Vakkavuorella Paimiossa

Viime viikon sunnuntaina 18. elokuuta kävin Paimion Vakkavuorella. Sattui muuten olemaan samalla kesälomani viimeinen päivä. Jotenkin sekin oli hyödynnettävä ennen siirtymistä ahertamaan pakettitulvan sekaan.

Vuorta yritettiin valloittaa jo viime keväänä, mutta silloin lumitilanne esti sinne pääsyn. Parempi niin, sillä maasto osoittautui melko hankalaksi kävellä jopa kesäaikaankin. Varsinkin sadepäivän jälkeen kalliot olivat liukkaita.

Harri Nato Leinon opastuksella vuori löytyi helposti. Matkaa Vakkavuorelle Valtatie ykköseltä eli Turusta Helsinkiin vievältä Vanhalta ykköstieltä tulee noin kilometri.

Metsässä menee selkeä ja leveä polku läheiselle laavulle ja grillauspaikalle saakka, mutta sen jälkeen alkaa pienoinen arpominen. Reitti on merkitty sinisellä eristysnauhankappaleilla siihen asti. Vuoren laelle seurataan punaisia nauhoja, joita saisi olla enemmänkin.

Laavulle saakka polku on suhteellinen helppokulkuista, mutta lähes vallan nousua. Viimeistään sen jälkeen tulee armoton hiki ainakin kaltaiselleni eränkävijälle. Täysin rapakuntoisen tai huonojalkaisen ei kannata yrittää tavoitella Vakkavuorta.

Vakkavuoren päällä on pronssikautinen hautaröykkiö. Siitä varmaan joku alan guru osaisi kertoa enemmänkin, mutta minä en. Kiviä näyttäisi olevan jossain vaiheessa pengottu, koska ne ovat jokseenkin levällään.

Vuoren päältä on komeat näkymät. Kaarinan vesitorni häämöttää kaukaisuudessa. Vanha ykköstie, uusi moottoritie ja Paimioon johtava tie näkyvät todella hyvin. Maisemametsuria ei täällä kaivata.

Auto kannattaa jättää Paimion Hevonpäähän vartavasten räätälöidylle parkkipaikalle Vanhan ykköstien varteen. Paikassa on kyltti, jossa teksti "Laavulle". Polku Vakkavuorelle lähtee tien toiselta puolelta pellonreunaa pitkin.

Parkkipaikalla lenteli nokkosperhonen, joka ei aristellut kameraa.

Hevonpään laavu

Kuulin Hevonpään laavusta tuttavaltani Kimmo Lepa Lehdolta. Hän oli pari viikkoa takaperin käynyt  grillaamassa makkaraa siellä. Samanlainen operaatio tuli mieleeni, kun viime lauantaina suuntasimme Harri Nato Leino ja Sunttu Sundellin kanssa Hajalan vanhalle ratatietunnelille käymään. Paluumatkalla osoitteemme olikin kyseinen laavu.

Paikka sijaitsee vanhan ykköstien varrella Paimion Hevonpäässä, Tammisillan puutarhalta jonkun matkaa Helsinkiin päin. Tien reunassa on muutamalle autolle mitoitettu parkkipaikka, mutta polku laavulle alkaa kuitenkin tien toiselta puolelta.

Metsässä saa tarpoa ehkä kilometrin verran hyvin opastettua reittiä, kunnes laavu jo näkyykin. Seuraa vaan keltaisilla eristysnauhoilla merkittyjä puita. Lumessa oli jonkun verran jälkiä, mutta aivan lähipäivinä siellä ei ollut käynyt kukaan.

Laavun vieressä oli kota polttopuita varten. Löytyipä lähistöllä vanha kunnon paskahuussikin. Itse laavu oli sen verran tilava, että siellä mahtuu isompikin sakki yöpymään. Meidän tarkoituksemme oli kuitenkin saada murkinaa ja sen jälkeen vaihtaa maisemaa.

Kosteahkot puut eivät palaneet kunnolla, mutta antoivat sen verran liekkiä, että makkarat saatiin kunnialla kypsiksi. Laavusta löytyi myös vajaa hiilipussi. Naton amerikkalainen sinappi ei vetänyt laisinkaan vertoja kotimaiselle, mutta tulipahan maistettua. Toivottavasti ensimmäisen ja viimeisen kerran - sen verran pahaa se oli.

Vaikka pakkanen paukkui, ei laavulla ollut lainkaan kylmä. Aurinko lämmitti ja tulisijakin sitä omalta osaltaan teki. Yritin tosin mahdollisuuksien mukaan vältellä savua, joka tarttui kumminkin vaatteisiin.

Laavun vieraskirja jäi kuittaamatta, koska kynä oli jäässä. Sama vika olkalaukussani olleella kynällä. No, ensi kerralla sitten. Se saattaa hyvinkin olla jo kuukauden parin kuluttua, sillä laavun lähellä oleva Vakkavuori vaikuttaa kiinnostavalta paikalta. Naton mukaan sieltä aukeaa upeat näköalat. Vuori jäi tällä kertaa väliin, koska lumessa kahlaaminen ei oikein innostanut.