Deep Purple ja kumppanit Tammisaaressa

Lauantaina 21. heinäkuuta raskaan rockin veteraaniyhtye Deep Purple esiintyi Tammisaaren Juli Festivalenissa.

Huomasin tapahtumailmoituksen jo viime joulukuussa, jolloin aloin oitis levittämään asiasta infoa tutuille ja suunnittelemaan reissua Tammisaareen.

Alkuperäisen kyytisuunnitelman kanssa ilmeni h-hetken lähestyessä vaikeuksia ja ehdin jo stressata aikalailla miten liikkeelle oikein päästään. Apuun riensi kuin ihmeen kautta turkulainen I Am Productions, jonka tilausbussilla lähdimme Turun Puutorilta kello 13.

Mukana matkassa oli kolmisenkymmentä asiasta kiinnostunutta. Suurin osa oli selvästi pelkästään Deep Purplen perässä, mutta itse koin tapahtuman kokonaisvaltaisena festivaalina. Muut esiintyjät olivat Ben Granfelt Band, Paul Oxley's Unit, Bonadife ja Temperance Movement.

Valtaosa bussiporukasta oli tuttujani. Matka Turusta Tammisaareen on yllättävän lyhyt, ottaen huomioon kuinka harvoin siellä tulee käytyä. Sen verran mitä sivukorvalla matkalaisten juttuja kuuntelin, oli seutu monille täysin vierasta.

Parkkipaikan löytäminen Tammisaaresta oli aikamoinen savotta. Katuja oli suljettu festivaalin ajaksi, joten kuski yritti epätoivoisesti kaikenmaailman pikkukujien kautta kohteeseen. Reilut puoli tuntia peruuttamista ja ihmettelyä, vaikka auton olisi voinut jättää kauemmaskin.

Samalla kun kuljettajaparka käänteli vimmatusti rattia suuntaan jos toiseenkin, istui autossa täysin tervejalkaista porukkaa perse homeessa hymähtelemässä kuskin harhailuille ylimitoitetulla volyymilla soineen musiikin tahdissa. Matkanjohtajan puute tuli viimeistään tässä kohtaa ilmi. Olisi nimittäin voinut kävellä kauempaakin, eikä autoa olisi väkisin tarvinnut saada lähes portille asti.

Minulle tilanne oli todella hankala, koska rakkoni paisui siihen malliin, että juomingit olivat tulla korvista ulos. Bussin noin 160 senttisille ja 60 kiloisille tarkoitettuun vessaan en edes yrittänyt mahtua.

Lopulta, ilman minkäänlaista kuulutusta tai tietoa auton tulevista liikkeistä, pääsimme parkkiin joutomaalle lähelle festivaalialuetta. Singahdin oviaukosta kuselle kuin vuorikauris ja jumalauta millainen helpotus se olikaan.

Tammisaaressa oli kuulemma puolenpäivän tienoilla satanut. Jokunen penkki oli hiukan märkä, mutta onneksi loppupäivän aikana ei tippunut pisaraakaan.

Kostea ilma reilun kolmenkymmenen asteen helteen kanssa teki elosta tukalaa. Olo oli kuin  kasvihuoneessa tai Thaimaan lomalla. Mutta kumminkin pääasia, ettei tullut ukkoskuuroja.

Festivaalialueella huomio kiinnittyi ensimmäiseksi sekavaan aitasysteemiin. Karsinaa ja metalliaitaa oli vaikka naapurikuntiin jakaa. Oli vip-osastoa ja karvalakkimallia, eikä kukaan oikein tiennyt mihin olisi pitänyt mennä.

Festivaalin juomahinnat olivat luku sinänsä. Käsittämättömän kalliit oluet, lonkerot ja muut tuotteet löivät silti ällikällä, vaikka tällaiseen sikamaiseen hinnoitteluun olisikin jollain tasolla osannut varautua. Omalla kohdallani se tarkotti salakuljettettua virovodkapulloa, jota ilman päivästä tuskin olisi selvitty alle 150 euron. Nyt juomiin meni viitisenkymppiä.

