Raaseporin retki osa 1 - Raaseporin linna

Toukokuun viimeisenä sunnuntaina ohjelmassa oli työkaverieni Petteri Syväkarin ja Jukka Rouhiaisen kanssa tehty päiväretki Raaseporiin Länsi-Uudellemaalle. 

Alkuperäinen tarkoitus oli lähteä Kustaviin Isokarin majakkasaarelle Uudenkaupungin vierasvenesatamasta käsin, mutta homma kariutui luontoäidin toimesta. Myöhään lauantai-iltana vastaanotin viestin, jonka mukaan sääennuste lupasi niin kovaa tuulta, ettei majakkaristeilyä ollut mahdollista toteuttaa. 

Minua asia ei suuremmin jäänyt kaivelemaan, koska Isokari on tuttu jo pienestä pitäen ja olen käynyt siellä viimeksi jokunen vuosi sitten. Harmitti enimmäkseen muiden puolesta. 

Vaihtoehtoista toimintaa ei kauan tarvinnut miettiä. Mieleeni juolahti, että voisimme lähteä katsomaan miltä Raaseporissa näyttää kesän kynnyksellä. Idea menikin hyvin läpi. 

Koska lounaisrannikolla oli armoton tuuli, ajattelin sen jäävän taakse ajellessamme Petterin autolla kohti itää. Mutta mitä vielä; Raaseporissakin oli sellainen puhuri, että hyvä kun ei iso äijäkin lähtenyt lentoon.  

Päivän ensimmäisessä kohteessa, Raaseporin linnassa, tuuli ujelsi rauniolinnan sisuksissa. Hankalamaastoinen linnanpiha ja rappuset asettivat jalkavaivaiselle omat haasteensa, mutta siitäkin selvittiin.

Suurta yleisöryntäystä linnaan ei ollut. Lisäksemme ainoastaan aasialainen turistiryhmä ja kaksi pariskuntaa liikkuivat alueella. Varmasti kesän tulleen tilanne vilkastuu ja tuulikin laantuu. 

Raaseporin linna rakennettiin 1370-luvulla veden ympäröimän silokallion päälle läntisen Uudenmaan hallintokeskukseksi. Sen tehtävänä oli valvoa Suomenlahden merenkulkua ja kauppaa. Linna oli myös tärkeä sotilaallinen tukikohta. 

Linna hylättiin vuonna 1558 Tammisaaren ja Helsingin kaupunkien perustamisen jälkeen. Se oli autiona satoja vuosia, kunnes 1880-luvulla siellä aloitettiin ensimmäiset restaurointityöt. Nykyään rauniolinnaa hoitaa ja sen toiminnasta vastaa Metsähallitus. 

Sitten edellisen käyntini, oli alueen alkupäähän valmistunut valtava kioski- ja lipunmyyntirakennus. Biljetti raunioille maksoi kahdeksan euroa. Muistaakseni viime keralla selvisi viidellä eurolla. Lipunmyyjän mukaan komea talo on ollut pystyssä viisi vuotta.

Ramsholmenin puistometsässä

Ramsholmenin 55 hehtaarin kokoinen luonnonsuojelu- ja puistometsäalue sijaitsee noin kilometrin päässä Tammisaaren keskustasta. 

Olen käynyt Ramsholmenissa kaksi kertaa aikaisemmin, vuosina 2014 ja 2015. Kuulin paikasta alunperin turkulaiselta Harri Nato Leinolta, joka on kolunnut luontokohteita valtavat määrät ympäri maata. Hän kehui puiston maasta taivaaseen. 

Viime keväänä ehdotin työkaverilleni Petterille, että jossain vaiheessa tuollakin voisi käydä. Asia konkretisoitui viime maanantaina, jolloin suuntasimme Turusta Tammisaareen. 

Keski-eurooppalaista metsikköä muistuttava Ramsholmen koostuu kolmesta eri osasta ja saaresta, jotka erottaa toisistaan jokiuomat ja merenlahti. Puiston siimekseen astellaan Hagenissa, seuraavana on vuorossa jalopuita ja saniaisia tulvillaan oleva Ramsholmen ja viimeisenä vaikeakulkuisin, mutta samalla maamme luontoon sopivin Högholmen. Yleisnimitys alueelle on Ramsholmen. 

Suomen oloissa poikkeuksellinen, jalavia, saarneja, tammia ja vaahteroita pullollaan oleva puistometsäalue on otettu virkistyskäyttöön jo 1870-luvulla. 

Alkupää matkasta on helppokulkuinen leveine polkuineen, mutta Högholmen on pitkälti perinteistä metsää juurakkoisine mäkineen. Sinne ei välttämättä kannata lähteä lastenvaunujen tai rollaattorin kanssa. 

Aurinkoisella ilmalla tunnelma metsikössä olisi varmasti ollut toisenlainen valonsäteiden läpäistessä tiheää latvustoa sieltä täältä. Nyt oli tyytyminen varjoisaan ja osin hyvin hyttysvoittoiseen kulkuun läpi muutaman kilometrin mittaisten polkujen. Mutta paistoi tai ei, Ramsholmen on kokemisen arvoinen paikka. 

Helmikuinen Latokartanonkoski

Perniössä, noin 35 kilometriä Salosta Tammisaaren suuntaan sijaitseva Latokartanonkoski on Varsinais-Suomen komeimpia koskia Liedon Nautelankosken ohella. 

Kosken putouskorkeus puolen kilometrin matkalla on 17 metriä ja se on Kiskonjoen suurin koskialue. Alueella mutkillee 1,7 kilometrin mittainen luontopolku. Vuonna 1805 rakennetun myllyn rauniot ovat näyttävässä asemassa kosken partaalla. 

Olin liikkeellä työkaverini Petterin kanssa. Matkalla Turusta Perniöön kauhistelimme tiestön karmeaa kuntoa. Valtavia kuoppia oli jopa moottoritiellä. Pahimmat montut ilmestyivät Perniön ABC:n jälkeen, jolloin kuoppaa toisensa perään oli kilometritolkulla. Tie oli juuri ja juuri ajettava.

Käyntipäivänämme 19. helmikuuta Latokartanonkoskella oli yhä täysi talvi. Lunta oli paljon enemmän kuin Turun seudulla. Luontopolkua ja parkkipaikalta (Hästöntie 116, Salo) koskelle johtavaa väylää oli melko helppo edetä, vaikka liukkauden takia saikin olla tarkkana. 

Kävin Latokartanonkoskella ensimmäisen kerran keväällä 2012. Muistaakseni tuolloin luontopolku oli niin heikossa kunnossa, että se oli sen takia suljettu. Muutamia vuosia myöhemmin koko paikka oli poistettu nähtävyyksien listalta, johtuen kai samasta syystä. Remontin kokeneen kohteen nykykunto vaikutti hyvältä, ainakin kaksi kosken ylittävää siltaa olivat jykeviä ja luontopolku selkeästi merkitty. 

Latokartanonkoski näytti hienolta talvellakin. Jonkin aikaa seurasimme koskikaraa, joka sukelteli syötävää kosken kuohujen seasta. Muita eläimiä ei tainnut näkyäkään. 

Alueella viihtyi lisäksemme vain yksi ulkoilija, vaikka luulisi tällaisen ympäristön kiinnostavan laajempaakin yleisöä. Ehkä Pekingin olympialaiset saivat ihmiset nauliintumaan nojatuoleihinsa. 

Edellinen Latokartanonkoski-blogijuttuni löytyy linkistä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/12/latokartanonkosken-elokuiset-kuohut.html