Loppiaisena tammikuun 6. päivä oli kuluvan vuoden toistaiseksi komein keli. Auton mittari näytti -12 astetta, oli lunta ja aurinko paistoi.
Muutaman tunnin varoitusajalla oli yllättävän vaikeaa saada seuraa maakunta-ajelulle. Joko ei vastattu puhelimeen, väsytti ylivoimaisen paljon, pakkasta oli liikaa jopa autossa istumiseen ja olipa joku oli menossa hiihtämäänkin. Krapulaa ei kukaan valitellut. Kuudennella yrittämällä vihdoin tärppäsi.
Paraisilla tulee käytyä aina silloin tällöin. Turusta 26 kilometrin päässä oleva saaristokaupunki on viime vuosina laajentunut pinta-alaltaan valtavasti. Kuntalittosten myötä siihen kuuluvat nykyään entiset kunnat Houtskär, Korppoo, Nauvo ja Iniö.
Loppiaisena ajatuksena oli käydä Paraisten Lillholmenissa. Se sijaitsee muutaman kilometrin kaupungin keskustan ulkopuolella. Saarelle mennessä on avattava ponttoonisilta. Siitä ja sen lähistöltä on mieleen jäänyt komeita maisemia, joita oli tarkoitus tuijotella uudelleen.
Kävin Lillholmenissa ensimmäisen kerran kesällä 1989. Tuolloin saaressa järjestettiin tietääkseni viimeisen kerran Råttisrock -niminen festivaali. Tuolloin pääsin paikalle itsekin. Hyvä niin, sillä reissusta jäi hienot muistot.
Päivän aikana lavalla nähtiin silloisia huippunimiä, ainakin omassa luokittelussani. Jälkikäteen ajatellen kattaus oli todella kova. Muistaakseni ainakin Boycott, Wild Force, Hearthill, Gringos Locos ja Horsepower esittivät rock'n'rollia yleisölle. Kaikki nämä orkesterit olisivat olleet valmiita ulkomaiden markkinoillekin. Sen aikainen managerointi ja muut maailman valloitukseen tarvittavat resurssit kuitenkin olivat maassamme vielä liian lapsenkengissä.
Paluukyytiä Turkuun kyselin yleisössä seisoskelleelta Ironcrossin laulajalta Esa Leinoselta alias Tyrone Tougherilta. "Ei mahdu kun mun pitää heittää Läntisen Tomppa Turkuun". Menimme sitten bussilla.
Harmi kun Ironcross ei esiintynyt Råttisrockissa. Se olisi varmasti ollut ainakin minulle ja Mika Penttiselle festivaalin kohokohta.
Loppiaisena Lillholmenin kulmilla oli pakkasta sen verran reippaasti, että näpit jäätyivät nopeasti kuvia ottaessa. Sain kumminkin tallennettua mielestäni melko hyvää materiaalia.
Harvemmin venetolppien vieressä näkee jäämuodostelmia, joissa vesi on näin paljon kuopalla. Ilmiö on varmaan melko yleinen, mutta eipä ole ennen pistänyt silmään. Tai sitten jään päällä on ollut lumipeite, eikä sitä ole näkynyt.
Maanantaina 26. maaliskuuta Yle Fem -kanavan piti esittää Artistin muotokuva: Dave Lindholm -niminen ohjelma. Olin valmistutunut katselunautintoon ja otin mukavan asennon sohvalla. Kuinka ollakaan, ruutuun pöllähtikin Ben Granfelt. Lindholmista ei ollut tietoakaan.
"Granfelt aloitti soittamisen 11-vuotiaana ja on tehnyt musiikkia jo 30 vuoden ajan. Hänen uransa alkoi perinteisesti "kellari / kotipiiribändien" kanssa kotiseudulla Kauniaisissa, jossa kouluaikoina Ben käytti muun muassa koulun välitunnit kitaransoiton harjoitteluun. Tuolloin hän tutustui Tipe Johnsoniin, josta tuli myöhemmin tärkeä bändikaveri Gringos Locosissa ja myöhemmin Leningrad Cowboys'issa.
