä.

Noihin aikoihin Kirka hevibändeineen sai valtavasti julkisuutta sekä lehdistössä että televisiossa. Nuoremmista soittajista koostuneessa orkesterissa soittivat muun muassa kitaristi Tatu Mannberg ja oululaisesta Riff Raff -heviyhtyeestä tuttu rumpali Esa Palosaari.

Kirkan rokkiura jatkui vielä toisenkin levyn verran. 1987 ilmestyneellä The Spellillä ei jostain syystä kuultu Mannbergiä tai Palosaarta, vaan jälleen tuttuja studiomuusikoita. Kaiken huipuksi rumpujen virkaa hoiteli kone, vaikka kykeneviä kapulan heiluttajia olisi varmasti ollut saatavilla.

Albumin kappaleista vastasivat jälleen Halonen, Jernström, Kaartamo ja Kettunen. Musiikillisesti muutosta oli tullut aika paljonkin - nyt mentiinkin hard rockin piirissä, eikä R.O.C.K.:ilta tuttua perinteisempää poljentoa ollut.

Tuohon aikaan ruotsalaisyhtye Europe oli The Final Countdown -jättihitillään niin suosittu Suomessakin, etteivät Halonen ja Jernström voineet olla sitä huomaamatta. Niinpä The Spellin tunnetuin kappale onkin Europe -tyylinen You Put The Spell On Me. Muista kappaleista saattaa havaita etenkin Rainbowin 80-luvun albumien tunnelmia. Pidän The Spelliä ehjempänä kokonaisuutena kuin R.O.C.K.:ia.

Albumi ilmestyi lokakuussa 1987. Tuohon aikaan kävin usein Turun Yliopistonkadulla sijainneessa Comeback -levyliikkeessä. Yllätyin kun näin The Spellin käytettyjen levyjen laarissa lähes välittömästi julkaisunsa jälkeen. 30 markkaa ei ollut ylivoimainen hinta siitä, vaikka silloin sekin oli iso raha.

Kirkan ura tuntui rokkilaulajana kulkevan hyvin, mutta asia ei kuitenkaan ollutkaan niin. Suurperheen isä ei tienannut tarpeeksi hevihommillaan, eikä keikkoja myyty haluttua määrää.

Ratkaisu oli siirtyä jälleen iskelmän pariin. Pitkän tukan kasvattanut Kirka pelkäsi uskottavuutensa puolesta, eikä aluksi syttynyt Halosen ja taustapirujensa ideasta alkaa hoilata kevyempää kamaa. Vuonna 1988 hän vastentahtoisesti levytti kappaleen Surun pyyhit silmistäni, josta tulikin miehen ehkä tunnetuin esitys.

Joulukuussa ilmestynyt samanniminen albumi on Suomen kaikkien aikojen kolmanneksi myydyin peräti 214 000 kappaleellaan. Tyylinvaihto kannatti taloudellisesti, eikä ainakaan minun tutuistani kukaan ratkaisua erityisemmin ihmetellyt.

"Hevi-Kirkaa" en koskaan nähnyt livenä. Tosin vähän sellaisena mainostettiin vuoden 2005 Tuurin kyläkaupan parkkipaikalla järjestettyä Miljoonarockin keikkaa, jossa Kirka esitti normaalisettiään runsaammin rock- ja hevibiisejä.

Tuolloin myös tapasin Kirkan sen ainoan kerran. Hän käveli vastaan noin tunti keikkansa jälkeen festivaalin backstage-alueella. Vaihdoimme pari sanaa ja kehuin illan showta.

Miljoonarockin pääesiintyjänä oli legendaarinen brittibändi Deep Purple, yksi hevirokin esi-isistä. 80-luvun lopulla laulaja Ian Gillan sai tilapäisesti kenkää yhtyeestä ja hänen tilalleen pestattiin entinen Rainbow -solisti Joe Lynn Turner. Viime vuosina on internetissä levinnyt jonkun neropatin kehittämä urbaani legenda, jonka mukaan Kirka olisi tuolloin ollut ehdolla Purplen keulille. Ei mitään perää.