Portin lähellä istuskellessani olin aitiopaikalla seuraamassa järjestysmiesten touhuja. Pari innokasta gerberosta oikein hakemalla haki epäkohtia ja säntäsi ihmisten perään mitä turhimmista syistä.

Ehkä jatkossa voisi harkita sellaista, että ihmiset päästetään sisälle samasta portista, annetaan heidän olla rauhassa ja pitää hauskaa. Ulkomailla kun menet rokkifestivaaleille, olet toivottu asiakas ja järjestysmies palvelee sinua. Suomessa asia on toisinpäin.

Juli Festivalenin bändikattaus oli tänä vuonna varsin onnistunut. Jossain ennakkotiedoissa mainittu M.A. Numminen & Pedro Hietanen oli matkan varrella tippunut esiintyjälistasta pois. En oikein ymmärrä miten kaksikko olisi kattaukseen sopinutkaan.

Päivän ensimmäinen esiintyjä oli Ben Granfelt. Sympaattinen suomalaiskitaristi on musiikkia laajemmin seuraaville tuttu muun muassa yhtyeistä Gringos Locos, Guitar Slingers, Leningrad Cowboys, Wishbone Ash ja Los Bastardos Finlandeses. Granfeltin bluesin perinteitä kunnioittava soitto oli hienoa kuunneltavaa.

Viime vuonnakin Juli Festivalenissa esiintynyt tammisaarelainen 80-luvun alun supersuosikki Paul Oxley's Unit poikkesi päivän musiikillisesta linjasta kepeällä popillaan. Oxley kuuluttikin jossain välissä, että "tämä on heavymetalfestivaali". No ei nyt sentään, mutta ehkä hänen näkökulmastaan.

Yhtyeen vanhat hitit kuten Another Heartbreak, Terry's Inside ja Spanish Bars ovat niin hienoja biisejä, että hänelle ja orkesterilleen soisi nykyäänkin laajempaa julkisuutta, kun kerran ovat näin aktiivisia ja vetreitä.

Etelä-Ruotsin Malmöstä tuleva Bonafide esitti Krokus- ja AC/DC-tyyppistä hard rockia. Päivän rankimman näköisten soittajien titteli menee heille, samoin musiikillinen anti oli selvästi raskainta mitä Tammisaaressa kuultiin.

Ruotsalaisten jälkeen lavalle asteli brittiläinen The Temperance Movement. Tiedotteen mukaan sen "on kehuttu kuuluvan 2010-lvulla perustettujen vintage-rockin kiinnostavimpiin yhtyeisiin". Varmaan jonkun mielestä näin onkin, mutta minulle orkesteri oli aika yhdentekevä. Ehkä parempi perehtyminen voisi joskus olla paikallaan, mutta ainakaan nyt en jaksanut bändin retroilusta kiinnostua.

Oasiksen Liam Gallargeria muistuttanut laulaja oli energinen ja bändi yritti kovasti muutenkin, mutta Deep Purplea odotellessa oli muutakin mielessä kuin The Temperance Movement.

Illan odotetuin akti oli luonnollisesti The Long Goodbye -kiertueellaan oleva brittiläinen Deep Purple. Heavy rockin ja nykytermein "classic rockin" tunnetuimpiin orkestereihin kuuluva poppoo veti arvioni mukaan porukkaa Tammisaaren kauniiseen Stallörsparkeniin viitisen tuhatta. Saattoi olla enemmänkin, mutta en ole nähnyt mitään lukuja ainakaan vielä tätä naputellessani.

Odotukseni Purplea kohtaan olivat korkealla. Muutaman kerran aiemminkin yhtyeen nähneenä en ole mitenkään riemusta hyppinyt, mutta nyt halusin nähdä bändin ennen kuin se lähivuosina mitä todennäköisimmin kuopataan. Ovathan orkesterin muusikot jo ikämiehiä, keski-ikä 70-vuoden korvilla ja kiertueen nimikin on suuntaa antava.

