Whitesnake Turussa 2004

Viime päivinä levysoittimessani on soinut ahkerasti Whitesnaken tuotanto. Tietokoneen kautta Youtuben WS-pätkät ovat myös saaneet uusia katsojalukuja.

Sarjassamme Menneitä muistellessa, palaan ajassa seitsemän vuoden taakse. Tuolloin Whitesnake esiintyi Turun Elysee Arenalla. Luonnollisesti olin paikalla todistamassa moista ihmettä.

Konserttiarvio on julkaistu Sue-lehden nettisivulla marraskuussa 2004.

Whitesnake, Kilpi

17.11.2004 Elysee, Turku

Alunperin brittiläinen Whitesnake on hard rockin klassisimpia orkestereita. David Coverdalen luotsaama yhtye saapui Suomeen jo kolmannen kerran tänä syksynä ja ylitti odotukset.

Vuonna 1978 ensilevynsä Trouble'in julkaissut Whitesnake on käytännössä sama asia kuin laulaja David Coverdale (s. 1951). Mies on luotsannut bändiä vaihtelevalla kokoonpanolla ja aktiivisuudella läpi vuosien. Coverdale itse putkahti julkisuuteen 1973, kun hän sai pestin Deep Purplen laulajana Ian Gillanin jätettyä yhtyeen. Syksyllä -73, melkein heti nuoren Coverdalen liityttyä bändiin, Deep Purple sulkeutui studioon. Seuraavan vuoden alussa ilmestyi bändin ehkä paras levy Burn. Suuri yleisö oli kuitenkin tästä toista mieltä ja Purple jatkoi tasaista laskusuhdannettaan aina vuoteen -76, jolloin se hajosi. Coverdale ehti olla mukana kolmella Purplen studiolevyllä.

Purplen jälkeen Coverdale teki kaksi soololevyä, kunnes oli aika pistää Whitesnake pystyyn yhdessä vanhojen Purple-miesten Jon Lordin ja Ian Paicen kanssa. Rytmibluesista ja hard rockista aineksensa ammentaneella Whitesnakella meni lujaa 80-luvun alussa, jolloin se teki levyjä peräkanaa ja sai useita hittejä kuten Fool for Your Loving, Here I Go Again, Don't Break My Heart Again ja Guilty of Love. Homma kuitenkin lopahti vuonna 1984, kun Deep Purple päätettiin koota uudelleen ns. "mark 2" -kokoonpanossa, jossa lauloi Ian Gillan. Whitesnake menetti täten kosketinsoittajansa Jon Lordin. Rumpali Paice oli lähtenyt bändistä jo aiemmin ja soitellut muun muassa Gary Mooren kanssa. Purplen takia WS:n kanssa samoihin aikoihin hajosivat myös Rainbow (Ritchie Blackmore) ja Black Sabbath (Gillan), kun äijät palasivat tämän ehkä kaikkien aikojen legendaarisimman hard rock/heavy -bändin pariin.

Pari vuotta maailmanmenoa ihmeteltyään ja kurkkuongelmistaan kärsittyään Coverdale sai maaliskuussa 1987 ulos uuden WS-kiekon, ytimekkäästi nimeltään 1987. Levystä tuli huikea menestys etenkin Still of the Night -kappaleen takia. Hittiputki jatkui syksyllä 1989 ilmestyneellä Slip of the Tongue -levyllä. Nyt WS oli valloittanut Amerikankin, jota se ei vuosikymmenen alussa vielä ollut onnistunut tekemään. Samalla musiikki oli lipsunut paikoin todella mauttoman kevyeen jenkkirockiin (Is This Love) ja alkuaikojen bluesvaikutteet oli kipattu roskakoriin.

90-luvulla WS toimi vain ajoittain ainakin minun tietääkseni. 1994 ilmestyi jenkkimarkkinoille suunnattu kokoelma uusine, kammottavine miksauksineen. Vuonna 1984 ilmestyneen Slide It Inin kappaleet olivat saaneet kermakuorrutuksen ja kaikki "muna" oli raa'asti poistettu. Välillä Coverdale puuhasteli entisen Led Zeppelin -kitaristi Jimmy Pagen kanssa. 1997 markkinoille tuli WS:n Restless Heart -levy ja samoihin aikoihin ilmestyi Japanissa nauhoitettu akustinen live Starkers in Tokyo, jossa Coverdalen lisäksi on mukana vain kitaristi Adrian Vandenberg. Levy on kaikessa pelkistyneisyydessään todella hieno.

Ylitarjontaa, yleisökatoa ja Kilpi

Mutta hypätäänpä lähemmäs nykypäivää. Sweden Rock Festivalilla kesäkuussa 2003 Whitesnake esitti niin hienon konsertin, että munat pois. Siksi olikin lupa odottaa paljon Elyseen keikalta, joka oli jo neljäs konsertti Suomessa tänä syksynä. On erittäin harvinaista, ellei peräti ainutlaatuista, että jokin maailmanluokan bändi kiertää tällä tavoin edestakaisin hyppien kuten Whitesnake. Elyseen keikalla huomasi jo yleisökatoa, koska bändi ehti syyskuussa soittaa Helsingissä täydelle jäähallille, marraskuun alussa Oulussa 3500 ihmiselle ja päivää ennen Turkua Tampereella noin kolmelle tuhannelle fanille.

Turun ennakkolippuja oli varman lähteen mukaan mennyt kaupaksi vain 1700 kappaletta, josta voi päätellä paikalla olleen noin pari tuhatta ihmistä. Elysee oli rajattu puoliksi valtavalla verholla ja lava oli keskellä jäätä. Permantotilaksi jäi täten noin yksi kolmasosa jäätilasta. Lehtereille olisi mahtunut väkeä vielä vaikka kuinka, mutta keikkaa oli hieno tiirailla mukavan väljästi, kun sai vielä koivet edessä olevalle penkille.