More Hits - The Best Of Deep Purple

Hassisen kirpputorilla Turussa tulee piipahdettua aina silloin tällöin. Siellä on erillinen huone lp-levyille ja kirppiksellä on muutenkin mukava kierrellä. Hassisen tapauksessa bonusta on myös upea kassaneiti Piia, jonka oikein toivoo olevan työvuorossa.

Viime kerralla Hassiselta tarttuivat mukaan Kississä ennen vanhaan rumpaloineen Peter Crissin soolo-lp vuodelta 1978 seitsemän euron hintaan sekä käyttämätön Deep Purplen tupla-cd-kokoelma More Hits - The Best Of Deep Purple huimalla 2,90 euron hintalapulla varustettuna.

Purplen levy on ilmeisesti sisarjulkaisu vuonna 1998 ilmestyneelle 30: Very Best Of Deep Purple -kokoelmalle. Se on varsin asiallinen kooste, vaikka bändin 70-luvun viimeiseksi jääneelta ja käsittämättömän aliarvostetulta levyltä Come Taste The Band onkin mukana vain yksi biisi (You Keep On Moving).

Yhtään sen paremmaksi ei pistä More Hits - The Best Of Deep Purplekaan. Come Taste The Bandia edustaa vain Lady Luck. Muilta David Coverdalen laulamilta Purple-levyiltä mukana on kaksi kappaletta Burnilta (-74) (Sail Away, Might Just Take Your Life) ja Stormbringeriltä (-74) Lady Double Dealer, Hold On sekä The Gypsy.

Ilmeisesti kokoelman tekijä on ollut joko kännissä tai perin tietämätön, sillä mukaan on ängetty niinkin heppoisia biisejä kuin Strangeways (levyltä House Of Blue Light -87) ja bändin 80-luvun hienolta paluulevyltä Perfect Strangers (-84) sen ehkä heikoimmat raidat Nodody's Home ja A Gypsy's Kiss.

Purple-kitaristi Ritchie Blackmoren Rainbowissa 80-luvun alussa maineensa luonut laulaja Joe Lynn Turner oli pari vuotta Purplenkin keulilla. Yhteistyön hedelmäksi muodostui varsin mainio albumi Slaves And Masters (-90). More Hits - The Best Of Deep Purplelle on poimittu levyltä vain King Of Dreams, vaikka potentiaalia olisi ollut paljon enemmän.

Ykköskiekko sisältää enemmän klassista Purplea. Neljä ensimmäistä kappaletta ovat peräisin bändin 60-luvun lopulla ilmestyneiltä levyiltä, joissa laulajana oli Rod Ewans. Yhtyeen tyyli oli tuolloin vielä pahasti haussa, eikä Purple pahemmin poikennut muista vuosikymmenen bändeistä.

Hevirokki tuli mukaan vuonna 1970 julkaistun In Rock -albumin myötä. Levyllä kiljui Ian Gillan ja yhtye ponnahti suursuosioon. In Rockilta kuullaankin kolme rallia. Yhtyeen alkuaikojen huonoimmaksi levyksi rankkaamani Who Do We Think We Are (-73) on sekin mukana kolmella raidalla.

Viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen en ole enää oikein jaksanut paneutua Purplen uusiin tuotoksiin. Ajanjaksolla on ilmestynyt kuusi studioalbumia. Jos aikoinaan hieno ja uraauurtava orkesteri kehtaa panna levynkanteen kuvan banaaninlastaajista (Bananas -03), ei minun tarvitse sitä kuunnella.

Deep Purplen Burn 40-vuotias

Brittiläisen rocksuuruuden Deep Purplen kahdeksas studioalbumi Burn täytti viime viikolla 40 vuotta. Loppuvuonna 1973 nauhoitettu levy putkahti kauppojen hyllyille 15. helmikuuta 1974.

