Helmikuinen Latokartanonkoski

Perniössä, noin 35 kilometriä Salosta Tammisaaren suuntaan sijaitseva Latokartanonkoski on Varsinais-Suomen komeimpia koskia Liedon Nautelankosken ohella. 

Kosken putouskorkeus puolen kilometrin matkalla on 17 metriä ja se on Kiskonjoen suurin koskialue. Alueella mutkillee 1,7 kilometrin mittainen luontopolku. Vuonna 1805 rakennetun myllyn rauniot ovat näyttävässä asemassa kosken partaalla. 

Olin liikkeellä työkaverini Petterin kanssa. Matkalla Turusta Perniöön kauhistelimme tiestön karmeaa kuntoa. Valtavia kuoppia oli jopa moottoritiellä. Pahimmat montut ilmestyivät Perniön ABC:n jälkeen, jolloin kuoppaa toisensa perään oli kilometritolkulla. Tie oli juuri ja juuri ajettava.

Käyntipäivänämme 19. helmikuuta Latokartanonkoskella oli yhä täysi talvi. Lunta oli paljon enemmän kuin Turun seudulla. Luontopolkua ja parkkipaikalta (Hästöntie 116, Salo) koskelle johtavaa väylää oli melko helppo edetä, vaikka liukkauden takia saikin olla tarkkana. 

Kävin Latokartanonkoskella ensimmäisen kerran keväällä 2012. Muistaakseni tuolloin luontopolku oli niin heikossa kunnossa, että se oli sen takia suljettu. Muutamia vuosia myöhemmin koko paikka oli poistettu nähtävyyksien listalta, johtuen kai samasta syystä. Remontin kokeneen kohteen nykykunto vaikutti hyvältä, ainakin kaksi kosken ylittävää siltaa olivat jykeviä ja luontopolku selkeästi merkitty. 

Latokartanonkoski näytti hienolta talvellakin. Jonkin aikaa seurasimme koskikaraa, joka sukelteli syötävää kosken kuohujen seasta. Muita eläimiä ei tainnut näkyäkään. 

Alueella viihtyi lisäksemme vain yksi ulkoilija, vaikka luulisi tällaisen ympäristön kiinnostavan laajempaakin yleisöä. Ehkä Pekingin olympialaiset saivat ihmiset nauliintumaan nojatuoleihinsa. 

Edellinen Latokartanonkoski-blogijuttuni löytyy linkistä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/12/latokartanonkosken-elokuiset-kuohut.html

Latokartanonkosken elokuiset kuohut

Salossa entisen Perniön kunnan alueella virtaava Latokartanonkoski on jossain yhteyksissä nimetty eteläisen Suomen komeimmaksi koskeksi. Tiedä häntä, mutta elokuun 10. päivä matkalla Hankoon Uriah Heepin konserttiin, oli kerrassaan pakko poiketa ihailemaan veden pauhua.

Kävin ensimmäisen kerran Latokartanonkoskella keväällä 2012. Nähtyäni kaverin upeita fotoja, tuli hinku bongata moinen ihme omin silmin. Sittemmin olen piipahtanut koskella muutaman kerran Hangon ja Tammisaaren reissujen yhteydessä. Tie Turusta näihin Länsi-Uudenmaan kaupunkeihin kun sattuu kulkemaan melkein kohteen vierestä.

Jos tarkkoja ollaan, Tammisaarihan ei ole enää kaupunki, vaan osa Raaseporia. Tosin jos käyn vaikka Latokartanonkoskella, menen silloin Perniöön, en suinkaan Saloon. Tai jos lähden ajelulle Nauvoon, en todellakaan silloin mene Paraisille. Voikin siis päätellä, etten ole kuntaliitosten suurin ystävä.

Puolen kilometrin mittainen Latokartanonkoski on Kiskonjoen suurin koskialue, jossa vesi putoaa noin 17 metriä. Kiskon Kirkkojärvestä alkunsa saava joki laskee Laukanlahden pohjukassa Särkisalossa mereen.

Latokartanonkosken partaalla on vanhan myllyn rauniot ja sen yläpuolella kävelysilta. Se on ilmeisesti joko remontoitu tai kokonaan uusittu lähivuosina. Ei ainakaan tällä kertaa notkunut isommankaan äijän alla kuten vielä jokunen vuosi sitten, jolloin Latokartanonkoski oli huonokuntoisuutensa vuoksi suljettu turisteilta. Silloin polulle oli rojahtanut valtava kuusi joko tahallisesti tai myrskyn voimasta. Tammisaareen johtavalta tieltäkin oli poistettu nähtävyyskyltti, enkä huomannut sellaista elokuussakaan.

