Deep Purplen Burn 40-vuotias

Brittiläisen rocksuuruuden Deep Purplen kahdeksas studioalbumi Burn täytti viime viikolla 40 vuotta. Loppuvuonna 1973 nauhoitettu levy putkahti kauppojen hyllyille 15. helmikuuta 1974.

Vuonna 1973 suosionsa huipulla ollut Purple vaihtoi kuluneen vuoden kesällä kokoonpanoaan. Kenkää saivat laulaja Ian Gillan ja basisti Roger Glover. Tilalle haalittiin Trapeze-yhtyeessä vaikuttanut laulajabasisti Glenn Hughes, joka kaavaili pääsevänsä yhtyeen keulahahmoksi mikrofonin varteen. Kitaristi ja erotettujen jäsenten jälkeen paljon määrärysvaltaa itselleen haalinnut Ritchie Blackmore ei kumminkinkaan tyytynyt pelkkään Hughesiin, vaan halusi bändiin varsinaisen laulajan.

Yhtye tiedusteli ensin Freen Paul Rodgersilta josko tämä oli valmis keikkumaan Purplen keulilla. Rodgers kumminkin näytti punaista valoa ja perusti Bad Companyn, joka menestyikin varsin hyvin. Paikasta kieltäytyi myös muutamaa vuotta myöhemmin Uriah Heepin laulajaksi David Byronin jälkeen valittu John Lawton.

Vokalistin pestin sai lopulta kellariyhtyeissä laulanut täysin tuntematon David Coverdale. Tuolloin 21-vuotias laulaja näki Melody Maker -lehdessä ilmoituksen, jossa Purple etsi uutta ääntelijää.

Ennen kuin Coverdale julkistettiin yhtyeen uudeksi jäseneksi, joutui hän laihdutuskuurille ja karsastusleikkaukseen. Ajalle tyypillisiä, Suomen valtion päämiehenkin kasvoilta tuttuja paksuja pullonpohjalaseja käyttänyt nuorukainen ryhtyi ängemään silmiinsä piilolinssejä ulkonäkönsä kohentamiseksi.

Deep Purple Mark III. Blackmore - Coverdale - Hughess - Lord - Paice. 

Koossa oli nyt niin sanottu Mark III -kokoonpano, jonka muut jäsenet olivat rumpali Ian Paice ja kosketinsoittaja Jon Lord. Tällä miehityksellä yhtye jatkoi vuoteen 1975, jolloin Blackmore erosi ja ryhtyi luotsaamaan Rainbow-bändiään.

Yhtyeen itsensä tuottamaa ja Martin Birchin äänittämää Burnia ryhdyttiin nauhoittamaan 3. marraskuuta 1973 Sveitsin Montreauxissa, jossa Purple edellisenä vuonna levytti yhden parhaimmista albumeistaan. Kyseinen Machine Head sisältää muun muassa legendaarisen Smoke on the Waterin.

Musiikillisesti Burn oli uutta Purplea. Levyllä kuuluu selkeitä bluesvivahteita, heviä ja hard rockia ja onpa sillä myöhemmin riesaksi asti tullutta funkiakin. Edellinen, vanhalla kokoonpanolla tehty Who Do You Think We Are edustaa jokseenkin erilaista meininkiä.

Uutta Burnilla edustivat myös lauluosuudet. Hughesia ei pidetty pelkästään basson varressa, vaan mies luikauttaa toisinaan omat laulunsa sopiviin kohtiin ja vuorottelee Coverdalen kanssa.

Samaa efektiä on myöhemmin käytetty yllättävän vähän hyödyksi muiden bändien toimesta. Kotimainen pitkänlinjan heavy-yhtye Tarot ryhtyi samaan leikkiin kymmenisen vuotta sitten, mutta mielestäni tulokset eivät ole olleet järin ihmeelliset verrattuna yhtyeen vanhempaan tuotantoon.