Vuonna 1973 suosionsa huipulla ollut Purple vaihtoi kuluneen vuoden kesällä kokoonpanoaan. Kenkää saivat laulaja Ian Gillan ja basisti Roger Glover. Tilalle haalittiin Trapeze-yhtyeessä vaikuttanut laulajabasisti Glenn Hughes, joka kaavaili pääsevänsä yhtyeen keulahahmoksi mikrofonin varteen. Kitaristi ja erotettujen jäsenten jälkeen paljon määrärysvaltaa itselleen haalinnut Ritchie Blackmore ei kumminkinkaan tyytynyt pelkkään Hughesiin, vaan halusi bändiin varsinaisen laulajan.

Yhtye tiedusteli ensin Freen Paul Rodgersilta josko tämä oli valmis keikkumaan Purplen keulilla. Rodgers kumminkin näytti punaista valoa ja perusti Bad Companyn, joka menestyikin varsin hyvin. Paikasta kieltäytyi myös muutamaa vuotta myöhemmin Uriah Heepin laulajaksi David Byronin jälkeen valittu John Lawton.

Vokalistin pestin sai lopulta kellariyhtyeissä laulanut täysin tuntematon David Coverdale. Tuolloin 21-vuotias laulaja näki Melody Maker -lehdessä ilmoituksen, jossa Purple etsi uutta ääntelijää.

Ennen kuin Coverdale julkistettiin yhtyeen uudeksi jäseneksi, joutui hän laihdutuskuurille ja karsastusleikkaukseen. Ajalle tyypillisiä, Suomen valtion päämiehenkin kasvoilta tuttuja paksuja pullonpohjalaseja käyttänyt nuorukainen ryhtyi ängemään silmiinsä piilolinssejä ulkonäkönsä kohentamiseksi.

Deep Purple Mark III. Blackmore - Coverdale - Hughess - Lord - Paice. 

Koossa oli nyt niin sanottu Mark III -kokoonpano, jonka muut jäsenet olivat rumpali Ian Paice ja kosketinsoittaja Jon Lord. Tällä miehityksellä yhtye jatkoi vuoteen 1975, jolloin Blackmore erosi ja ryhtyi luotsaamaan Rainbow-bändiään.

Yhtyeen itsensä tuottamaa ja Martin Birchin äänittämää Burnia ryhdyttiin nauhoittamaan 3. marraskuuta 1973 Sveitsin Montreauxissa, jossa Purple edellisenä vuonna levytti yhden parhaimmista albumeistaan. Kyseinen Machine Head sisältää muun muassa legendaarisen Smoke on the Waterin.

Musiikillisesti Burn oli uutta Purplea. Levyllä kuuluu selkeitä bluesvivahteita, heviä ja hard rockia ja onpa sillä myöhemmin riesaksi asti tullutta funkiakin. Edellinen, vanhalla kokoonpanolla tehty Who Do You Think We Are edustaa jokseenkin erilaista meininkiä.

Uutta Burnilla edustivat myös lauluosuudet. Hughesia ei pidetty pelkästään basson varressa, vaan mies luikauttaa toisinaan omat laulunsa sopiviin kohtiin ja vuorottelee Coverdalen kanssa.

Samaa efektiä on myöhemmin käytetty yllättävän vähän hyödyksi muiden bändien toimesta. Kotimainen pitkänlinjan heavy-yhtye Tarot ryhtyi samaan leikkiin kymmenisen vuotta sitten, mutta mielestäni tulokset eivät ole olleet järin ihmeelliset verrattuna yhtyeen vanhempaan tuotantoon.

Itse pidän Burnia ehkä Machine Headin ja Perfect Strangersin ohella orkesterin parhaimpana levynä. Ensimmäinen kokemukseni albumiin liittyy 70-luvulle. Tuolloin katselin kummissani yksitoista vuotta vanhemman serkkupoikani lp-levyjä. Hienot, usein avattavat kannet olivat jotain uutta ja ihmeellistä. Mieleni syvyyksiin jäi elämään etenkin Burnin kansi, jossa yhtyeen jäsenten päistä on tehty kynttilöitä. Takakannessa ne ovat sulaneet.

