Pave Maijanen - Elämän nälkä

Viime tammikuussa 70-vuotiaana ALS-tautiin menehtyneen muusikko Pave Maijasen elämänkertakirja Pave Maijanen - Elämän nälkä löytyi pari viikkoa sitten Kaarinan Piispanristin Tokmannilta huokeaa 6,95 euron hintaan. Opus näyttää olevan monissa kirjakaupoissa kolmenkympin tienoilla, joten hyvä kun satuin huomaamaan sen. 

Tommi Saarelan kirjoittama Elämän nälkä ilmestyi huhtikuun 13. päivä kuluvaa vuotta. Maijanen kuoli kirjanteon loppuvaiheessa, mutta tarvittavat haastattelut ehdittiin tallentaa ennen sitä.

Kirja on paksu kuin tiiliskivi. Saarelan teksti on sujuvaa ja kustannustoimittaminenkin on sujunut hyvin kun turhaa toistoa ei esiinny. 

Lappeenrannasta kotoisin olleen Maijasen vaiheisiin mahtui vaikka mitä. Musiikin sekatyöläinen ja multi-instrumentalisti ehti moneen mukaan.

Aloitin lukemisen vuodesta 1980. Tuolloin Pave tuotti Hurriganesin 10/80-levyä Tukholmassa ja julkaisi ensimmäisen varsinaisen oman bändinsä albumin Pave's Mistakes. Molemmat kiekot ovat olleet hyllyssä vuosikymmeniä, mutta jälkimmäistä en ollut kuunnellut sitten 80-luvun. Nyt kirjan parissa sekin tuli tehtyä. 

Kirjan kuvituksesta osui silmään Pave Maijanen & Palava sydän-orkesterin kiertuemainos syksyltä 1985. Joulukuussa orkesteri esiintyi Kalannin urheilutalolla. Tuolloin näin Paven ensimmäisen kerran. Itse keikasta ei ole jäänyt muuta mieleen kuin että bändi soitti Mistakes-yhtyeen vuonna 1981 tehdyn Pidä huolta-hitin. 

Maijanen oli aloittanut ammattimuusikon uransa reilua vuosikymmentä aiemmin Pepe & Paradise-yhtyeen basistina, mutta uuteen aaltoon kallellaan oleva Pidä huolta ja samanniminen albumi toivat kaivattua menestystä.

Suursuosio Pavelle koitti 80-luvun puolivälissä, jolloin soolouralle osui useampikin hittikappale. Samoihin aikoihin hän tuotti megamenestyneen Dingon kolme albumia Nimeni on Dingo, Kerjäläisten valtakunta ja Pyhä klaani.

Dingon tehdessä paluun vuonna 1994 Maijanen soitti Via Finlandia-levyllä kosketinsoittimia ja oli keikoilla yhtyeen viides jäsen. Satuin näkemään tältä kokoonpanolta ainakin kaksi keikkaa, joista toinen oli legendaarisessa DownTownissa Turussa ja toinen saman kaupungin Messukeskuksessa järjestetyssä olutfestivaalissa. 

Pave Maijasen suosiossa oli nousuja ja laskuja. Vuonna 1992 hän edusti Suomea Euroviisuissa, eikä jumbosija kappaleella Yamma-Yamma ainakaan parantanut asemia. 

Ibizalle tekemäni lomamatka osui noihin aikoihin. Eräs ruotsalainen yritti kovasti vitsailla tuolla ajankohtaisella aiheella, mutta hänen surkea Yamma-Yamma-imitointinsa ei naurattanut ainakaan minua. 

Kovimmillaan Pave-huuma oli vuosituhannen vaihteen tienoilla, jolloin Kirkan, Pepe Willbergin, Hectorin ja Maijasen muodostama Mestarit areenalla veti jopa Helsingin Olympiastadionin täyteen. 

