Augusti Bluus Haapsalussa

Augusti Bluus on Viron Haapsalussa järjestettävä musiikkifestivaali. Elokuun 2.-5. päivä ollut tapahtuma täytti peräti 25 vuotta ja lienee siten itsenäisen Viron vanhimpia alan tapahtumia.

Kuulin Augusti Bluusista ensimmäisen kerran kesällä 2013. Satuimme paikalle Haapsalun piispanlinnanraunioille juuri kun festivaali oli loppunut ja roudarit purkivat lavasteita pois. Siitä lähti mielenkiinto käydä joskus itsekin siellä asiakkaana.

Näin tapahtuikin kahden vuoden kuluttua elokuussa 2015. Vietimme yhden loppoisan festivaalipäivän Haapsalussa, josta matka jatkui Hiidenmaan saareen. http://kaislatuuli.blogspot.com/2015/09/viron-matka-osa-2-haapsalun-augustibluus.html

En tiennyt tuolloinkaan ainuttakaan esiintyjää etukäteen, mutta se ei menoa haitannut millään muotoa. Bändit olivat järjestäen hyviä. Mieleen jäi eritoten ruotsalainen Lisa Lystam Family Band, jota olen myöhemmin kuunnellut silloin tällöin Youtubestakin.

Tämän vuotinen artistikattaus oli sekin tuntematon, mutta sisälsi ilmeisesti genren sisällä hyvinkin arvostettuja nimiä kuten Bob Margolin (USA) ja Sugaray Rayford (USA). Molemmat herrat osuivat myös samaan hotelliin eli Fra Mareen, joka sijaitsee pari kilometrin kaupungin ulkopuolella.

Koska kesäloma ajoittui tänä vuonna elokuuhun, aloin jo talvella pohtia mikä olisi sopiva reissu siihen yhteyteen. Augusti Bluus tasapainotteli jonkun aikaa Blitztoursin sotahistoriallisen Puolan matkan kanssa ja vei lopulta voiton.

Matkanjärjestäjänä oli Ikaalisten matkatoimisto, jonka palveluja olen käyttänyt jo vuosia aina silloin tällöin. Lähinnä Baltian reissuilla, mutta myös kaksi kertaa Norjan matkalla. Homma toimii aina hyvin, eikä ole ollut mitään ongelmia.

Augusti Bluusin aikana Haapsalun majoitushinnat ovat korkeammat kuin normaalisti. Kun katselin Fra Maren hinnastoja, oli niin viikkoa aikaisemmin kuin myöhemminkin sama matkapaketti 50 euroa halvempi.

Festivaalin aikana pikkukaupungin kaduilla on säpinää. Turistivirrat saavat kaupungin kolmetoista taksikuskia kiireellisiksi, mutta kuin ihmeen kautta ainakin Fra Maresta pääsi melko nopeasti ihmisten ilmoille ja päinvastoin.

Festivaalivieraiden lukumäärä vaihteli kertojasta riippuen. Oman arvioni mukaan linnanraunoiden sisällä oli ehkä pari tuhatta juhlijaa. Eräs taksikuski puolestaan oli sitä mieltä, että noin kymmenen tuhatta.

Huomasin jo 2015 reissulla, että virolainen festivaalikulttuuri on täysin erilaista kuin suomalainen. Mitään typeriä kalja-aitauksia ja muuta täysin turhaa säätöä ei ole häiritsemässä ihmisten elämää ja hinnatkin ovat ainakin suomalaiselle edullisia. Kun iso oluttuoppi kolme vuotta sitten maksoi 2,50 euroa, oli se nyt kohonnut neljään euroon.

Istumapaikat olivat vähän kiven alla, mutta sopu tilaa teki. Perjantaina 3. elokuuta samassa pöydässä vaikutti niin virolaisia kuin suomalaisiakin. Ensin mainitut olivat ystävällisempiä kuin jälkimmäiset, joista eräskin käyttäytyi kuin suurempikin Euroopan omistaja. "Siis tuokin tulee tänne, vaikka minä kuuntelin bluesia ennen kuin se oli edes syntynyt", kuulin hänen sanovan naisystävälleen ja tarkoittavan minua.

Jo pöytään tulomme oli tapahtuma sinänsä. "Ai morjens, täällähän on muitakin suomalaisia", sanoi kaveri. "No siis tottakai on, mitä sä nyt oikein luulet etteikö olisi?", elvistelijä tokaisi.