Itse pidän Burnia ehkä Machine Headin ja Perfect Strangersin ohella orkesterin parhaimpana levynä. Ensimmäinen kokemukseni albumiin liittyy 70-luvulle. Tuolloin katselin kummissani yksitoista vuotta vanhemman serkkupoikani lp-levyjä. Hienot, usein avattavat kannet olivat jotain uutta ja ihmeellistä. Mieleni syvyyksiin jäi elämään etenkin Burnin kansi, jossa yhtyeen jäsenten päistä on tehty kynttilöitä. Takakannessa ne ovat sulaneet.

Joitakin vuosia myöhemmin oivalsin levyn musiikillisen erinomaisuuden. Nimikappale varsinkin on yksi kaikkien aikojen biiseistä. Riffi on ohittamaton ja tasan kuuden minuutin mitallaan ralli on täydellinen muutenkin. Toinen vuosien varrella eniten levyn kappaleista soinut on seitsemän ja puoliminuuttinen hidas blues Mistreated.

Gary Moore 4.4.1952 - 6.2.2011

Gary Moore oli Pohjois-Irlannissa syntynyt kitaristi, jonka tunnetuimpia yhtyeitä olivat Colosseum II ja Thin Lizzy. Soolourallaan mies levytti laadukasta hard rockia, mutta siirtyi 90-luvun taitteessa bluesin pariin. Sitä hän soitteli viimeiset parikymmentä vuotta.

Gary Moore löydettiin kuolleena hotellihuoneestaan Espanjan aurinkorannikolta vuosi sitten. Ilmeisesti viina maistui liikaa. Viikatemies korjasi lahjakkaan soittajan pois alle kuusikymppisenä.

Näin Mooren lavalla muistaakseni kaksi kertaa. Provinssirockissa Seinäjoellä kesäkuussa 1990 ja Tall Ship Racessa Turussa heinäkuussa 2009. Molemmilla kerroilla Moore soitti bluesrockia koko keikan.

Ennen jälkimmäistä esiintymistä Turussa liikkui "varmoja huhuja", että Moore soittaisi "hard rock -setin" eli 80-luvun tuotantoaan. Näin ei valitettavasti ollut. Eipä silti, hyvinhän se blues upposi minullekin.

70-luvun tuotantoa oleva Parisienne Walkways meni Turussakin tällä lailla. Gary Moore todella tiesi miten kitara pannaan vinkumaan.

Eräs Gary Mooren tunnetuimmista kappaleista on peräisin Run For Cover -levyltä vuodelta 1985. Albumilla olivat mukana muun muassa entinen Deep Purple -basistilaulaja Glenn Hughes ja Thin Lizzyn nokkamies Phil Lynott. Viimeksi mainittu myös Out in The Fields -biisillä ja videolla.

Gary Moore kohosi hurjaan suosioon 1987 julkaistun Wild Frontier -levyn myötä. Sen tunnetuin kappale on suomalaisen Nightwish -yhtyeenkin myöhemmin levyttämä Over The Hills And Far Away.

Sääli, että mies jätti hard rockin jo 80-luvun lopulla. Onneksi perinnöksi jäi loistavia levyjä kuten Corrodors of Power (-82), Victims Of The Future (-83) ja Run For Cover (-85).

Gary Mooren blues-kauteen en ole koskaan jaksanut perehtyä tarkemmin. Miehen bluesrenkutuksia tunnistan sentään muutaman, koska jonkinmoisia hittejä niistäkin on tullut. Käsittääkseni häntä ei alan piireissä juurikaan arvostettu bluesmuusikkona. Liekö syynä sitten hard rock -tausta vai mikä. Hyvin tämä ainakin kulkee.

Whitesnake Turussa 2004

Viime päivinä levysoittimessani on soinut ahkerasti Whitesnaken tuotanto. Tietokoneen kautta Youtuben WS-pätkät ovat myös saaneet uusia katsojalukuja.

Sarjassamme Menneitä muistellessa, palaan ajassa seitsemän vuoden taakse. Tuolloin Whitesnake esiintyi Turun Elysee Arenalla. Luonnollisesti olin paikalla todistamassa moista ihmettä.

