Vaarniemessä 7. tammikuuta

Kuukausia jatkuneiden sateiden jälkeen ihmetys oli melkoinen, kun tammikuun ensimmäisenä sunnuntaina maassa oli hento lumipeite ja aurinkokin paisteli oikein komeasti.

En ollut toviin käynyt Vaarniemenkalliolla, joka sijaitsee Turun naapurissa Kaarinassa. Vaarniemen luonnonsuojelualueella olen vuoden sisällä ollut pari kertaa, mutta itse kalliolle kapuamisesta on varovaisten arvioiden mukaan vierähtänyt kaksikin vuotta.

Porukkaa oli aurinkoisena sunnuntaina liikkeellä oikein urakalla. Koko Vaarniemen parkkipaikka oli aivan piukassa autoja, samoin tienvierustat.

Vaarniemenkalliolle johtava jyrkkä nousu vaatii kuntoa. Ainakin minulle nousu on ollut työlästä hankalassa maastossa. Välillä riesana ovat olleet ahnaat hyttysparvet, ellet hiki hatussa kiirehdi ylös rinnettä hallitsevasta kuusikosta.

Nyt ei ollut hyttysvaaraa, eikä nousukaan tehnyt ollenkaan niin tiukkaa kuin pelkäsin. Uudehkot rappuset sopivat jalkojen alle paremmin kuin epätasainen juurikko. Portaiden alkupäähän oli ilmestynyt puuvaja, josta voi napata klapeja mukaan ylhäällä odottavaa laavua ja tulisijaa varten.

Vaikka korkeanpaikankammoa podenkin, päätin kavuta kallion laella olevaan näkötorniin. Sieltä on komeat maisemat läpi Turun Paraisten kalkkikaivoksille saakka.

Vaarniemenkalliolta pääsee kätevästi Pyhän Katariina poluille, joiden yhteenlaskettu pituus on kymmenen kilometriä. En ole koskaan reiteillä ollut kuin Vaarniemen osalta, mutta jospa kevään tullen innostuisi.

Pyhän Katariinan poluilta on yhteys Turun Katariinanlaaksoon, jonne Vaarniemestä pääsee Rauvolanlahden pitkospuita pitkin. Liukkaat lankut eivät pahemmin houkutteleet, mutta kiersin lenkin tammimetsässä, joka sivuaa Rauvolanlahtea ja entistä jätevedenpuhdistamoa.

Paimion luontopolulla

Paimion luontopolku on ulkoilureitti Paimion Iso-Heikoisissa. Keskustasta sinne on noin kuusi kilometriä matkaa. Luontopolun varrella on eri-ikäisiä metsäalueita ja erilaisia luonnon maisemia kuten suota, lampia ja avointa kalliomaastoa.

Luontopolulle lähdettäessä törmää ensimmäiseksi outoon pömpeliin, jossa on pieni museo. Siinä kerrotaan alueella toimineesta turveperkuutehtaasta. Neljän kilometrin mittaisen polun varrella on siellä täällä opastetauluja, joissa informoidaan luonnon ihmeistä.

Ensimmäinen puolikas luontopolusta on melko helppokulkuista tasamaastoa soiden ja metsän keskellä. Loppuosa on haastavampaa, lähes pelkkää kivikkoa ja kalliota. Puolivälissä polkua voi huilata näkötornin juurella ja vaikka katsella komeaa pirunpeltoa.

Tämän viikon tiistaina kiersin polun kolmannen kerran. Vaikka reitin pituus on "vain" neljä kilometriä, tuntuu se haastavammalta kuin Kurjenrahkan kansallispuiston Savojärven kierros, joka sentään on yli kuusi kilometriä pitkä. Huonokonttisilla- tai kuntoisilla ei ole reitille mitään asiaa vaikka mieli tekisikin, sillä loppupään kivikot eivät ole mitään rantahiekalla sipsuttelua.

Sitten viime käyntini Paimion luontopolku ei ollut muuttunut mihinkään. Lähistöllä on tehty laajoja hakkuita, mutta ne olivat mielestäni alkaneet jo viime vuonna. Elokuiseksi tiistaiksi polulla oli ihmeen paljon porukkaa, muttei sentään väistelemään tarvinnut ryhtyä.

Kamera lauloi matkalla tasaiseen tahtiin. Samantapaisia kuvia olen ottanut edellisilläkin kerroilla, mutta vaikea sitä on keksiä pyörää uudelleenkaan.

Paimion luontopolulla

Viime lauantaina suuntana oli Paimion luontopolku. Oppaksi lähti entinen Paimion poika Manu Flykt. Hän kertoi aikoinaan kiertäneensä lenkin heti sen valmistuttua.

Polun lähtöpaikka on kuuden kilometrin päässä Paimion keskustasta osoitteessa Luontopoluntie 54. Painelimme ensin lähistölle moottoritietä pitkin, josta pääsikin melkein hollille. Siitä vanhaa Salontietä pitkin ohi maalaismaisemien. Hevos- ja lehmäaitauksia oli matkalla monta. Autossa haisi paska, mutta tällä kertaa se tuli kuitenkin pellolta.