Vaikka olimmekin häneen nähden kai ala-arvoisia bluesfestivaalikävijöitä, tuli illan mittaan hyvää musiikkia oikeastaan kaikilta ketä lavalla heilui. Koska en tuntenut bändejä, oli sikäli aika sama kuka siellä päästeli menemään.

Viron Rakveresta kotoisin ollut kuusikymppinen mies oli käynyt jopa Kustavissa ja sitä kautta löytyi yhteisiä tuttujakin. Ajattelin ensin hänen heittävän hatusta juttujaan, mutta yllättävän hyvä Suomi-tietous ja ystävällisyys kertoivat toista.

Erikoisin festareilla tapaamani henkilö oli vanhan hipin näköinen äijä, joka jossain vaiheessa ehtoota istui samassa pöydässä. Hän osoittautui tunnetun neuvostovirolaisen orkesterin Gunnar Graps Groupin entiseksi miksaajaksi.

Kaveri kertoili juttuja keikkareissuilta muun muassa Siperiasta. Esiintymisiä oli suurimmillaan ollut jopa viisi sataa vuodessa, kun bändi oli soittanut paljon kouluissakin. Palkkaa oli tullut 1200 ruplaa kuussa, kun lääkäri tienasi tuolloin 200 ruplaa.

Mielestäni Augusti Bluusissa kävijän ei tarvitse olla mikään kova bluesdiggari. Homma näemmä toimii joka tapauksessa. Tallinasta Haapsaluun on vain puolentoista tunnin automatka, joten sekään ei liene suuri este. Ehdoton suositus.

Joensuu Riihimäen Highwater

Turkulainen Joensuu Riihimäki on parin viime vuoden aikana ollut varsin tuottelias orkesteri. Joulukuun alussa ilmestyi jo bändin kolmas albumi, nimeltään Highwater. Täyspitkiä levyjä on julkaistu yksi per vuosi, mikä on nykyään aika harvinaista.

Sain oman kappaleeni levystä kitaristi Kari Riihimäeltä. Mies on tuttu 90-luvun alkuvuosilta, jolloin hän soitteli Wardance -nimisessä hevibändissä yhdessä entisen Ironcross-rumpalin Jimmy Hammerin ja viime keväänä menehtyneen laulaja PJ Rautiaisen kanssa.

Joensuu Riihimäki ei puolestaan ole heviä. Riihimäen, Sami Joensuun ja Mika Moilasen esittämä amerikkalaistyyppinen juurimusiikki ja blues ovat ehkä lähin määritelmä. En ole sen kummemmin genren asiantuntija, mutta minulle bändin tulee mieleen sellaiset nimet kuin J.J. Cale, Tom Petty ja Van Morrison. Jenkkien juurimusiikilla voisi myös tarkoittaa esimerkiksi vaikka Creedence Clearwater Revivalia tai ZZ Topia, mutta niitä en tässä yhteydessä kuule.

Olen parin viikon aikana kuunnellut Highwateria automatkoillani. Kilometrit esimerkiksi Kustaviin tai töihin Lietoon taittuvat mukavasti levyn soidessa taustalla. Väljähköihin pahvikuoriin pakattu kiekko tosin aiheutti yhtenä päivänä ongelmia, kun levy putkahteli ulos ovitaskuun tuon tuosta. Mutta pieni haittahan se.

Viime vuonna ilmestyttä orkesterin kakkosalbumia Where's The Fire Johnia olen luukuttanut aika ahkerastikin. Highwater varmaan noussee vielä sen rinnalle. Täytyy taas pistää levy soittimeen kun lähtee baanalle.

Joensuu Riihimäki levyllä ja keikalla

Joensuu Riihimäki on turkulaisorkesteri, jonka erikoisen nimen takaa löytyvät trubaduurina tunnettu Sami Joensuu ja pitkänlinjan kitaristi Kari Riihimäki. Kumppanukset ovat aiemmin esiintyneet kahdestaan, mutta nyt on koossa oikea bändikin, jossa mukana on rumpali Moilu Moilanen.

Yhtyeen debyyttialbumi Greetings From The Edge Of The World ilmestyi juuri. Amerikkalaiseen singer-songwriter -perinteeseen, bluesiin ja kantriin nojaava levy sisältää kymmenen pääosin rauhallisesti kulkevaa kappaletta.