Salon kaupungin nettisivuilta aikoinaan luin, että alue luokiteltiin sen verran vaaralliseksi kulkea, että tällaisiin toimenpiteisiin oli ryhdytty. Paikkaa ei suositeltu retkeilijöille, mutta ilmeisesti nyt siellä voi taas liikkua.

Uriah Heepin Hangon keikasta voi lukea tarkemmin täältä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/08/uriah-heep-hangossa.html

Latokartanonkoski Perniössä

Viikonloppuna tein kesälomani ensimmäisen reissun. Se suuntautui Tammisaareen. Matkan varrella nykyään Raaseporiin kuuluvaan Tammisaareen on Latokartanonkoski Perniössä. Kuulin moisesta paikasta ensimmäisen kerran parisen vuotta sitten, jolloin siellä tuli myös käytyä.

Vaikka parkkipaikalta ei ole koskelle kuin pari sataa metriä, osoittautui polku vaikeakulkuiseksi. Myrskyn kaatamia kuusia ei oltu raivattu pois tieltä, joten niiden yli piti puikkelehtia. Veikkasin, että samasta syystä Latokartanonkoskea ei mainostettu millään tavalla tien varressa. Vielä 2012 kesällä siinä oli nähtävyydestä kertova liikennemerkki.

Tarkempi tutkiskelu jälkikäteen osoitti, että Salon kaupunki on joutunut poistamaan Latokartanonkosken retkikohdelistaltaan. Alue siltoineen ja portaineen on vaarallisen huonossa kunnossa Salon Seudun Sanomien viime maaliskuussa julkaistun jutun mukaan. 

Vaikken mikään koskiekspertti olekaan, on Latokartanonkoski lajissaan hyvin vaikuttava. Tämä Kiskonjoen koski on Etelä-Suomen oloissa todella komea. Sääli, jollei rahaa sen nähtävyytenä pitämiseen ole.

Latokartanonkosken kuohut

Lauantaisella Hangon reissulla matkan varrelle osui Perniössä sijaitseva Latokartanonkoski.

Kiinnostuin koskesta puolisen vuotta sitten nähtyäni turkulaisen luontofriikki Harri Nato Leinon kuvia paikasta. Huhtikuussa kirjoitinkin siitä blogissani.

Keväällä Latokartanonkoskella oli vielä osoittain lunta ja jäätä. Loppukesän merkkejä ei vielä pahemmin näkynyt, mutta koski pauhasi melkein yhtä voimakkaasti kuin keväälläkin. Tai ainakin se tuntui silloin kovemmalta.

Jos ajelee Salosta Tammisaareen päin, kannattaa matkalla poiketa ihmettelemässä tätä paikkaa.

Aiheesta tarkemmin linkissä.
http://www.salo.fi/ymparistojaluonto/luontojaretkeily/luontokohteetjareitit/latokartanonkoski/default.aspx

Latokartanonkoski Perniössä

"Latokartanonkoski entisen Perniön alueella Kiskonjoessa on merkittävä luontokohde jo siitä syystä, että sen pudotuskorkeus on 17 metriä. Alueella kiertää vanha luontopolku. Latokartanonkoski on yksi Kiskonjoen melontareitin etappi. Koskeen liittyy myös rakennusjäänteitä v. 1732 perustetusta Kuuston, sittemmin Näsen kartanon ruukista. Erimerkkejä rakennuksista ovat mm. luonnonkivistä ja kuonatiilistä tehdyn, nykyään rapistuneen myllyrakennuksen raunio sekä työväenasunto. Ne edustavat koskessa jo keskiajalla harjoitetun myllytoiminnan myöhäisempiä seuraajia.

Kohde sopii hyvin retkeilyyn kaikkina vuodenaikoina, koska koski näyttää eri aikoina erilaiset puolensa. Talvella koskella voi nähdä koskikaroja ja saukon jälkiä, keväällä koski soi komeimmillaan, silloin voi myös nähdä mm. tikkoja." (salo.fi)


Kuvat isommaksi klikkaamalla.

Latokartanonkoskesta sain vihiä turkulaiselta asianharrastajalta Harri Nato Leinolta. Hän koluaa viikonloppuisin luolia, muinaisia uhripaikkoja, sotatantereita ja muita historiallisia kohteita. Jossain vaiheessa hänen piti perustaa oma blogikin kuvia ja tarinoita varten, muttei sellaista tietääkseni ole ainakaan vielä nähtävillä.

Leinon valokuvat Latokartanonkoskesta herättivät taannoin kiinnostukseni. Koska pääsiäispyhinä oli aikaa ja vapaata, oli paikan päälle päästävä vaikka väkisin. Näin asianlaita valitettavasti konkreettisesti myös oli, koska kävelykuntoni ei sattunut olemaan paras mahdollinen. Mutta perille päästiin ja päivä oli pelastettu.

Latokartanonkoski oli toden totta näkemisen arvoinen. Täytyy käydä uudelleenkin.