Parkkipaikan vieressä on pieni museo, jossa selvitettään muun muassa alueella aikoinaan toimineen turvetehtaan toimintaa. Luontopolulla on selkeä viitoitus, eikä eksymisen vaaraa juurikaan ole.

Neljän kilometrin matkasta noin puolet taitetaan mukavassa kävelymaastossa. Näkötornin lähestyessä ja etenkin sen jälkeen maasto vaikeutuu. Kalliopolut ovat paikoin hyvin hankalia. Pitkospuita on alkumatkassa paljonkin, onneksi melko hyväkuntoisiakin vielä.

Näkötornista on huikeat maisemat joka suuntaan. Jos vaan tietää hiukan missä mikäkin paikka mahtaa olla, saa maisemien tutkimisesta paljon irti. Tornissa on kiikari.

Arkkitehti Alvar Aallon suunnittelema Paimion sairaala siinsi kaukana. Liedon Parmaharjun hyppyrimäki näkyi sen takana.

Näkötornin lähellä on nuotiopaikka. Siistin näköinen rakennelma saattaa vielä jonain päivän lämmittää minunkin Kabanossini kypsiksi. Tällä reissulla ateriointi tapahtui Paimion Alavistalla sijaitsevassa pizzeriassa.

Polun varrella vastaantulivat vanhat turpeenottokuopat, jotka ovat nykyään järviä. Pirunpelto keskellä metsää on sekin mielenkiintoinen nähtävyys. Hyvin erikoinen mäntysymbioosi kummastuttaa reitin loppupuolella. Kaksi puuta ovat kasvaneet keskeltä oksasta yhteen.

Polun loppupäässä on Korpelan korsu. Se on 1998 rakennettu vanhan sotakorsun kopio. En tiedä saako paikassa yöpyä, mutta teknisesti se olisi aivan mahdollista.

Korsun jälkeen on vielä kuusi sataa metriä parkkipaikalle polun alkuun. Matkalla ohitetaan kääpiökuusi. Niin hyvin se on sulautunut ympäristöönsä, etten ainakaan minä olisi moista havainnut ilman kylttiä. Tekstin mukaan puu on erittäin harvinainen. Kovin oli tutunnäköinen tai sitten siitä tuli joulu mieleen.

Paimion luontopolku oli oikein mielenkiintoinen paikka. Pitääpä käydä joskus uudestaankin. Tällä erää keli suosi, mutta märällä kelillä en tuonne menisi. Voin vain kuvitella kuinka hankalaa kalliomaasto on sateen jälkeen tai varsinkin sen sattuessa.

Tiedä sitten moniko on huomannut saman mitä minä näin mäessä ennen näkötornille saapumista. Kallioon oli painautunut jälki, joka muistutti ison äijän jalkapohjaa. Neandertalilaisen tekosia vai mikä mahtaa olla...

Rymättylän Karhuvuoren näkötorni

Nykyään Naantaliin kuuluvan Rymättylän Aaslanluodon korkein kohta on Karhuvuori, joka kohoaa 63 metriin merenpinnan yläpuolelle.

Karhuvuorelle rakennettiin 1938 ilmavalvontatorni, jota käytettiin niin talvi- kuin jatkosodassakin. Alkuperäinen torni paloi, mutta sen tilalle tehtiin vuonna 2004 uusi rakennelma, joka toimii nyt näkötornina.

Vaikka torni on noinkin uusi, ei sitä päältäpäin uskoisi. Sade, tuulentuiverrus ja paljas sijainti kallion laella näemmä tekevät nopeasti uudesta vanhannäköisen.

Karhuvuorelle löytää melko helposti. Rymättylän keskustasta ajetaan ensin Röölaan, josta käännytään vasemmalle kohti Aaslaa. Komean Kirveenrauman sillan jälkeen saa körötellä Airismaan saaressa jonkun matkaa, kunnes vastaan tulee Hämmärönsalmen lossi. Kymmenisen kilometriä eteenpäin ja Karhuvuoren viitta seisoo tien oikeassa reunassa.

Aaslantie on osa Pientä Rengastietä. Aaslan päässä on Hangan satama, josta lähtee yhtyeysalus Velkuaan.

Lundbergin Tonyn kanssa päätimme lähteä ottamaan selvää millainen paikka Karhuvuori oikein onkaan.

Torstaina 8. elokuuta oli paahtava helle ja sateen uhka koko ajan päällä. Taivas ei kuitenkaan revennyt, mutta ilmankosteus oli kuulemma lähellä sataa. Niinpä hiki pukkasi oitis pintaan jo ennen Karhuvuoren rappusia, jotka tuntuivat päättymättömiltä. Vuorelle nousu vaatii nimittäin kuntoa.

Toivottoman pitkältä vaikuttaneen kapuamisen jälkeen upeat maisemat palkitsivat retkeilijät. Maisemametsuria olisi tarvittu, mutta puiden lomasta näkyi sentään merta ja saaria kiitettävän paljon. Airiston merialue levittäytyy eteen tornista katsoessa.