Konserttiarvio on julkaistu Sue-lehden nettisivulla marraskuussa 2004.

Whitesnake, Kilpi

17.11.2004 Elysee, Turku

Alunperin brittiläinen Whitesnake on hard rockin klassisimpia orkestereita. David Coverdalen luotsaama yhtye saapui Suomeen jo kolmannen kerran tänä syksynä ja ylitti odotukset.

Vuonna 1978 ensilevynsä Trouble'in julkaissut Whitesnake on käytännössä sama asia kuin laulaja David Coverdale (s. 1951). Mies on luotsannut bändiä vaihtelevalla kokoonpanolla ja aktiivisuudella läpi vuosien. Coverdale itse putkahti julkisuuteen 1973, kun hän sai pestin Deep Purplen laulajana Ian Gillanin jätettyä yhtyeen. Syksyllä -73, melkein heti nuoren Coverdalen liityttyä bändiin, Deep Purple sulkeutui studioon. Seuraavan vuoden alussa ilmestyi bändin ehkä paras levy Burn. Suuri yleisö oli kuitenkin tästä toista mieltä ja Purple jatkoi tasaista laskusuhdannettaan aina vuoteen -76, jolloin se hajosi. Coverdale ehti olla mukana kolmella Purplen studiolevyllä.

Purplen jälkeen Coverdale teki kaksi soololevyä, kunnes oli aika pistää Whitesnake pystyyn yhdessä vanhojen Purple-miesten Jon Lordin ja Ian Paicen kanssa. Rytmibluesista ja hard rockista aineksensa ammentaneella Whitesnakella meni lujaa 80-luvun alussa, jolloin se teki levyjä peräkanaa ja sai useita hittejä kuten Fool for Your Loving, Here I Go Again, Don't Break My Heart Again ja Guilty of Love. Homma kuitenkin lopahti vuonna 1984, kun Deep Purple päätettiin koota uudelleen ns. "mark 2" -kokoonpanossa, jossa lauloi Ian Gillan. Whitesnake menetti täten kosketinsoittajansa Jon Lordin. Rumpali Paice oli lähtenyt bändistä jo aiemmin ja soitellut muun muassa Gary Mooren kanssa. Purplen takia WS:n kanssa samoihin aikoihin hajosivat myös Rainbow (Ritchie Blackmore) ja Black Sabbath (Gillan), kun äijät palasivat tämän ehkä kaikkien aikojen legendaarisimman hard rock/heavy -bändin pariin.

Pari vuotta maailmanmenoa ihmeteltyään ja kurkkuongelmistaan kärsittyään Coverdale sai maaliskuussa 1987 ulos uuden WS-kiekon, ytimekkäästi nimeltään 1987. Levystä tuli huikea menestys etenkin Still of the Night -kappaleen takia. Hittiputki jatkui syksyllä 1989 ilmestyneellä Slip of the Tongue -levyllä. Nyt WS oli valloittanut Amerikankin, jota se ei vuosikymmenen alussa vielä ollut onnistunut tekemään. Samalla musiikki oli lipsunut paikoin todella mauttoman kevyeen jenkkirockiin (Is This Love) ja alkuaikojen bluesvaikutteet oli kipattu roskakoriin.

90-luvulla WS toimi vain ajoittain ainakin minun tietääkseni. 1994 ilmestyi jenkkimarkkinoille suunnattu kokoelma uusine, kammottavine miksauksineen. Vuonna 1984 ilmestyneen Slide It Inin kappaleet olivat saaneet kermakuorrutuksen ja kaikki "muna" oli raa'asti poistettu. Välillä Coverdale puuhasteli entisen Led Zeppelin -kitaristi Jimmy Pagen kanssa. 1997 markkinoille tuli WS:n Restless Heart -levy ja samoihin aikoihin ilmestyi Japanissa nauhoitettu akustinen live Starkers in Tokyo, jossa Coverdalen lisäksi on mukana vain kitaristi Adrian Vandenberg. Levy on kaikessa pelkistyneisyydessään todella hieno.