Armeija-aikanakin Granfeltilla oli tapana käyttää lähes kaikki vapaa-aika, oppituntien tauot mukaan lukien, kitaransoiton harjoitteluun. Granfelt on arvostettu muusikko melodisen ja bluesahtavan rockin taitajana. Nykyään Granfeltia pidetään laajalti yhtenä parhaista suomalaisista kitaristeista.
Musiikillisiksi vaikuttajikseen Granfelt nimeää Jimi Hendrix, Jeff Beck, Robin Trower, Eric Clapton, Gary Moore, Pat Travers ja Pat Thrall.
Musiikkitoiminnan lisäksi Granfelt toimii saksalaisten Engl-kitaravahvistimien maahantuojana." (Wikipedia)
Minulla ei ollut oikeastaan mitään sitä vastaan, että ohjelmatiedoista poiketen ruudussa höpötti Lindholmin sijaan Granfelt. Mukavalta mieheltä vaikuttava kitaristi sai jutuillaan ainakin tämän talouden hyvälle tuulelle. Ohjelma tuntui jotenkin tutulta - lopputekstit paljastivatkin sen tehdyksi vuonna 2007, joten varmaan olen joskus nähnyt saman aikaisemminkin.
Henkilödokumentissa Granfelt kuvattiin kotonaan Suomessa ja kiertueella Saksassa. Frankfurtin kitaramessuilla miehellä oli oma klinikka, josta tarina eteni keikalle pieneen saksalaisklubiin.
Ohjelmassa nähtiin pätkiä Aki Kaurismäen ohjaamasta Leningrad cowboys meet Moses -elokuvasta. Granfelt kertoi saaneensa kuvausten aikana ruokamyrkytyksen saastuneesta jokivedestä, jota hän lipitti kuvausten lomassa. Läheisen hotellin viemäri vaan sattui kulkemaan juuri sitä kautta. Paska tuuri.
Vuosina 2001-2004 Granfelt soitti brittiläisen, 70-luvulla suosionsa kukkuloilla olleen, Wishbone Ashin kitaristina. Hanoi Rocks muuten lämmitteli ensimmäisillä Englannin keikoillaan 80-luvun alussa samaa orkesteria. Granfeltin jälkeen Wishbone Ashiin asteli toinen suomalaiskitaristi, Gringos Locosista ja Pave Maijasen Mistakesista tuttu Muddy Manninen.
Granfelt esitteli kitaroitaan, joista rakkaimmiksi vuosien varrella ovat osoittautuneet Gibson Les Paulit ja Fender Stratocasterit.
Mies muisti useaan otteeseen mainita, että rällästysvuodet ovat takanapäin ja lopputekstien aikana hän ulkoilutti vaimonsa kanssa pientä poikalastaan.
Kuulin Granfeltista ensimmäisen kerran Gringos Locos -yhtyeen kautta 1987. Tuolloin hienon debyyttilevyn julkaissut helsinkiläisryhmä oli aluksi jonkin aikaa vain bändi toisten joukossa. Sitten alkoikin melkoinen mediamyllykkä, kun bändi solmi ison levytyssopimuksen Polygramin kanssa. Jopa YLEn pääuutiset kertoi tapahtumasta.
Helsinkiläinen Gringos Locos oli 1980-luvun lopussa yksi suomalaisen hard rockin suurimmista vientitoivoista. Yhtyeen musiikki keräsi faneja myös kotimaassa, mutta erityisen suosittua se oli Britanniassa, jossa he esiintyivät ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä maineikkaalla Wembley-areenalla, sekä Yhdysvalloissa. Kiinnostus kansainvälisillä markkinoilla oli tuolloin niin suuri, että yhtye solmi vuonna 1987 seitsemän albumin sopimuksen maailman toiseksi suurimman levy-yhtiön Polygramin kanssa. Yhtyeen jäseniä on sittemmin nähty muun muassa Leningrad Cowboysin ja brittiläisen Wishbone Ashin riveissä.