Olen kuunnellut levyn muutaman kerran autoillessani. Sopivan mittansa takia kiekkoon ei ehdi ainakaan kyllästyä. Nykylevyjen tapaan Greetings From The Edge Of The Worldia ei ole ahdettu täyteen, vaan se sentään loppuukin joskus. Tiukka kymmenen kappaleen kokonaisuus tukee sitä varmasti paremmin joku 70 minuuttinen järkäle.

Noin vuosi sitten ilmestynyt Joe's Cafe Blues on oiva lohkaisu singleksi, mutta albumilta löytyy monta muutakin vahvaa raitaa. Bob Dylanin All Along The Watchtower saattaa äkkiseltään kuulostaa kliseiseltä valinnalta lainabiisiksi. Joensuu Riihimäki on onnistunut tekemään siitä niin omanlaisen version, etten heti meinannut tunnistaa koko kappaletta.

Perjantaina 24. huhtikuuta oli Greetings From The Edge Of The Worldin levynjulkistamiskeikka Pikku-Torressa Turussa. Kokoonpano oli laajempi kuin perusbändi; Joensuun, Riihimäen ja Moilasen lisäksi lavalla nähtiin levylläkin esiintyvät kosketinsoittaja Tumppi Vähä-Pesola, taustalaulaja Anna Kivinen ja sellisti Aapo Romu.

Keikkapaikkana Pikku-Torre on sikäli ongelmallinen, että jollet pääse baaritiskin ja lavan väliin, tuppaa illan esiintyjä helposti menemään vähän ohi. Kauempaa on hankala seurata, sillä pöydät on sijoitettu niin merkllisesti, etteivät ne palvele kai muita kuin ruokalijoita päiväsaikaan. Kuten arvata saattaa, oli lavanedusta jo valloitettu saapuessani paikalle.

Joensuu Riihimäki sai illan yleisöltä hyvän vastaanoton. Torressa näkyi runsaasti sekä entisiä että nykyisiä turkulaisia musiikkiaktivisteja. Tiedä sitten jatkuuko ison kokoonpanon kanssa keikkailu tulevaisuudessakin, mutta ainakin hienosti tuntui toimivan.

Mystons

Suomalainen rockyhtye Mystons julkaisi vajaa vuosi sitten kolmannen levynsä, joka on lyhyesti ja ytimekkäästi nimetty 3:ksi.

Sain levyn Ruisrockissa laulaja-kitaristi M Mystonilta. Vaikka tapahtumasta on jo pari kuukautta aikaa, ovat kesäkiireet venyttäneet kiekon kuuntelua aina tähän päivään saakka. Nyt kun olen kuunnellut sen pari kertaa läpi, uskaltaa jo naputtaakin muutaman rivin tekstiä.

Mystons on duo, mikä on rockmusiikin saralla harvinaista. Vastaavia kokoonpanoja toki on, muttei heti tule tule mieleen kuin The White Stripes ja Black Magic Six. Mystonsin sointia kaksimiehisyys ei haittaa ainakaan levyltä kuunneltuna.

Bändin soundi on matala ja möyrivä. Bluesin ja hitaan doom metallin risteytys. Mukana ripaus 90-luvun alun grungea. Muistuttaa myös alkuaikojen Black Sabbathia ja Danzigia. Jälkimmäistä laulunkin osalta. M Mystonsin ääni on jonkun verran samanlainen kuin Glenn Danzigin.

3 -levyn kappaleet ovat ehkä aavistuksen junnaavia, mutta toisaalta se voi olla tarkoituskin. Yhdeksästä kappaleesta ei oikein erotu mikään ralli ainakaan parilla kuuntelukerralla. Eri asia varmaan, jos tätä höyläisi päivät pitkät.

Levyn kansitaide ei allekirjoittaneelle oikein nappaa. Sävyt ovat liian tummat ja sisäkannen fotot samoin. Tämäkin varmaan tarkoin harkittua, mutta hyvin epäkaupallista, eivätkä kuvaa levyn sisältöä mielestäni lainkaan. Samoissa fotosessioissa otetut graniittilouhoskuvat olisivat mielestäni sopineet paremmin levynkanteenkin.

Mystons on kiertänyt keikkapaikkoja ahkerasti ulkomailla saakka. Itse en muistaakseni ole yhtyettä lavalla nähnyt, joten asia on korjattava jossain vaiheessa.

http://www.mystons.com/
http://www.myspace.com/mystons

Gary Moore 4.4.1952 - 6.2.2011

Gary Moore oli Pohjois-Irlannissa syntynyt kitaristi, jonka tunnetuimpia yhtyeitä olivat Colosseum II ja Thin Lizzy. Soolourallaan mies levytti laadukasta hard rockia, mutta siirtyi 90-luvun taitteessa bluesin pariin. Sitä hän soitteli viimeiset parikymmentä vuotta.