Ylitarjontaa, yleisökatoa ja Kilpi

Mutta hypätäänpä lähemmäs nykypäivää. Sweden Rock Festivalilla kesäkuussa 2003 Whitesnake esitti niin hienon konsertin, että munat pois. Siksi olikin lupa odottaa paljon Elyseen keikalta, joka oli jo neljäs konsertti Suomessa tänä syksynä. On erittäin harvinaista, ellei peräti ainutlaatuista, että jokin maailmanluokan bändi kiertää tällä tavoin edestakaisin hyppien kuten Whitesnake. Elyseen keikalla huomasi jo yleisökatoa, koska bändi ehti syyskuussa soittaa Helsingissä täydelle jäähallille, marraskuun alussa Oulussa 3500 ihmiselle ja päivää ennen Turkua Tampereella noin kolmelle tuhannelle fanille.

Turun ennakkolippuja oli varman lähteen mukaan mennyt kaupaksi vain 1700 kappaletta, josta voi päätellä paikalla olleen noin pari tuhatta ihmistä. Elysee oli rajattu puoliksi valtavalla verholla ja lava oli keskellä jäätä. Permantotilaksi jäi täten noin yksi kolmasosa jäätilasta. Lehtereille olisi mahtunut väkeä vielä vaikka kuinka, mutta keikkaa oli hieno tiirailla mukavan väljästi, kun sai vielä koivet edessä olevalle penkille.

Illan lämmittelybändinä toimi turkulainen Kilpi, jonka kakkoslevy ll Taso ilmestyi hiljattain. Bändi soittikin enimmäkseen kyseisen levyn kappaleita. Soundit olivat hyvät ja porukkakin tuntui tykkäävän bändistä. Kilven tasan puolen tunnin settiin oli mahdutettu juuri sopiva määrä kappaleita. Hitit Nerokasta ikävää ja Sielut iskee tulta toki tulivat, mutta itse tykkäsin enemmän Kenen joukoissa seisot -viisusta ja hyvin paljon Whitesnake-tyyppisestä Savuna ilmaan -biisistä.

Käärmenäyttely alkaa
Whitesnake aloitti kello 21.10., eli neljäkymmentä minuuttia sen jälkeen kun Kilpi oli lopettanut. Taustakankaalle heijastui käärmelogo, jonka ympärillä oleva kaari hehkui eri väreissä koko keikan ajan. Simppeli, mutta toimiva ratkaisu. Bändi aloitti räväkästi Deep Purplen biisillä Burn, jonka aikana kuultiin myös Stormbringer melkein kokonaan ja sitten taas siirryttiin Burniin. Onnistunut medley, josta homma jatkui 1987-levyn Bad Boysilla.

Biisivalikoima oli oikeastaan kauttaaltaan onnistunut. Judgement Day, Crying in the Rain, Here I Go Again, Love Ain't No Stranger sekä ainoat alkuaikojen bluesvaikutteista muistuttavat kappaleet Ready An' Willing ja Ain't No Love in the Heart of the City kuulostivat pirun hyviltä. Nykykokoonpano oli sovittanut kaikki kipaleet uusiksi ja tahti oli alkuperäisiä levyversioita rivakampi, rankempi ja kitaravoittoisempi. Muinaiset Jon Lord -hammondit olivat enää muisto vain. Osin biisit oli tehty jopa tunnistamattomiksi, näin ainakin Don't Break My Heart Againin ja ensimmäisen encore-biisin, Trouble-levyn aloittavan Take Me With You'n kanssa. Ratkaisut olivat kuitenkin varsin onnistuneita, enkä usko että kovinkaan puritanisti sai tästä harmaita hiuksia.