Päinvastoin kuin olisi voinut luulla, ei Mestarien noste ollutkaan Maijasen kohdalla pysyvää. Mies ryhtyi tekemään trubaduurikeikkoja kun bänditoiminta ei enää kannattanut, eivätkä levytkään myyneet toivotulla tavalla. 

Viimeisinä vuosinaan Maijanen sai uralleen uutta potkua osallistuttuaan supersuositun Vain elämää-ohjelman neljännelle kaudelle vuonna 2015. 

Pave Maijasesta oli monta mielipidettä vielä viime vuonna, mutta viimeistään miehen kuoleman jälkeen en ole soraääniä kuullut. Näin käy yleensä kun muusikko siirtyy ajasta ikuisuuteen. 

Monien Maijas-vastaisuus lienee kummunnut taiteilijan 80-luvun iskelmällisestä tuotannosta, hittibiiseistä kuten Ai ai ai,  Lähtsitkö ja Jano. En itsekään pahemmin pidä ensin mainitusta kappaleesta, koska se on tarttuvuudessaan ärsyttävä renkutus.

Viimeisen kerran näin Pave Maijasen livenä Ruisrockissa vuonna 2016. Tuolloin hän esiintyi puolityhjällä telttalavalla Underground Rock Orchestran riveissä yhdessä M.A. Nummisen, Pedro Hietasen, Jukka Orman, Antero Jakoilan ja Sami Kuoppamäen kanssa. 

Kaksikymppisille suunnaltulla rap- ja popfestivaalilla soittelu ei tehnyt minuun suurta vaikutusta.  Varmasti vielä vähemmän nykyisiin ruisrokkaajiin, jotka tuskin edes tiesivät keitä Pave Maijanen tai M.A. Numminen ovat. 

Da Da (kuulat sekaisin) - tribuutti Popedalle

Viime vuosikymmenellä oli muotia julkaista kokoelmalevyjä, joissa eri artistit versioivat jonkun suositun yhtyeen tuotantoa. Tällaisia albumeita kutsutaan tribuuttilevyiksi.

Suomessa moisen kunnian kohteeksi ovat päässeet ainakin Eppu Normaali, Lasse Mårtenson, Tapio Rautavaara, Leevi & The Leavings, Klamydia, Dingo ja Popeda, jonka tribuuttilevyn löysin taannoin turkulaiselta kirpputorilta vaivaiseen euron hintaan.

Euroa enempää Popedan tribuuttialbumista ei olisi kannattanut maksaakaan. Se kun on täysin juosten kustu kokonaisuus, jonka julkaiseminen tällaisenaan on jopa vähän kyseenalaista. Vuonna 2008 ilmestynyt levy ei nimittäin tee kunniaa suomirokin ikonille Popedalle, vaan lähinnä nöyryyttää sitä.

Suurin osa raidoista on kammottavaa sontaa. Onkin pieni ihme, että jopa levy-yhtiö Poko Rekordsin löysästä seulasta ovat näin onnettomat versiot menneet läpi. Tosin se ei himmennä Popedan usein loistokkaita originaalikappaleita, vaan päinvastoin kiihdyttää halua kuunnella niitä.

Olin aikaisemmin kuullut CMX:n version Hulluista koirista ja Yön esittämän Yö-kappaleen, joka on Popedan Mustat enkelit-albumin (-82) tähtihetkiä.  Molemmat toimivat hienosti.

CMX on sovittanut omansa melko kummalliseksi, joskin onnistuneesti. Yö on perinteisempi ja se käy Olli Lindholmin orkesterille muutenkin kuin nimensä puolesta. Ymmärtääkseni hirvittävästä krapulasta ja liskojen yöstä kertova kaunis kappale sopisi huonosti esimerkiksi vaikkapa Anna Abreun tai Elastisen repertuaariin. Kummallakaan tuskin on omakohtaista kokemusta asiasta.

