Latokartanonkoski Perniössä

Viikonloppuna tein kesälomani ensimmäisen reissun. Se suuntautui Tammisaareen. Matkan varrella nykyään Raaseporiin kuuluvaan Tammisaareen on Latokartanonkoski Perniössä. Kuulin moisesta paikasta ensimmäisen kerran parisen vuotta sitten, jolloin siellä tuli myös käytyä.

Vaikka parkkipaikalta ei ole koskelle kuin pari sataa metriä, osoittautui polku vaikeakulkuiseksi. Myrskyn kaatamia kuusia ei oltu raivattu pois tieltä, joten niiden yli piti puikkelehtia. Veikkasin, että samasta syystä Latokartanonkoskea ei mainostettu millään tavalla tien varressa. Vielä 2012 kesällä siinä oli nähtävyydestä kertova liikennemerkki.

Tarkempi tutkiskelu jälkikäteen osoitti, että Salon kaupunki on joutunut poistamaan Latokartanonkosken retkikohdelistaltaan. Alue siltoineen ja portaineen on vaarallisen huonossa kunnossa Salon Seudun Sanomien viime maaliskuussa julkaistun jutun mukaan. 

Vaikken mikään koskiekspertti olekaan, on Latokartanonkoski lajissaan hyvin vaikuttava. Tämä Kiskonjoen koski on Etelä-Suomen oloissa todella komea. Sääli, jollei rahaa sen nähtävyytenä pitämiseen ole.

Ruskon Kullavuorella

Pitkäperjantaina 29. maaliskuuta juolahti mieleen, että suuntana voisi olla Kullavuori Ruskolla. Aurinkoisena pakkasaamuna olikin mukava lähteä ajelulle. Autoon istuivat myös Timo Sepänmaa ja Sunttu Sundell.

Kullavuoresta käytetään Kullaanvuori -nimeäkin. Olen sekoittanut sen myös Kuuanvuoreen, joka puolestaan sijaitsee Raision Kukkatalon lähellä.

TSTV:n Luonto Plus -televisio-ohjelmassa ihmeteltiin kerran vuoren oikeaa kirjoitusasua. Siitä ei päästy yksimielisyyteen. Koska vuorelle johtavan polun päässä lukee Kullavuori, käytän sitä tässä jutussa.

Suntun kanssa yritimmekin jo syksyllä 2011 päästä Kullavuorelle, mutta se jäi silloin vain haaveeksi. Meidät neuvottiin Raision lemmikkieläinhautausmaan parkkipaikalle, josta lähti polku Kullavuorelle. Moista kivikkoista kinttupolkua pitkin ei ollut mielekästä tarpoa tihkusateessa kilometritolkulla. Niinpä se jäi sillä kertaa siihen ja homma venyi tähän päivään.

Geokätköjä etsivä turkulaisystävämme puolestaan vinkkasi, että Kullavuori kannattaisi valloittaa aivan eri suunnasta. Ruskon kirkon ohi vievä tie päättyy Maskun Rivieralle ravintola Kiisanpirtin kohdalle. Suurinpiirtein puolivälissä tietä on kyltti, jossa neuvotaan kääntymään vasemmalle, mikäli mielii päästä Kullavuorelle. Tätä ohjetta noudatimme, jolloin paikka löytyi vaivatta.

Parkkipaikalta oli puolisen kilometriä mukavaa metsätaivalta vuoren laelle. Kuusikymppinen isäntämies rymisteli lenkkeilemässä metsässä. Hetken ehdin kuvitella hirven rynnivän kimppuumme, kun mies tuli kirjaimellisesti puun takaa.

Kullavuoren päällä on näkötorni. Ilman sitäkin maisemat ovat komeita, mutta tornista nähtynä vieläkin upeammat. Rakennelma on parhaat päivänsä nähnyt, mutta kumminkin sen verran vankka, että sinne uskalsi kiivetä.

Kallion päällä kasvoi ohut kaksihaarainen mänty, josta puuttuivat latvat. Liekö salama iskenyt vai mikä, mutta tornista sitä käsin ei ainakaan ylety sahaamaan varmaan millään vempeleellä.

Tornin alla ja vieressä oli kalliohakkauksia. Ne eivät erottuneet kunnolla lumipeitteen alta. Muistan Luonto Plussassakin asiantuntija Ari Karhilahden ja toimittaja Ann-Mari Rannikon tutkineen niitä ja miettineen samalla vuoren oikeaa kirjoitusmuotoa.

Jossain lähistöllä on myös laavu ja hiidenkirnu. Sitä ei nyt löytynyt, vaikka sillä silmällä metsää katselimmekin. Tokkopa lumen alta olisi kirnua näkynytkään. Jospa kesällä uudestaan sitä ihmettelemään.

Hevonpään laavu

Kuulin Hevonpään laavusta tuttavaltani Kimmo Lepa Lehdolta. Hän oli pari viikkoa takaperin käynyt  grillaamassa makkaraa siellä. Samanlainen operaatio tuli mieleeni, kun viime lauantaina suuntasimme Harri Nato Leino ja Sunttu Sundellin kanssa Hajalan vanhalle ratatietunnelille käymään. Paluumatkalla osoitteemme olikin kyseinen laavu.

Paikka sijaitsee vanhan ykköstien varrella Paimion Hevonpäässä, Tammisillan puutarhalta jonkun matkaa Helsinkiin päin. Tien reunassa on muutamalle autolle mitoitettu parkkipaikka, mutta polku laavulle alkaa kuitenkin tien toiselta puolelta.

Metsässä saa tarpoa ehkä kilometrin verran hyvin opastettua reittiä, kunnes laavu jo näkyykin. Seuraa vaan keltaisilla eristysnauhoilla merkittyjä puita. Lumessa oli jonkun verran jälkiä, mutta aivan lähipäivinä siellä ei ollut käynyt kukaan.

Laavun vieressä oli kota polttopuita varten. Löytyipä lähistöllä vanha kunnon paskahuussikin. Itse laavu oli sen verran tilava, että siellä mahtuu isompikin sakki yöpymään. Meidän tarkoituksemme oli kuitenkin saada murkinaa ja sen jälkeen vaihtaa maisemaa.

Kosteahkot puut eivät palaneet kunnolla, mutta antoivat sen verran liekkiä, että makkarat saatiin kunnialla kypsiksi. Laavusta löytyi myös vajaa hiilipussi. Naton amerikkalainen sinappi ei vetänyt laisinkaan vertoja kotimaiselle, mutta tulipahan maistettua. Toivottavasti ensimmäisen ja viimeisen kerran - sen verran pahaa se oli.

Vaikka pakkanen paukkui, ei laavulla ollut lainkaan kylmä. Aurinko lämmitti ja tulisijakin sitä omalta osaltaan teki. Yritin tosin mahdollisuuksien mukaan vältellä savua, joka tarttui kumminkin vaatteisiin.

Laavun vieraskirja jäi kuittaamatta, koska kynä oli jäässä. Sama vika olkalaukussani olleella kynällä. No, ensi kerralla sitten. Se saattaa hyvinkin olla jo kuukauden parin kuluttua, sillä laavun lähellä oleva Vakkavuori vaikuttaa kiinnostavalta paikalta. Naton mukaan sieltä aukeaa upeat näköalat. Vuori jäi tällä kertaa väliin, koska lumessa kahlaaminen ei oikein innostanut.