Yksi syy moiseen Purple-intoiluuni oli Youtubesta löytyvä, viime marraskuussa BBC-studiolla vedetty livekeikka. Siinä yhtye on varsin vetreässä kunnossa, eikä mikään onneton räpeltäjä kuten entisen kitaristinsa Ritchie Blackmoren nykyinen Rainbow-viritelmä.

Purplen settilista kelpasi varmasti pääosalle ihmisistä, vaikka noin laajan tuotannon omaavan bändin valikoimasta olisi paljon muutakin ammennettavaa riittänyt. Rockmusiikin legendaarisimpia riffejäkin kuultiin illan aikana useita - Smoke On The Water ja Black Night etunenässä, eivätkä Strange Kind Of Woman, Perfect Strangers tai Space Truckin' nekään kauaksi jää.

Laulaja Ian Gillan vaikutti olevan oikein hyvässä kuosissa ja äänikin kulki. Kitaristi Steve Morsen soittoa ei voi muuta kuin ihailla, basisti Roger Glover oli hänkin vetreässä kunnossa ja leveästi purukalustoaan esitellut kosketinsoittaja Don Airey taikoi vehkeistään maukkaita ujelluksia. Hiljattain 70-vuotta täyttänyt bändin ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Ian Paice, paukutti kannuja kuin vuosikymmenet sitten.

Loistava keikka Purplelta ja paras livekokemukseni pitkiin aikoihin. Hieno päivä ja reissu ylipäätään. Kuvatkin onnistuivat mainiosti.

Deep Purplen settilista Tammisaaressa 21.7.2018:

Intro: Mars, The Bringer Of War

Highway Star
Pictures Of Home
Bloodsucker
Strange Kind Of Woman
Sometimes I Feel Like Screaming
Uncommon Man
Lazy
Time For Bedlam
Birds Of Prey
Knocking At Your Backdoor
soolo: Don Airey
Perfect Strangers
Space Truckin'
Smoke On The Water

encore:
Hush
soolo: Roger Glover
Black Night

Queens Of Hellsinki Itämerellä

Olin pääsiäisenä laivaristeilyllä Turusta Tukholmaan. Viking Grace on muutaman käyntikerran perusteella mukava laiva, jossa vuorokausi vierähtää melkein huomaamatta.

Yleensä katson hyvissä ajoin etukäteen millaista viihdettä paatilla on tarjolla, mutta nyt jätin sen aivan viime tippaan. Viking Linen nettisivut kun ovat äärimmäisen sekavat, eikä sieltä meinaa löytää edes saman päivän esiintyjälistaa. Varmasti jokin hieno suunnittelutoimisto on saanut tonneja työstään, johon saman tietotaidon omaava naapurin Arska käyttäisi illan tai pari. Vaivanpalkaksi riittäisi suunnilleen kossupullo tai ilmaisristeily. 

Onnistuin kumminkin monen mutkan ja minuutin jälkeen pääsemään jotenkin kyseisen päivän iltalähdön tietoihin. Trubaduurina Rockmore -baarissa olisi Tapani Kangas ja samassa paikassa duo nimeltä Queens Of Hellsinki. Etenkin jälkimmäinen kiinnitti huomioni, koska pikkuruisessa kuvassa oli kaksi kaunista naista.

Queens Of Hellsinki on tarvittaessa myös nelihenkinen bändi, jossa Jasmine Wynantsin (kitara ja laulu) ja Roxsy Surowiak (basso ja laulu) lisäksi vaikuttavat pitkänlinjan suomalaiskitaristi Ben Granfelt (mm. Gringos Locos, Leningrad Cowboys, Wishbone Ash) ja rumpali Sampo Kuisma.