Joitakin vuosia myöhemmin oivalsin levyn musiikillisen erinomaisuuden. Nimikappale varsinkin on yksi kaikkien aikojen biiseistä. Riffi on ohittamaton ja tasan kuuden minuutin mitallaan ralli on täydellinen muutenkin. Toinen vuosien varrella eniten levyn kappaleista soinut on seitsemän ja puoliminuuttinen hidas blues Mistreated.

Hanoi Rocks Readingin lavalla 1983

Viime viikolla Youtubeen putkahti mielenkiintoista materiaalia. Hanoi Rocksin keikka Readingin rockfestivaaleilla kesällä 1983 oli ladattu palvelimeen.

Brittiläinen valokuvaaja Justin Thomas otti aikoinaan runsaasti fotoja Suomesta Lontooseen muuttaneesta rockyhtye Hanoi Rocksista. Miehellä oli välillä videokamerakin mukana. Thomasin arkistoissa 30 vuotta lojunut festarivideo on vihdoinkin nähtävillä netissä.

Hanoi Rocks oli vuonna 1983 ehkä parhaimmassa vedossaan. Valitettavasti video ei tee oikeutta bändille heikon äänen- ja kuvalaadun vuoksi, mutta yhtyeen energia välittyy kyllä.

Readingin keikka mainitaan Ari Väntäsen kirjoittamassa Hanoi Rocks: All Those Wasted Years -kirjassa. Siinä laulaja Michael Monroe ilkkuu, että "aina kun häntä vitutti Andy McCoy, hän kelasi keikkavideosta kohtaa, jossa kitaristi saa kusipullosta päähänsä kesken soolon". Itse en moista kohtaa videolta löytänyt ainakaan yhdellä katselukerralla, mutta lavalle lentävä pullosateen näkee kyllä huonosta kuvanlaadusta huolimatta.

Muistan, että suomalaisessa OK-nuorisolehdessä oli juttua Hanoin Readingin keikasta. Samalla festarilla esiintyivät muun muassa Black Sabbath, jossa lauloi tuolloin paremmin Deep Purplesta tunnettu Ian Gillan, Thin Lizzy, Marillion, Big Country ja muutama vuosi sitten uuteen nousuun dokumenttielokuvan avulla päässyt Anvil.

Hanoilta ilmestyi keväällä 1983 kolmas studioalbumi Back To Mystery City. Levyn kappaleet ovatkin Readingin keikalla pääosassa. Setti on pitkälti samanlainen kuin joulukuussa -83 Lontoon Marqueella nauhoitetun livelevyn All Those Wasted Yearsin kappalelista.

Onnistuin 13-vuotiaana seiskaluokkalaisena näkemään Hanoi Rocksin. Bändi poikkesi videon kuvausvuonna uudenvuoden aatonaattona Kalannin urheilutalolla. Lämmittelybändinä oli tuolloin vielä täysin tuntematon helsinkiläinen Smack. Jälkimmäisenkin näin lavalla puolen tusinaa kertaa uudelleenkin, mutta Hanoita piti odottaa 2000-luvulle asti, jolloin yhtye koottiin uudestaan.

Black Sabbath JIMillä

"Black Sabbath on englantilainen Grammy-palkittu heavy metal -yhtye, joka perustettiin Birminghamissa vuonna 1969. Black Sabbathin alkuperäisen kokoonpanon muodostivat laulaja John ”Ozzy” Osbourne, kitaristi Anthony ”Tony” Iommi, basisti Terence ”Geezer” Butler ja rumpali William ”Bill” Ward. Ozzy Osbourne erotettiin yhtyeestä vuonna 1979 ja korvattiin entisellä Rainbow-yhtyeen laulajalla, Ronnie James Diolla. Tämän jälkeen yhtyeen kokoonpano on muuttunut useasti. Kitaristi Tony Iommi on ainoa jokaisessa Black Sabbathin kokoonpanossa mukana ollut jäsen.