Gary Moore löydettiin kuolleena hotellihuoneestaan Espanjan aurinkorannikolta vuosi sitten. Ilmeisesti viina maistui liikaa. Viikatemies korjasi lahjakkaan soittajan pois alle kuusikymppisenä.

Näin Mooren lavalla muistaakseni kaksi kertaa. Provinssirockissa Seinäjoellä kesäkuussa 1990 ja Tall Ship Racessa Turussa heinäkuussa 2009. Molemmilla kerroilla Moore soitti bluesrockia koko keikan.

Ennen jälkimmäistä esiintymistä Turussa liikkui "varmoja huhuja", että Moore soittaisi "hard rock -setin" eli 80-luvun tuotantoaan. Näin ei valitettavasti ollut. Eipä silti, hyvinhän se blues upposi minullekin.

70-luvun tuotantoa oleva Parisienne Walkways meni Turussakin tällä lailla. Gary Moore todella tiesi miten kitara pannaan vinkumaan.

Eräs Gary Mooren tunnetuimmista kappaleista on peräisin Run For Cover -levyltä vuodelta 1985. Albumilla olivat mukana muun muassa entinen Deep Purple -basistilaulaja Glenn Hughes ja Thin Lizzyn nokkamies Phil Lynott. Viimeksi mainittu myös Out in The Fields -biisillä ja videolla.

Gary Moore kohosi hurjaan suosioon 1987 julkaistun Wild Frontier -levyn myötä. Sen tunnetuin kappale on suomalaisen Nightwish -yhtyeenkin myöhemmin levyttämä Over The Hills And Far Away.

Sääli, että mies jätti hard rockin jo 80-luvun lopulla. Onneksi perinnöksi jäi loistavia levyjä kuten Corrodors of Power (-82), Victims Of The Future (-83) ja Run For Cover (-85).

Gary Mooren blues-kauteen en ole koskaan jaksanut perehtyä tarkemmin. Miehen bluesrenkutuksia tunnistan sentään muutaman, koska jonkinmoisia hittejä niistäkin on tullut. Käsittääkseni häntä ei alan piireissä juurikaan arvostettu bluesmuusikkona. Liekö syynä sitten hard rock -tausta vai mikä. Hyvin tämä ainakin kulkee.

Andy McCoy & Dave Lindholm ADHD Hard Drive Tour

Andyn ja Daven yhteiskiertue ei lupaillut hyvää. Youtubesta katsomani pari pätkää olivat kauheaa sontaa. Vahvasti päihtynyt McCoy huuteli yleisölle solvauksia ja yritti pysyä pystyssä baarijakkaralla. Siinä sivussa hän raakkui mikrofoniin jotain epämääräistä ja rämpytti kitaraansa. Ryhdikkäämpi Lindholm oli luotettaampi kuten yleensäkin.

"Dave ”Isokynä” Lindholm (oikealta nimeltään Ralf-Henrik Lindholm; s. 31. maaliskuuta 1952 Helsinki) on suomalainen kitaristi ja laulaja-lauluntekijä, joka on oman pitkän uransa lisäksi esiintynyt monien muiden nimekkäiden artistien kanssa.

Helsinkiläinen Dave muutti Tampereelle jo 80-luvun alussa. Lindholmin teksteissä on paljon urbaania, mutta niissä ovat myös luonto ja maaseutu usein läsnä. Hän on elämän yksinkertaisen kauneuden ja siihen sisältyvän toivon havaitsija, joka tekee havainnostaan ja sen sisäisestä kosketuskohdasta laulun.
Lindholm on levyttänyt suuren määrän sekä suomeksi että englanniksi. Lindholmin tunnetuimpia kappaleita ovat ”Pieni ja hento ote”, ”Jazzikansa tulee”, ”Sitähän se kaikki on”, ”Kaikki menee seinään”, ”Joo, joo, mä rakastan sua” ja ”Annan kitaran laulaa vaan”." (Wikipedia)

Koska työvuorot sattuivat sopimaan, päätin kuitenkin mennä keskiviikkokeikalle Turun Klubille. Aloitusajaksi oli merkitty 21. Se sai epäilemään, etteivät herrat siitä huolimatta ajoissa estradille astele. Mutta kas kummaa, ihmeiden aika ei ollutkaan ohi. Illan sankarit olivat vain kymmenisen minuuttia myöhässä.