Jostain syystä orkesteri oli jäänyt minulle tuntemattomaksi, vaikka musiikkikenttää aktiivisesti seuraakin. Jossain vaiheessa kelloja soitti Jasmine Wynants, jonka yhdistin YLE Fem -kanavalta pari kertaa tulleeseen Ben Granfelt -dokumenttiin. Hän on Granfeltin puoliso.

Queens Of Hellsinki -duo aloitti sen verran myöhään yöllä, että varsin päteväksi osoittautunut trubaduuri Kangas oli jo ehtinyt lämmittää yleisön, jota baarimikot juottivat känniin minkä kerkesivät.

Ero trubaduuri Kankaan CCR- ja Uriah Heep -lainoihin oli valtava. Queens Of Hellsinki ei soitellut ollenkaan tyypillistä pubimusiikkia, vaan ohjelmisto oli lähinnä 90-luvun materiaalia. Mieleen jäi erityisesti komea tulkinta The Cranberriesin hitistä Zombie. Vaikken ole aikakauden ja vaihtoehtorokin suurimpia kuluttajia, oli tällaista vaihteeksi mukava kuulla.

Queens Of Hellsinki on sen verran vaikuttava ja erilainen keikkakokemus, että täytyy seurata ilmoittelua jos sattuisivat olemaan vaikka Turussa esiintymässä.

Michael Schenker's Temple Of Rock & Lovedrive Re-Union Tour

Michael Schenker's Temple Of Rock & Lovedrive Re-Union Tour ulottui huhtikuun lopulla Suomeen kahden keikan ajaksi. Tampereen Klubilla Schenker kumppaneineen soitti perjantaina 25.4. ja päivää myöhemmin Helsingin Virgin Oilissa.

Kitarasankari Schenkerin matkassa on nykyään Scorpionsin kultakaudella bändissä soittaneet basisti Francis Buchholz ja rumpali Herman Rarebell. Jo pelkästään he tekivät asiasta kiinnostavan, mutta eipä Rainbowin paluulevyllä 90-luvun puolivälissä laulanut Doogie Whitekaan turha jätkä ole. Schenkeria kitaroinnissa tukeva ja välillä koskettimiakin pimputtava Wayne Findlay on jo pitkään soittanut maestron kokoonpanoissa.

Aika harvoin tulee lähdettyä toiseen kaupungiin bändejä katsomaan. Nyt sattui poikkeus, kun päivä oli sopivasti perjantai ja kuljetus järjestetty Helsingin konserttiin.

Auto osoittautui vastoin ennakkotietoa täysmittaiseksi bussiksi. Siihen olisi mahtunut porukkaa vielä toinenkin mokoma. Luultavasti sen olisi saanutkin helposti täyteen, jos markkinointi olisi ollut tehokkaampi. En tiedä oliko se tarkoituskaan, mutta ainakin nyt oli tilaa istua.

Menomatka bussissa oli sen verran mukava ja kostea, että viina humahti päähän vähän liiankin kanssa. Autossa olleet parisenkymmentä ihmistä olivat suurimmalta osaltaan jonkin sortin tuttuja, osa paremmin, osa huonommin. Pitkänlinjan heavy- ja rokkimiehiä koko sakki.

Michael Schenker ei varsinaisesti ole tunnettu naisten suosikkina. Ehkä siksi kuljetuksessa ei ollut mukana kuin yksi nainen. Jos Schenker näyttäisi vaikkapa David Coverdalelta riutuneen ja työvankileirimaisen olemuksensa sijaan, olisi mukana ollut naisia varmasti ainakin puolet - vaikka musiikki olisi täysin samanlaista kuin muutenkin.

Virgin Oil osoittautui vallan loistavaksi keikkapaikaksi. Oli tilaa liikkua, vessoja riittävästi ja kaljaa sai myyntipisteistä ilman turhaa jonottamista. Pohjakerroksen lisäksi pääsi kahdelle eri ylätasanteelle, joista oli hyvät näkymät ja kuvausmahdollisuudet.