Yhtye julkaisi neljännen albuminsa "Second Coming of Age" kesällä 2009." (Wikipedia)
Gringos Locos keikkaili plajon Suomessa ja näkyi ahkerasti televiossa. Bändi kiersi Eurooppaa Status Quon lämmittelybändinä, mutta Polygram -levydiili kaatui kakkoslevy Punch Drunkin jälkeen. Ilmeisesti myynti ei tyydyttänyt yhtiön johtoa. Musiikillisesti bändiä vietiin noihin aikoihin jenkkihardrockin suuntaan, eikä alkuaikojen bluesvaikutteet olleet enää niin vahvasti esillä. Tuottajana häärinyt Tom Dowd kai koitti saada bändistä turhan siloiteltua, mikä sitten kostautui. Biisitkään eivät olleet debyyttilevyn veroisia.
Oman kappaleeni Gringos Locosin esikoisalbumista ostin käytettynä turkulaisesta Comeback -levyliikkeestä melkein heti sen ilmestyttyä 1987. Blues-, juuri- ja southernrockia sisältänyt levy on kestänyt aikaa hyvin.
Noihin aikoihin nousi Suomesta toinenkin aikalailla samantapaista rokkia soittanut yhtye, joka kantoi nimeä Havana Blacks. Nimestä tiputettiin myöhemmin viimeinen s-kirjain pois, kun orkesteri sai viritettyä verkkojaan Amerikan suuntaan. "Voi kuulemma loukata mustia", oli muistaakseni selitys.
Jos oikein tarkkoja ollaan, levyhyllyssäni oleva Gringos Locosin debyytti ei ole se sama yksilö, jonka tuossa äsken mainitsin. Lainasin nimittäin kiekon aikoinaan eräälle taivassalolaiselle hongankolistajalle, joka sitten unohti levyn autoon auringon armoille. Lätystä tuli käyrä ja soittokelvoton, joten kaveri meni uusikaupunkilaisesta levykaupasta ostamaan uuden tilalle.
Kuten Yle Femin ohjelmasta saattoin tyhmempikin päätellä, on Ben Granfelt varsin mukava mies. olen itsekin todennut tämän pari kertaa. Ensi kerran tapasin hänet Paraisten Råttisrockissa kesällä 1989. Festareilla soitti Gringos Locosin lisäksi ainakin Boycott ja Horsepower. Harmi, ettei tuollaistakaan leppoisaa ole pikkufestaria enää olemassa.
Toisen kerran tapasin Granfeltin keväällä 2000. Olin tuolloin MTV3:n Jyrki -ohjelmassa työharjoittelussa. Pääkuvaajan ja toimittaja Heta Hyttisen kanssa kävimme tekemässä Granfeltista juttua Jyrkiin Kymmenen kitaristia -sarjaan Vantaan Tikkurilassa sijainneella treenikämpällä. Muita kyseisen kitaristiesittelyn hahmoja olivat ainakin Timo Tolkki ja Alexi Laiho.
"The Spell on Kirkan vuonna 1987 julkaistu albumi. Samoin, kuin edeltäjänsä R.O.C.K., The Spell edustaa tyylillisesti hard rockia. The Spell on kuitenkin musiikillisesti jonkin verran R.O.C.K.-albumia raskaampi, rockhenkisyys on huomattavasti vähentynyt, musiikki muistuttaa paikoitellen heavy metalia ja siinä kuuluu lieviä vaikutteita jopa power metallista." (Wikipedia)
Oho, vaikutteita jopa power metallista! Kirka (22.9.1950 - 31.1.2007) muusikkoineen oli suorastaan profetiaalinen, sillä power metal tuli vasta 90-luvulla tunnetuksi. 80-luvulla esimerkiksi Venom ilmoitti soittavansa power metallia, eikä suinkaan black metallia, jonka esi-isäksi yhtye 90-luvulla nostettiin. No, Wikipediankin takana ovat vain ihmiset.