David Coverdale jutteli biisien välillä niitä näitä, muttei mielestäni kuitenkaan liikaa. Miehen maantieto on sikäli heikolla pohjalla, että hän useampaankin otteeseen peräänkuulutti poroja. Jonkun tietoviisaan pitäisi varmaan kertoa miehelle, että niitä on tuolla vähän ylempänä. Moni valitti syyskuisen Helsingin-keikan jälkimainingeissa, että Coverdale harrasti yleisönlaulatusta enemmän kuin kylliksi. Turussa moiseen eri sorruttu, liekö sitten vähäinen yleisömäärä syynä siihen. Toki mikkiä ojennettiin yleisöön kuin kolehtikeppiä kansalle sunnuntaiaamun kirkonmenoissa, muttei kumminkaan häiritsevän usein.

Whitesnaken nykyinen kokoonpano (Reb Beach - kitara, Tommy Aldridge - rummut, Doug Aldrich - kitara, Timothy Drury - koskettimet, Marco Mendoza - basso ja Coverdale - laulu) on niin ammattitaitoinen ryhmä, etten muista koskaan nähneeni vastaavaa, yhtä tiukasti yhteensoitettua ja esitettyä konserttia. Yhtään heikkoa lenkkiä tuona marraskuisena keskiviikkoiltana ei ollut. Basisti Mendozalle pitää antaa pisteet veikeästi lavaliikehdinnästä, joka ei kuitenkaan mennyt koomisuuden puolelle runsaasta velmuilusta huolimatta. Mies on myös hyvä laulaja, kuten Stormbringerin Glenn Hughes -lauluosuuksista pystyi havainnoimaan.

Rumpali Tommy Aldridge näytti jo alle kolmekymppisenä kuusikymppiseltä, vaikkei ole siinä iässä vieläkään. Sitä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää mairittelevana krediittinä, mutta äijän rumpalointi on jotain uskomatonta. Noin kymmenen minuutin rumpusoolossa ei ollut sekuntiakaan liikaa. Ensin Aldrige paukutti suht peruskamaa kapulat kädessä, mutta pian kepit lensivät yleisöön ja mies alkoi takoa paljain käsin. Ja se ei ollut mitään hentoista läpsyttelyä, vaan kunnon pauketta. Uskomatonta, mutta omin silmin ja korvin koettua, joten on pakko uskoa. Muinaisen Black Oak Arkansasin livevideolla vuodelta 1974 Aldrige toimi suurin piirtein samoin, mutta nyt kun sen näki itse, ei voi kuin ihmetellä miten se onnistuukin. Kitaristi Aldrichin soolo sen sijaan oli tyypillistä peruskamaa, joka ei säväyttänyt lainkaan, muttei toisaalta ollut vaivaannuttavakaan.

Parituntinen konsertti päättyi Still of the Nightiin. Uskon, että kukaan ei poistunut Elyseeltä pettyneenä. Tämähän nimittäin oli jotain aivan helvetin kovaa ja hienoa. Viimeistään tämä keikka myös näytti toteen, etten turhaan aloittanut Whitesnake-diggailuani vuonna 1981, kun nauhoitin radion Nuorten sävellahjasta Don't Break My Heart Againin. Nyt ei muuta kuin uutta levyä odottamaan. Oli se sitten studio- tai livelevy, yksi lysti. Huono se tuskin kumminkaan on.

Kimmo Jaramo

Päivän levy - Deep Purple: Stormbringer

"Stormbringer on brittiläisen rockyhtye Deep Purplen yhdeksäs studioalbumi, joka julkaistiin marraskuussa 1974. Sen funk-vaikutteisiin, jotka olivat peräisin erityisesti basisti-laulaja Glenn Hughesilta, herättivät erilaisia mielipiteitä niin ostavan yleisön kuin yhtyeen keskuudessa. Levy on myös samalla todennäköisesti yhtyeen historian melodisin. Albumin tunnetuin raita on sen nimi- ja aloituskappale ”Stormbringer”. Myös päätöskappale ”Soldier of Fortune” on tunnettu.