Illan lämmittelybändinä toimi turkulainen Kilpi, jonka kakkoslevy ll Taso ilmestyi hiljattain. Bändi soittikin enimmäkseen kyseisen levyn kappaleita. Soundit olivat hyvät ja porukkakin tuntui tykkäävän bändistä. Kilven tasan puolen tunnin settiin oli mahdutettu juuri sopiva määrä kappaleita. Hitit Nerokasta ikävää ja Sielut iskee tulta toki tulivat, mutta itse tykkäsin enemmän Kenen joukoissa seisot -viisusta ja hyvin paljon Whitesnake-tyyppisestä Savuna ilmaan -biisistä.

Käärmenäyttely alkaa
Whitesnake aloitti kello 21.10., eli neljäkymmentä minuuttia sen jälkeen kun Kilpi oli lopettanut. Taustakankaalle heijastui käärmelogo, jonka ympärillä oleva kaari hehkui eri väreissä koko keikan ajan. Simppeli, mutta toimiva ratkaisu. Bändi aloitti räväkästi Deep Purplen biisillä Burn, jonka aikana kuultiin myös Stormbringer melkein kokonaan ja sitten taas siirryttiin Burniin. Onnistunut medley, josta homma jatkui 1987-levyn Bad Boysilla.

Biisivalikoima oli oikeastaan kauttaaltaan onnistunut. Judgement Day, Crying in the Rain, Here I Go Again, Love Ain't No Stranger sekä ainoat alkuaikojen bluesvaikutteista muistuttavat kappaleet Ready An' Willing ja Ain't No Love in the Heart of the City kuulostivat pirun hyviltä. Nykykokoonpano oli sovittanut kaikki kipaleet uusiksi ja tahti oli alkuperäisiä levyversioita rivakampi, rankempi ja kitaravoittoisempi. Muinaiset Jon Lord -hammondit olivat enää muisto vain. Osin biisit oli tehty jopa tunnistamattomiksi, näin ainakin Don't Break My Heart Againin ja ensimmäisen encore-biisin, Trouble-levyn aloittavan Take Me With You'n kanssa. Ratkaisut olivat kuitenkin varsin onnistuneita, enkä usko että kovinkaan puritanisti sai tästä harmaita hiuksia.

David Coverdale jutteli biisien välillä niitä näitä, muttei mielestäni kuitenkaan liikaa. Miehen maantieto on sikäli heikolla pohjalla, että hän useampaankin otteeseen peräänkuulutti poroja. Jonkun tietoviisaan pitäisi varmaan kertoa miehelle, että niitä on tuolla vähän ylempänä. Moni valitti syyskuisen Helsingin-keikan jälkimainingeissa, että Coverdale harrasti yleisönlaulatusta enemmän kuin kylliksi. Turussa moiseen eri sorruttu, liekö sitten vähäinen yleisömäärä syynä siihen. Toki mikkiä ojennettiin yleisöön kuin kolehtikeppiä kansalle sunnuntaiaamun kirkonmenoissa, muttei kumminkaan häiritsevän usein.

Whitesnaken nykyinen kokoonpano (Reb Beach - kitara, Tommy Aldridge - rummut, Doug Aldrich - kitara, Timothy Drury - koskettimet, Marco Mendoza - basso ja Coverdale - laulu) on niin ammattitaitoinen ryhmä, etten muista koskaan nähneeni vastaavaa, yhtä tiukasti yhteensoitettua ja esitettyä konserttia. Yhtään heikkoa lenkkiä tuona marraskuisena keskiviikkoiltana ei ollut. Basisti Mendozalle pitää antaa pisteet veikeästi lavaliikehdinnästä, joka ei kuitenkaan mennyt koomisuuden puolelle runsaasta velmuilusta huolimatta. Mies on myös hyvä laulaja, kuten Stormbringerin Glenn Hughes -lauluosuuksista pystyi havainnoimaan.

Rumpali Tommy Aldridge näytti jo alle kolmekymppisenä kuusikymppiseltä, vaikkei ole siinä iässä vieläkään. Sitä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää mairittelevana krediittinä, mutta äijän rumpalointi on jotain uskomatonta. Noin kymmenen minuutin rumpusoolossa ei ollut sekuntiakaan liikaa. Ensin Aldrige paukutti suht peruskamaa kapulat kädessä, mutta pian kepit lensivät yleisöön ja mies alkoi takoa paljain käsin. Ja se ei ollut mitään hentoista läpsyttelyä, vaan kunnon pauketta. Uskomatonta, mutta omin silmin ja korvin koettua, joten on pakko uskoa. Muinaisen Black Oak Arkansasin livevideolla vuodelta 1974 Aldrige toimi suurin piirtein samoin, mutta nyt kun sen näki itse, ei voi kuin ihmetellä miten se onnistuukin. Kitaristi Aldrichin soolo sen sijaan oli tyypillistä peruskamaa, joka ei säväyttänyt lainkaan, muttei toisaalta ollut vaivaannuttavakaan.

Parituntinen konsertti päättyi Still of the Nightiin. Uskon, että kukaan ei poistunut Elyseeltä pettyneenä. Tämähän nimittäin oli jotain aivan helvetin kovaa ja hienoa. Viimeistään tämä keikka myös näytti toteen, etten turhaan aloittanut Whitesnake-diggailuani vuonna 1981, kun nauhoitin radion Nuorten sävellahjasta Don't Break My Heart Againin. Nyt ei muuta kuin uutta levyä odottamaan. Oli se sitten studio- tai livelevy, yksi lysti. Huono se tuskin kumminkaan on.

Kimmo Jaramo