Albumin parhaaseen antiin lukeutuu myös Eppu Normaalin esittämä Huummetta, jonka yhtye on versioinut aivan eppumaiseksi. Aiheensa puolesta kappale luontuisi varmaan muillekin levyn bändeille.

Popeda vuonna 1982. Costello Hautamäki, Jyrki Melartin, Pate Mustajärvi, Arwo Mikkonen ja Kai Holm. 

Heikkoja näkemyksiä komeista alkuperäisbiiseistä sitten riittääkin. Muutama pääsee rimaa hipoen plussan puolelle, mutta esimerkiksi Stalingrad Cowgirlsien Sukset (vaikeata tämä hiihtäminen), iRonican Kaasua, komisario Peppone ja jopa Apulannan Kuuma kesä olisi voitu suosiolla jättää tekemättä.

Dave Lindholmin Jos joet olis... sen sijaan olisi pikku muutoksilla vallan mukava ralli. Nyt hänen slide- tai pullonkaulakitarointinsa menee täysin överiksi kun vanha mestari vetelee aivan eri riffiä kuin alkuperäinen. Laulukin on miksattu liian pintaan. Parhaassa kolmanneksessa kumminkin.

Juho Juntusen taiteilemat kannetkin ovat vähän niin ja näin, eikä halpisvaikutelma varmaan lisännyt potentiaalisen ostajakunnan kiinnostusta levykaupassa asioidessa. Jos joku haluaa ostaa levyn pois eurolla, niin eiköhän tehdä kaupat!

Kun Dave Linhdolm olikin Ben Granfelt

Maanantaina 26. maaliskuuta Yle Fem -kanavan piti esittää Artistin muotokuva: Dave Lindholm -niminen ohjelma. Olin valmistutunut katselunautintoon ja otin mukavan asennon sohvalla. Kuinka ollakaan, ruutuun pöllähtikin Ben Granfelt. Lindholmista ei ollut tietoakaan.

"Ben Edvard Granfelt (s. 16. kesäkuuta 1963) on suomalainen kitaristi ja säveltäjä. Hänet tunnetaan parhaiten yhtyeistä Los Bastardos Finlandeses, Guitar Slingers, Leningrad Cowboys, Wishbone Ash, Gringos Locos, ja etenkin omasta dynaamisesta kokoonpanostaan Ben Granfelt Band."

"Granfelt aloitti soittamisen 11-vuotiaana ja on tehnyt musiikkia jo 30 vuoden ajan. Hänen uransa alkoi perinteisesti "kellari / kotipiiribändien" kanssa kotiseudulla Kauniaisissa, jossa kouluaikoina Ben käytti muun muassa koulun välitunnit kitaransoiton harjoitteluun. Tuolloin hän tutustui Tipe Johnsoniin, josta tuli myöhemmin tärkeä bändikaveri Gringos Locosissa ja myöhemmin Leningrad Cowboys'issa.

Armeija-aikanakin Granfeltilla oli tapana käyttää lähes kaikki vapaa-aika, oppituntien tauot mukaan lukien, kitaransoiton harjoitteluun. Granfelt on arvostettu muusikko melodisen ja bluesahtavan rockin taitajana. Nykyään Granfeltia pidetään laajalti yhtenä parhaista suomalaisista kitaristeista.
Musiikillisiksi vaikuttajikseen Granfelt nimeää Jimi Hendrix, Jeff Beck, Robin Trower, Eric Clapton, Gary Moore, Pat Travers ja Pat Thrall.

Musiikkitoiminnan lisäksi Granfelt toimii saksalaisten Engl-kitaravahvistimien maahantuojana." (Wikipedia)

Minulla ei ollut oikeastaan mitään sitä vastaan, että ohjelmatiedoista poiketen ruudussa höpötti Lindholmin sijaan Granfelt. Mukavalta mieheltä vaikuttava kitaristi sai jutuillaan ainakin tämän talouden hyvälle tuulelle. Ohjelma tuntui jotenkin tutulta - lopputekstit paljastivatkin sen tehdyksi vuonna 2007, joten varmaan olen joskus nähnyt saman aikaisemminkin.