Kirkan toinen hard rock -albumi on selvästi edeltäjäänsä parempi. 1986 ilmestynyt R.O.C.K. sai paljon huomiota silloisessa lehdistössä. Vuosikaudet iskelmiä laulanut Kirka siirtyi yhtäkkiä rokkariksi, vielä jopa hevariksi. Itse näin Kirkan vuotta - paria aiemmin vetämässä televisiossa Rainbowin Long Live Rock'n'Rollia, enkä sikäli yllättynyt siirrosta. Hienosti kulki.
The Spell on aikuis- ja hard rockin sekoitusta. Vaatimattomalla kahdeksan kappaleen mitallaan sen on toimiva yksikkö, jossa ei pahemmin heikkoja lenkkejä ole. I'm Sailing Away on albumin mitäänsanomattomin biisi, eikä Oneday sekään ole kovin kaksinen. Loput kuusi kappaletta sen sijaan puolustavat paikkaansa hyvin.
Levyn hittiä You Put The Spell On Me haukuttiin aikoinaan Europen The Final Countdown -kopioksi. Biiseissä on toki samaa meininkiä, mutta mistään kopioimisesta on turha puhua. Säveltäjät Kisu Jernström ja Kassu Halonen todennäköisesti haistoivat hyvän hittikaavan, joten miksi jättää sellainen käyttämättä. Yhtä lailla joku Pet Shop Boysin It's A Sin noudattelee tuota samaa kaavaa.
Jari Laasanen: sekvensseri, syntetisaattoriohjelmointi
Äänitys ja miksaus: Jari Laasanen, MTV-studiot, Helsinki1987
Tuottaja: Kassu Halonen ja Kristian Jernström
Valokuvat: Erik Uddström, J. K. Juntunen
The Spellin suurin munaus on rumpalin puuttuminen. Konerummuilla korvattu ihminen ei ole muuta kuin halpamainen ratkaisu. Ilmeisesti studiomuusikoitten eliittiin kuulunut Miri Miettinen oli kiireinen Gringos Locosin kanssa, eikä Anssi Nykänen tainnut olla kysytty mies vielä tuohon aikaan. Kitaristit Juha Björninen ja Jarmo Nikku revittelevät sen verran kuin tällaiseen kevytheviin sopiikin.
Kirkan "heviura" jäi lopulta vain kahden levyn mittaiseksi. 1988 mies siirtyi jälleen iskelmän pariin. Lehdistä saimme lukea, ettei rokin laulaminen ollut suurperheen päälle taloudellisesti kannattavaa. Samalla Kirka osui kultasuoneen, koska Surun pyyhit silmistäni -kiekko ylsi huimiin myyntilukuihin ja miehen ura lähti raketin lailla nousuun.
The Spellin hienoimpiin kappaleisiin kuuluva Under The Pressure Of Your Love löytyy suomeksi laulettuna Surun pyyhit silmistäini -levyltä. En ole kuullut sen kuin kerran, enkä muista tai tiedä biisin suomalaista nimeä, mutta se lienee nimeltään Sain elämältä minkä hain.
Näin Kirkan pari kertaa lavalla. Tuurin Miljoonarockissa 2005 Kirka esitti rokkisetin, johon sisältyi monia hänen 80-luvun hard rock-kappaleita ja lukuisia coverbiisejä. Miljoonarockin pääesiintyjänä oli Deep Purple. Eräiden tietojen mukaan Kirkaa olisi joskus jopa pyydetty Purplen laulajaksi, mutta väitteellä ei ole kunnollista todellisuuspohjaa. Jos näin sattuisikin olemaan, ajankohta lienee ollut 80- ja 90-luvun taite, jolloin Ian Gillan sai potkut bändistä ja hänet korvasi Joe Lynn Turner.
Samaisessa Miljoonarockissa vaihdoin pari sanaa Kirkan kanssa. Kehuin keikkaa, blogini aiheena olevaa levyä ja R.O.C.K. -albumia. Se jäikin ainoaksi kerraksi kun hänen kanssaan juttelin.