Black Sabbath aloitti uransa esittämällä blues rockia, mutta siirtyi jo esikoisalbumillaan raskaaseen rockiin, jonka kehitykseen yhtye vaikutti merkittävästi. Joskus Black Sabbathia luonnehditaan jopa ensimmäiseksi todelliseksi heavy metal -yhtyeeksi. Yhtyeen pitkään säilynyt suosio perustuu ensisijaisesti sen kuuteen ensimmäiseen albumiin, jotka ilmestyivät vuosina 1970–1975. Paranoid-albumin samanniminen kappale lienee yhtyeen tunnetuin. Black Sabbathin albumeita on myyty pelkästään Yhdysvalloissa 15 miljoonaa ja maailmanlaajuisesti 100 miljoonaa." (Wikipedia)

Black Sabbath vuonna 1978


Sunnuntaina 4. maaliskuuta roskakanavaksikin luonnehdittu JIM esitti dokumentin Black Sabbathista. Tunnin mittainen ohjelma oli tiivis, mutta sinä aikana ehdittiin läpikäydä hevimetallin esi-isän tärkeimmät vaiheet. Samoja tarinoita on vatvottu muissakin Sabbath-dokumenteissa ehkä liiaksikin, kirjoista puhumattakaan.

Niistä omassa hyllyssä on Joel Mclverkin kirjoittama Sabbath Bloody Sabbath, joka on erittäin kattava alan teos. Tosin juuri hiljattain kävi ilmi, että jopa aikuisrokkari Michael Bolton olisi hakenut aikoinaan Sabbathin laulajaksi, mutta sitä Mclver ei mainitse. Se kuulemma mainitaan Sabbath-kitaristi Tony Iommin elämänkertakirjassa Iron Man.

Tästä päästiinkin lempiaiheeseeni eli Black Sabbathin laulajiin. Bändissä on Ozzy Osbournen lisäksi kiekunut jos jonkinmoinen kaarti tuttuja ja tuntemattomia ukkeleita. Silti yleensä vain Ozzy muistetaan mainita Sabbathin laulajana, kuten JIMin vastikään nähdyssä dokumentissakin. Mielestäni Sabbath olisi voinut lopettaa nimensä käytön vaikka 1983 ilmestyneen Born Again -levyn jälkeen (laulajana Ian Gillan), mutta bändin vuodesta toiseen pyörittäneen kitaristi Tony Iommin ja levy-yhtiöiden tiet ovat mutkaisempia kuin tavallinen pulliainen luulisikaan.

Black Sabbathin laulajia vuosien varrelta ovat olleet esimerkiksi

Ozzy Osbourne (1969–1977, 1978–1979, 1997–)

Dave Walker (1977–1978)

Ronnie James Dio (1979–1982, 1991–1992)

Ian Gillan (1983–1984)

David Donato (1984)

Glenn Hughes (1985–1986)

Ray Gillen (1986–1987)

Tony Martin (1987–1991, 1993–1996)

Rob Halford (tuuraajana pari kertaa)

Vaikka pidän lähes kaikista Sabbathin levyistä laulajaan katsomatta, ovat lähinnä sydäntä kuitenkin Ronnie James Dion kanssa tehnyt Heaven And Hell- ja Mob Rules -albumit.

Black Sabbathin piti lähteä keväällä tien päälle alkuperäiskokoonpanossaan. Kuten moni aavistelikin, homma kuivui kasaan jo ennen kiertueen alkua. Tony Iommilla todettiin syöpä, joten hän ei luonnollisista syistä osallistu rundille. Mutta että rumpali Bill Wardkin kanssa ei päästy tarpeeksi kovaan sopimukseen palkkioista, alkaa jo kuulostaa lähinnä säälittävältä. Kovista päihde- ja terveysongelmista kärsineen miehen luulisi olevan tyytyväinen jos ylipäätään pääsee soittelemaan taas Sabbathissa, eikä pitäisi ruikuttaa muutaman dollarin perään.

Tämä on kuitenkin vain yksi osa Sabbathin saagaa. Black Sabbath tuskin tähän loppuu, vaikka Iommi menehtyisikin syöpään. Sitä en tietenkään toivo.