Henkilödokumentissa Granfelt kuvattiin kotonaan Suomessa ja kiertueella Saksassa. Frankfurtin kitaramessuilla miehellä oli oma klinikka, josta tarina eteni keikalle pieneen saksalaisklubiin.

Ohjelmassa nähtiin pätkiä Aki Kaurismäen ohjaamasta Leningrad cowboys meet Moses -elokuvasta. Granfelt kertoi saaneensa kuvausten aikana ruokamyrkytyksen saastuneesta jokivedestä, jota hän lipitti kuvausten lomassa. Läheisen hotellin viemäri vaan sattui kulkemaan juuri sitä kautta. Paska tuuri.

Vuosina 2001-2004 Granfelt soitti brittiläisen, 70-luvulla suosionsa kukkuloilla olleen, Wishbone Ashin kitaristina. Hanoi Rocks muuten lämmitteli ensimmäisillä Englannin keikoillaan 80-luvun alussa samaa orkesteria. Granfeltin jälkeen Wishbone Ashiin asteli toinen suomalaiskitaristi, Gringos Locosista ja Pave Maijasen Mistakesista tuttu Muddy Manninen.

Granfelt esitteli kitaroitaan, joista rakkaimmiksi vuosien varrella ovat osoittautuneet Gibson Les Paulit ja Fender Stratocasterit.

Mies muisti useaan otteeseen mainita, että rällästysvuodet ovat takanapäin ja lopputekstien aikana hän ulkoilutti vaimonsa kanssa pientä poikalastaan.

Kuulin Granfeltista ensimmäisen kerran Gringos Locos -yhtyeen kautta 1987. Tuolloin hienon debyyttilevyn julkaissut helsinkiläisryhmä oli aluksi jonkin aikaa vain bändi toisten joukossa. Sitten alkoikin melkoinen mediamyllykkä, kun bändi solmi ison levytyssopimuksen Polygramin kanssa. Jopa YLEn pääuutiset kertoi tapahtumasta.

"Gringos Locos on suomalainen hard rock -yhtye.

Helsinkiläinen Gringos Locos oli 1980-luvun lopussa yksi suomalaisen hard rockin suurimmista vientitoivoista. Yhtyeen musiikki keräsi faneja myös kotimaassa, mutta erityisen suosittua se oli Britanniassa, jossa he esiintyivät ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä maineikkaalla Wembley-areenalla, sekä Yhdysvalloissa. Kiinnostus kansainvälisillä markkinoilla oli tuolloin niin suuri, että yhtye solmi vuonna 1987 seitsemän albumin sopimuksen maailman toiseksi suurimman levy-yhtiön Polygramin kanssa. Yhtyeen jäseniä on sittemmin nähty muun muassa Leningrad Cowboysin ja brittiläisen Wishbone Ashin riveissä.

Yhtye julkaisi neljännen albuminsa "Second Coming of Age" kesällä 2009." (Wikipedia)

Gringos Locos keikkaili plajon Suomessa ja näkyi ahkerasti televiossa. Bändi kiersi Eurooppaa Status Quon lämmittelybändinä, mutta Polygram -levydiili kaatui kakkoslevy Punch Drunkin jälkeen. Ilmeisesti myynti ei tyydyttänyt yhtiön johtoa. Musiikillisesti bändiä vietiin noihin aikoihin jenkkihardrockin suuntaan, eikä alkuaikojen bluesvaikutteet olleet enää niin vahvasti esillä. Tuottajana häärinyt Tom Dowd kai koitti saada bändistä turhan siloiteltua, mikä sitten kostautui. Biisitkään eivät olleet debyyttilevyn veroisia.

Oman kappaleeni Gringos Locosin esikoisalbumista ostin käytettynä turkulaisesta Comeback -levyliikkeestä melkein heti sen ilmestyttyä 1987. Blues-, juuri- ja southernrockia sisältänyt levy on kestänyt aikaa hyvin.