"Andy McCoy (oik. Antti Hulkko, s. 11. lokakuuta 1962, Pelkosenniemi) on suomalainen rock-muusikko. Hän on Hanoi Rocks -yhtyeen kitaristi, taustalaulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Lisäksi McCoy tunnetaan mm. ensimmäisen suomalaisen levyttäneen punkyhtyeen Briardin ja ensimmäisen Pelle Miljoona Oy:n kitaristina. McCoy on myös tunnettu värikkäänä "elämäntaparokkarina".

Andy McCoyn synnyinkunta Pelkosenniemi paljasti patsaan suurelle pojalleen heinäkuussa 2009. Mäntypuisen patsaan veisti McCoyn setä Matti Hulkko." (Wikipedia)

Dave Lindholm otti heti keikan alussa statistin roolin. Valokeikassa oli Andy McCoy. Mies lauloi suurimman osan kappaleista ja vaihtoi kitaroitaan ahkerasti. Lavan takanurkassa päivystänyt roudari sai rampata vastaanottamassa keppejä vähän väliä. Baarijakkaroilla istuneet herrat eivät olleet juurikaan päissään, koska sen olisi huomannut etenkin Andyn välispiikeistä. Nyt ne pysyivät aisoissa ja päähuomio oli itse musiikissa.

En ole koskaan arvostanut McCoyta erityisesti kitaristina. Minusta hän on lähinnä biisintekijä. Siksi monet yltiöpäiset arviot hänen kyvyistään käsitellä tuota kielisoitinta kummastuttavat. "Yksi maailman kovimmista kitaristeista". Mielestäni Dave Lindholm hallitsee homman paremmin. Hän ei tarvitse siihen viittä-kuutta eri kitaraa, kun homman voi hoitaa yhdellä ja samallakin. Hänen soittonsa ei ole hapuilevaa, vaan ryhdikästä.

Noin tunnin ja vartin kestänyt keikka keräsi Klubin lähes täyteen. Etukäteen arvelin, ettei paikalle juuri ketään eksy. Väärässä olin. Tuttuja naamoja näkyi hämmästyttävän vähän. Senkin edestä oli aivan vierasta sakkia, tiedä sitten mistä päin mahtaneet keikalle suunnata. Andyn kännitoikkaroinnellaan hankkima markkinapelleleima on niin vahva, että nauramaan tulleet joutuivat tällä erää pettymään - pääasia olikin musiikissa.

Keikalla kuultiin 50-, 60- ja 70-lukujen rock- ja bluesklassikoita. Välillä touhu meni lieväksi hapuiluksi, kun McCoy innostui lurittamaan mustalaissäveliä, deltabluesia, flamengoa ja ties mitä Lindholmin kummastellessa vieressä. Suurimman osan aikaa yhteispeli kuitenkin toimi.

Esitykseen sisältyi muutama erinomainen kappale. Rolling Stones -lainat Wild Horses ja Street Fighting Man. Andyn ja Nasty Suiciden The Suicide Twins -kokoonpanon vuonna 1986 levyttämä Silver Missiles And Nightingales. Vanha kantribiisi Shot Full Of Love, jonka kuulin Andyn versiona ensimmäisen kerran suomalaisella Hotrocks -kokoelmalla vuonna 1987. T-Rexin Get It On ja Mott The Hooplen All The Young Dudes saivat nekin onnistuneen käsittelyn.

McCoyn pääosin laulamat kappaleet oli sovitettu hyvin. Miehen lauluääni on yleensä kammottavaa kuunneltavaa, mutta nyt pahimmat räkäkähinät rajoittuivat vain pariin ralliin. Vahvasti alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena ollessaan Andyn ääniala muuttuu tyydyttävästä varislintua muistuttavan luontokappaleen ääneksi.

Näin Daven ja Andyn ensikerran yhdessä lavalla loppuvuonna 1991 Turun Kårenilla. Tuolloin mukana oli nyttemmin jo edesmennyt amerikkalainen kosketinsoittaja Nicky Hopkins, jonka meriitteihin kuului muun muassa Rolling Stonesin levyillä soittaminen. Musiikillinen anti ei ollut silloin lähelläkään tätä keikkaa. Tiettyä nostalgia-arvoa Kårenin vedolla silti on. Pian viisikymppinen McCoy ja kuusikymppinen Lindholm ovat näköjään kehittyneet noista ajoista.