Levyllä jatkaa edellisalbumi Burnin niin sanottu Mark III -kokoonpano; Ritchie Blackmore (kitara), David Coverdale (laulu), Glenn Hughes (basso, laulu), Jon Lord (kosketinsoittimet) ja Ian Paice (rummut). Stormbringer jäi aikakautensa viimeiseksi Deep Purple -albumiksi, jolla soitti alkuperäinen kitaristi Blackmore. Hän erosi yhtyeestä seuraavana vuonna 1975 perustaakseen oman Rainbow-yhtyeensä." (Wikipedia)

Suhtaudun Deep Purplen Stormbringer -levyyn aika kaksijakoisesti. Levyllä on nimikappaleen ohella toinen bändin parhaimmistoon kuuluva laulu, upea balladi Soldier of Fortune. Lady Double Dealer muistuttaa David Coverdalen tulevan Whitesnake -yhtyeen tuotantoa ja High Ball Shooter on sekin ralli paikallaan. Mutta loppuosa Strombringeristä onkin sitten joko täyttä huttua tai melko keskinkertaista tavaraa.

Basisti-laulaja Glenn Hughessin mukana Purpleen tulleet funk- ja  soul-vaikutteet eivät ole minun makuuni. Bändi musiikki on Stormbringerillä muuttunut aivan liikaa pari vuoden takaisesta meiningistä. Jo edellinen Burn -levy sisältää lieviä funk-vaikutteita, jollaisia hard- ja hevibändillä ei suinkaan pitäisi olla.

Glenn huhes on ottanut Strombringerillä entistä suuremman roolin. Mies laulaa biisit lähes puoliksi Coverdalen kanssa, Holy Manin jopa kokonaan yksin. Tällainen vuorottelu oli tuolloin uusi ilmiö, eikä se vieläkään kovin yleistä ole. Suomessa samaa harrastaa nykyään kuopiolainen hevibändi Tarot. Valitettavasti.

Sweden rock Festivalilla 2003 David Coverdale lauloi Whitesnaken keikalla Soldier Of Fortunen ilman säestystä. Se on eräs livekokemuksieni kohokohta. Pimeässä ruotsalaisyössä suoritus kuulosti järjettömän hyvältä.

"Deep Purplessa oli tapahtunut kokoonpanollisia muutoksia vuonna 1973, kun solisti Ian Gillan ja basisti Roger Glover jättivät yhtyeen Who Do We Think We Are -albumin jälkeen. Heidät korvasi uusi solisti David Coverdale sekä basisti-laulaja Glenn Hughes.^[4] Ensimmäinen tällä niin sanotulla Mark III -kokoonpanolla julkaistu albumi, Burn, oli saanut hyvän vastaanoton ostavalta yleisöltä sen noustessa muun muassa Britanniassa listakolmoseksi ja Yhdysvalloissa kuudenneksi. Muun muassa Yhdysvalloissa yhtye oli suosionsa huipulla, ja esiintyi Amerikan-kiertueensa aikana muun muassa suurella California Jam -festivaalilla.

Koska yhtye ansaitsi nyt suuret määrät rahaa, sen kehotettiin muuttamaan verotuksen vuoksi ulkomaille. Niinpä yhtye muutti Yhdysvaltoihin ja managerit Manner-Eurooppaan. Tämä katkaisi lähes kokonaan yhtyen ja managerien välit, jotka olivat aiemmin olleet hyvin tiiviit.

Uutta albumia ryhdyttiin levyttämään Musicland Studiosissa Münchenissä elokuussa 1974. Äänityksissä yhtyeen jäsenillä oli keskinäisiä erimielisyyksiä. Kitaristi Ritchie Blackmorea suututti se, ettei muu yhtye halunnut levyttää cover-versiota Quatermass-yhtyeen kappaleesta ”Black Sheep of the Family”. Lisäksi vuonna 1973 yhtyeeseen liittyneiden David Coverdalen ja Glenn Hughesin itsetunto oli noussut, ja he tyrkyttivät ideoitaan muille yhä innokkaammin. Erityisesti Hughes piti amerikkalaisesta soulista ja funkista, ja halusi viedä yhtyettä tähän suuntaan – musiikkiin, jota Blackmore inhosi. Blackmore kutsuikin uusia funk-tyylisiä kappaleita halveksuvasti ”kengänkiillotusmusiikiksi”. Hän itse oli kiinnostuneempi kokeilemaan erilaisia sävelasteikkoja ja 1400-luvun vaikutteita.