Noihin aikoihin nousi Suomesta toinenkin aikalailla samantapaista rokkia soittanut yhtye, joka kantoi nimeä Havana Blacks. Nimestä tiputettiin myöhemmin viimeinen s-kirjain pois, kun orkesteri sai viritettyä verkkojaan Amerikan suuntaan. "Voi kuulemma loukata mustia", oli muistaakseni selitys.

Jos oikein tarkkoja ollaan, levyhyllyssäni oleva Gringos Locosin debyytti ei ole se sama yksilö, jonka tuossa äsken mainitsin. Lainasin nimittäin kiekon aikoinaan eräälle taivassalolaiselle hongankolistajalle, joka sitten unohti levyn autoon auringon armoille. Lätystä tuli käyrä ja soittokelvoton, joten kaveri meni uusikaupunkilaisesta levykaupasta ostamaan uuden tilalle.

Kuten Yle Femin ohjelmasta saattoin tyhmempikin päätellä, on Ben Granfelt varsin mukava mies. olen itsekin todennut tämän pari kertaa. Ensi kerran tapasin hänet Paraisten Råttisrockissa kesällä 1989. Festareilla soitti Gringos Locosin lisäksi ainakin Boycott ja Horsepower. Harmi, ettei tuollaistakaan leppoisaa ole pikkufestaria enää olemassa.

Toisen kerran tapasin Granfeltin keväällä 2000. Olin tuolloin MTV3:n Jyrki -ohjelmassa työharjoittelussa. Pääkuvaajan ja toimittaja Heta Hyttisen kanssa kävimme tekemässä Granfeltista juttua Jyrkiin Kymmenen kitaristia -sarjaan Vantaan Tikkurilassa sijainneella treenikämpällä. Muita kyseisen kitaristiesittelyn hahmoja olivat ainakin Timo Tolkki ja Alexi Laiho.

MTV3:n Remu & Hurriganes -ohjelma

MTV3 esitti sunnuntaina 5. helmikuuta Remu & Hurriganesin viime joulukuisen keikkataltioinnin Tavastialta. Musiikkipätkien väliin oli leikattu bändin kanssa tekemisissä olleiden ihmisten jutustelua. Äänessä olivat muun muassa orkesterissa kolmeen eri otteeseen soittanut kitaristi Ile Kallio ja yhtyeen kulta-aikojen roudari Kuivis Koskiluoto.

Hurriganes hajosi 1984. Paluuta yritettiin neljä vuotta myöhemmin, mutta homma ei enää toiminut. Muistona siitä on heikko livelevy Live At Metropol.

Hetkinen... Jos Hurriganes hajosi vuonna -84, miksi se on nykyäänkin olemassa? Niinpä. Sitä ei MTV3:n ohjelmassa kerrottu. Remu Aaltonen on pyörittänyt yhtyettä Hurriganes -nimellä 90-luvun alkupuolelta saakka, mitä nyt välillä In The Spirit of Hurriganes-, Remu plays Hurriganes ym. -nimisenä. Viimeiset vuodet taas Remu & Hurriganesina.

Kumpa Hurriganesin taru olisikin loppunut 1988 comebackiin. Remun ja apurien keikka Tavastialla oli nimittäin jälleen aivan kauheaa kuunneltavaa. Kitaristit Tatu Mannberg ja Nipa Niilola revittelivät kyllä kunnolla, eikä basisti Hike Kärppäkään mikään heikko lenkki ollut.

Mutta Remu... Voi hellanlettas sentään. Miehen rummutus on jo parikymmentä vuotta ollut sellaista köpöttelyä, että pieni koulupoikakin naputtaa lyijykynällä pulpettiinsa reippaammin kuin hän. Ja kun rumpalin tahdissa mennään, on lopputulos jotain säälinsekaisen ja surkuhupaisan väliltä. Valitettavasti.