Porukkaa oli monta sataa. Kaikki paikallaolijat taisivat kerrankin olla kiinnostuneita itse musiikista, sillä tällainen kokoonpano tuskin vetää juurikaan satunnaiskävijöitä keikoilleen.

Tuttujakin näkyi paljon. Vuosien varrella Elmu ry:n Sweden Rock -bussireissuilla olleita karvapäitä tuli vastaan vähän väliä.

Illan aloitti helsinkiläiskitaristi Ben Granfelt bändeineen. Menevää bluesrokkia tykittänyt kokoonpano oli muilta osin vieras, mutta rumpalina toimi Twist Twist Erkinharju. Mies muistetaan etenkin Peer Güntista, jonka nykyinen rumpali Sakke Koivula oli muuten bussiporukassamme mukana.

Granfelt ja Erkinharju soittivat aikoinaan samaan aikaan Leningrad Cowboysissa. Nykyään he vaikuttavat juuri uuden levyn julkaisseessa Los Bastardos Finladesesissa. Kitaristin taustaan kuuluu myös 80-luvun lopulla suosionsa huipulla ollut Gringos Locos, 90-luvulla Guitar Slingers ja sen jälkeen seurasi pesti brittiläisessä Wishbone Ashissa.

Illan keikan jälkeen moni Schenker -fanikin varmasti tietää kuka Ben Granfelt on. Tekijämies bändissä kuin bändissä.

Kun saksalaisen Scorpionsin mestarikitaristi Uli Jon Roth lähti bändistä 70-luvun lopulla, erosi Michael Schenker samoihin aikoihin brittibändi UFOsta. Schenker viihtyi hetken vanhassa orkesterissaan, jossa vaikutti jo nuorukaisena yhtyeen debyyttialbumilla Lonesome Crow (-72). Tuloksena oli hieno Lovedrive -levy, joka kuuluu Scorpionsin parhaimmistoon. Schenker soittaa muutamalla levyn biisillä, lopuilla Rothin seuraajaksi valittu ja yhä Scorpionsissa kitaroiva Matthias Jabs.

Virgin Oilissa kahdenkymmenen biisin mittainen keikka alkoi juuri Scorpionsin Lovedrive -levyn nimibiisillä. Hienoa nähdä kolme entistä Scorpions -miestä samaan aikaan lavalla soittamassa entisen yhtyeensä tuotantoa. Homma jatkui Another Piece Of Meatilla, joka myöskin löytyy Lovedrive -lätyltä. Loppu keikkakin oli yhtä juhlaa.

Biisivalinnat jakautuivat aika tarkkaan kolmeen osaan; Scorpionsia, UFOa ja Michael Schenker Groupia. Vaikea sanoa mikä puri yleisöön parhaiten. Ainakin minulle kelpasi kaikki. UFO lienee näistä tuntemattomin nimi Suomessa, vaikka bändin kovimmat hitit alan harrastajat varmasti tuntevat.

Orkesteri oli lavalla hyväntuulinen. Wayne Findlay liikkui kitaran ja kosketinsoittimien välillä, Francis Buchholz nytkähteli eteenpäin pienen bassonsa kanssa ja laulaja Doogie White liikkui kuten pitääkin. Turhaan moitittu laulaja on pätevä äijä, joka tulkitsee hyvin muiden tuotantoa.

Rokkipoliiseille oli varmasti mannaa seurata Michael Schenkerin kitarointia. Neljää erilaista Flying-V -keppiä käyttänyt mies ei ollut sen kummemmin mikään lavavaltias, vaan soitteli toisessa päässä estradia varsin vaatimattoman oloisesti.

Kahden encoren jälkeen keikka päättyi UFOn rokkiklassikkoon Doctor Doctoriin.

Settilista kokonaisuudessaan http://www.setlist.fm/setlist/michael-schenker/2013/virgin-oil-co-helsinki-finland-5bd82740.html