Blackmoren motivaatio heikkeni ja ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa hän ei ollut mukana kaikkien kappaleiden työstössä. Myös tuore avioero painoi Blackmoren mieltä, mikä vaikutti hänen musiikilliseen keskittymiseen negatiivisesti. Kitara on Deep Purplen saralla ennenkuulumattoman paljon taka-alalla ja myös kappaleen ”The Gypsy” soolo muistutti paljon edellisalbumin kappaleen ”Sail Away” sooloa, mitä on pidetty merkkinä heikosta kiinnostuksesta koko albumia ja yhtyettä kohtaan. Blackmore on kertonut vihanneensa Glenn Hughesin kappaletta ”Hold On” niin paljon, että teki sen soolosta vain yhden oton ja senkin peukalolla.

Koska kappaleita ei enää merkitty automaattisesti yhtyeen yhdessä tekemiksi, aiheutti se kiinnostuksen puutetta muiden tekemiä kappaleita kohtaan. Esimerkiksi Blackmoren ja Coverdalen kirjoittama päätösraita ”Soldier of Fortune”, jota pidetään levyn parhaimmistoon kuuluvana, oli jäädä kokonaan levyttämättä.

Rumpali Ian Paice lopetti soittamisen kahden oton jälkeen, koska ei päässyt siinä omasta mielestään riittävästi esille. Glenn Hughes puolestaan vihasi kappaletta, eikä halunnut soittaa siinä. Lopulta tilanne raukesi, kun Blackmore lupasi soittavansa Hughesin funk-kappaleissa, mikäli tämä suostuisi soittamaan ”Soldier of Fortunessa”. Kaikesta huolimatta materiaalia saatiin lopulta kasaan niin paljon, että sitä olisi ollut haluttaessa tupla-albumin verran.

Albumilla on huomattavaa erityisesti sen funk-vaikutteet, mutta mukana on vivahteita myös soul- ja blues-musiikista. Kosketinsoittaja Jon Lord käyttää albumilla huomattavan paljon syntetisaattoria, tosin Moogin käyttö oli tuolloin muutenkin hyvin yleistä.

Albumi saatiin valmiiksi elokuun aikana, ja syyskuussa suoritettiin miksaus Record Plantissa tuottaja Martin Birchin ja rumpali Ian Paicen johdolla. Uuden levyn alkuperäiseksi nimeksi oli tarkoitus tulla Silence ja kannessa olisi ollut kuva tuhotusta konserttisalista Japanissa yhtyeen edellisen kokoonpanon ajalta. Yhtyeellä oli kuitenkin ikäviä henkilökohtaisia kokemuksia väkivallasta konserttipaikoilla, joten siitä luovuttiin. Seuraavaksi kansivaihtoehdoksi oli kuva mauttomasti meikatusta naisesta, joka piti sormea suunsa edessä. Lopulta nimeksi päätettiin antaa Stormbringer ja kanneksi 1900-luvun alussa Amerikassa otettu valokuva tornadosta. Kannen suunnittelu aiheutti ongelmia, sillä edellisen kokoonpanon aikaan basisti Roger Glover oli vastannut kansitaiteiden alustavasta suunnittelusta, mutta hänen lähdettyä yhtyeessä ei enää ollut samanlaista visuaalisesti ajattelevaa henkilöä." (Wikipedia)

Muusikot

• Ritchie Blackmore – kitara
• David Coverdale – laulu
• Glenn Hughes – bassokitara, laulu
• Jon Lord – kosketinsoittimet
• Ian Paice – rummut

• David Coverdale ja Glenn Hughes laulavat kaikki kappaleet yhdessä, paitsi ”Holy Man”, jonka laulaa yksin Hughes ja ”Soldier of Fortune”, jonka laulaa yksin Coverdale.