Hike Kärppä, Remu Aaltonen ja Nipa Niilola


Versiot vanhoista Hurriganesin aikoinaan esittämistä biiseistä olivat suorastaan järkyttäviä. Ainoastaan amerikkalaisen takavuosien rockabillytähden Robert Gordonin laulama I Will Stay tuntui kulkevan jotenkin. Walkin' The Dog (joka oli virheellisesti ohjelmassa nimellä Walkin' A Dog) oli jotain niin kammottavaa, että raavaaltakin mieheltä meinasi lähteä taju.

Välillä lavalla oli hääräämässä Dave Lindholm, joka kitaransa kanssa yritti riffitellä sekaan jotain sinne ehkä jopa kuuluvaa, mutta panoksensa soppaan oli täysin turha. Niilola ja Mannberg hallitsivat sen puolen jo tarpeeksi hyvin.

Hurriganes oli aikoinaan kiistatta yksi suomalaisen rockin tärkeimmistä yhtyeistä. Nostalgian piikkiin ei saisi sentään ihan kaikkea laittaa. Kuinkahan monta vuotta tätä kärsimysnäytelmää vielä jatkuu?

Tsuubi duu alabama lets gou.


Ohjelma kokonaisuudessaan:

Pena 40-vuotta

Lauantaina 5. marraskuuta vietettiin Turun Rientävän urheilutalolla Mika "Pena" Penttisen 40-vuotisjuhlia. Varsinainen syntymäpäivä on vasta kuun puolivälissä, mutta tähän rakoon pippalot oli sopiva sovittaa.

Rientävän urheilutalo oli ainakin minulle entuudestaan tuikituntematon. Samoin koko kaupunginosa, joka on kai Pohjolaa tai Juhannuskukkulaa. Ennen minulla ei olekaan ollut mitään asiaa Köydenpunojankadun ja Vakka-Suomentien väliselle alueelle. Jossain siellä on kuulemma Semafori -niminen pubikin. Äkkiseltään tuntuu, ettei se varmaan ole kovin vilkas kapakka. Mutta mene ja tiedä.

Kävin pari päivää ennen katsomassa missä Rientävä ja Juhannuskatu 7 sijaitsee. Se löytyi ihme kyllä heti. Rientäväntalon vastapäätä oli kerrostalon kivijalkaliiketilaan tehty suolahuone ja toinen pulju taisi olla arkkitehtitoimisto. Sen täytyi olla sama paikka, jossa aikoinaan oli elintarvikeliike. Kaupassa myytiin olutta alaikäisille. Sama liike se olikin, kun asiaa myöhemmin eräältä tuttavalta tiedustelin. "Lihatkin olivat  sinertäviä", hän muisti mainita kaupan einespuolesta.

Penttisen juhlissa oli vieraita kolmisenkymmentä. Suurin osa oli minullekin jonkin sortin tuttuja. Jani "Putkonen" Harron kanssa emme olleet ottaneet kuppia moneen vuoteen. Nyt sekin puoli tuli hoidettua, kun tarjoilupuolikin pelasi varsin hienosti.

Illan live-esiintyjänä piti olla esimerkiksi salolaisesta punkyhtye God's Lonely Menistä tuttu Vesa Vahtera. Hän kuitenkin peruutti osallistumisensa sairauden takia, joten melko viime tipassa tilalle kutsuttiin Rane Salo. Mies on tuttu Turun musiikkipiireistä. Hän vaikuttaa ainakin Crackwhore -orkesterissa.

Ranen settiin kuului parisenkymmentä biisiä. Trubaduurien vakiolaulut kuten Hotel California, Have You Seen The Rain tai Teuvo, maanteiden kuningas eivät olleet näiden joukossa. Rane oli hyvällä maulla valinnut muun muassa David Bowieta, Eddie Cochrania, Guns 'N Rosesia ja Nine Inch Nailsia soitettavakseen.

Rolling Stonesin Wild Horsesista Rane tuumi, "ettei ehkä osaa käsitellä kappaletta sen vaatimalla tavalla." Kyllä hän osasi. Paljon paremmin kuin Andy McCoy ja Dave Lindholm syyskuussa Turun Klubilla.

Judas Priestin Turbo Loverista kuultiin erikoinen, mutta hyvä, sovitus. Kappaleen aikana nähtiin parketilla myös illan ensimmäinen ilmakitaristi.

Ranen osuus oli ainakin minulle aikamoinen yllätys. En odottanut oikein mitään, koska en tiennyt miehen kykyjen olevan tätä tasoa. Ainoa haittapuoli oli turhan kova volumenkäyttö. Hänelle soisi trubaduurikeikkoja enemmänkin.

Rane

Juhlakalu vasemmalla.

Myös Jussilla (vas.) ja Ranella (kesk.) oli 40-vuotispäivät. Ranella jopa juuri 5. marraskuuta.

Olen tuntenut Mika Penttisen vuodesta 1980. Todennäköisesti olin siltä osin hänen vanhin tuttunsa tuona iltana. Välillä yhteydenpito on ollut todella tiivistä, välillä hiukan vähemmän. Toivottavasti tuttavuuttamme on edessä vielä ainakin toiset 31 vuotta.

Andy McCoy & Dave Lindholm ADHD Hard Drive Tour

Andyn ja Daven yhteiskiertue ei lupaillut hyvää. Youtubesta katsomani pari pätkää olivat kauheaa sontaa. Vahvasti päihtynyt McCoy huuteli yleisölle solvauksia ja yritti pysyä pystyssä baarijakkaralla. Siinä sivussa hän raakkui mikrofoniin jotain epämääräistä ja rämpytti kitaraansa. Ryhdikkäämpi Lindholm oli luotettaampi kuten yleensäkin.

"Dave ”Isokynä” Lindholm (oikealta nimeltään Ralf-Henrik Lindholm; s. 31. maaliskuuta 1952 Helsinki) on suomalainen kitaristi ja laulaja-lauluntekijä, joka on oman pitkän uransa lisäksi esiintynyt monien muiden nimekkäiden artistien kanssa.

Helsinkiläinen Dave muutti Tampereelle jo 80-luvun alussa. Lindholmin teksteissä on paljon urbaania, mutta niissä ovat myös luonto ja maaseutu usein läsnä. Hän on elämän yksinkertaisen kauneuden ja siihen sisältyvän toivon havaitsija, joka tekee havainnostaan ja sen sisäisestä kosketuskohdasta laulun.
Lindholm on levyttänyt suuren määrän sekä suomeksi että englanniksi. Lindholmin tunnetuimpia kappaleita ovat ”Pieni ja hento ote”, ”Jazzikansa tulee”, ”Sitähän se kaikki on”, ”Kaikki menee seinään”, ”Joo, joo, mä rakastan sua” ja ”Annan kitaran laulaa vaan”." (Wikipedia)

Koska työvuorot sattuivat sopimaan, päätin kuitenkin mennä keskiviikkokeikalle Turun Klubille. Aloitusajaksi oli merkitty 21. Se sai epäilemään, etteivät herrat siitä huolimatta ajoissa estradille astele. Mutta kas kummaa, ihmeiden aika ei ollutkaan ohi. Illan sankarit olivat vain kymmenisen minuuttia myöhässä.

"Andy McCoy (oik. Antti Hulkko, s. 11. lokakuuta 1962, Pelkosenniemi) on suomalainen rock-muusikko. Hän on Hanoi Rocks -yhtyeen kitaristi, taustalaulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Lisäksi McCoy tunnetaan mm. ensimmäisen suomalaisen levyttäneen punkyhtyeen Briardin ja ensimmäisen Pelle Miljoona Oy:n kitaristina. McCoy on myös tunnettu värikkäänä "elämäntaparokkarina".

Andy McCoyn synnyinkunta Pelkosenniemi paljasti patsaan suurelle pojalleen heinäkuussa 2009. Mäntypuisen patsaan veisti McCoyn setä Matti Hulkko." (Wikipedia)

Dave Lindholm otti heti keikan alussa statistin roolin. Valokeikassa oli Andy McCoy. Mies lauloi suurimman osan kappaleista ja vaihtoi kitaroitaan ahkerasti. Lavan takanurkassa päivystänyt roudari sai rampata vastaanottamassa keppejä vähän väliä. Baarijakkaroilla istuneet herrat eivät olleet juurikaan päissään, koska sen olisi huomannut etenkin Andyn välispiikeistä. Nyt ne pysyivät aisoissa ja päähuomio oli itse musiikissa.

En ole koskaan arvostanut McCoyta erityisesti kitaristina. Minusta hän on lähinnä biisintekijä. Siksi monet yltiöpäiset arviot hänen kyvyistään käsitellä tuota kielisoitinta kummastuttavat. "Yksi maailman kovimmista kitaristeista". Mielestäni Dave Lindholm hallitsee homman paremmin. Hän ei tarvitse siihen viittä-kuutta eri kitaraa, kun homman voi hoitaa yhdellä ja samallakin. Hänen soittonsa ei ole hapuilevaa, vaan ryhdikästä.

Noin tunnin ja vartin kestänyt keikka keräsi Klubin lähes täyteen. Etukäteen arvelin, ettei paikalle juuri ketään eksy. Väärässä olin. Tuttuja naamoja näkyi hämmästyttävän vähän. Senkin edestä oli aivan vierasta sakkia, tiedä sitten mistä päin mahtaneet keikalle suunnata. Andyn kännitoikkaroinnellaan hankkima markkinapelleleima on niin vahva, että nauramaan tulleet joutuivat tällä erää pettymään - pääasia olikin musiikissa.

Keikalla kuultiin 50-, 60- ja 70-lukujen rock- ja bluesklassikoita. Välillä touhu meni lieväksi hapuiluksi, kun McCoy innostui lurittamaan mustalaissäveliä, deltabluesia, flamengoa ja ties mitä Lindholmin kummastellessa vieressä. Suurimman osan aikaa yhteispeli kuitenkin toimi.

Esitykseen sisältyi muutama erinomainen kappale. Rolling Stones -lainat Wild Horses ja Street Fighting Man. Andyn ja Nasty Suiciden The Suicide Twins -kokoonpanon vuonna 1986 levyttämä Silver Missiles And Nightingales. Vanha kantribiisi Shot Full Of Love, jonka kuulin Andyn versiona ensimmäisen kerran suomalaisella Hotrocks -kokoelmalla vuonna 1987. T-Rexin Get It On ja Mott The Hooplen All The Young Dudes saivat nekin onnistuneen käsittelyn.

McCoyn pääosin laulamat kappaleet oli sovitettu hyvin. Miehen lauluääni on yleensä kammottavaa kuunneltavaa, mutta nyt pahimmat räkäkähinät rajoittuivat vain pariin ralliin. Vahvasti alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena ollessaan Andyn ääniala muuttuu tyydyttävästä varislintua muistuttavan luontokappaleen ääneksi.

Näin Daven ja Andyn ensikerran yhdessä lavalla loppuvuonna 1991 Turun Kårenilla. Tuolloin mukana oli nyttemmin jo edesmennyt amerikkalainen kosketinsoittaja Nicky Hopkins, jonka meriitteihin kuului muun muassa Rolling Stonesin levyillä soittaminen. Musiikillinen anti ei ollut silloin lähelläkään tätä keikkaa. Tiettyä nostalgia-arvoa Kårenin vedolla silti on. Pian viisikymppinen McCoy ja kuusikymppinen Lindholm ovat näköjään kehittyneet noista ajoista.