Maanantaireissu Aspöhön

Viime viikon maanantaina matkustin työkaverini Petterin kanssa Aspön saarelle. Korppoon ulkosaaristossa sijaitseva yhdentoista vakituisen asukkaan Aspö on pieni, vain 0,9 neliökilometrin kokoinen saari Turunmaan saaristossa Saaristomerellä. 

Saarella on vierasvenelaituri, sauna, kahvila-kauppa, luontopolku, kalamyyntiä ja majoitusta. Aspö tunnetaan myös pelimanniperinteestä. Kesäiltoina voi kuulla haitarin ja viulun soivan iloisesti rannassa. 

Nauvon Pärnäisistä lähtevä M/S Utö-alus liikennöi ainakin kesämaanantaisin siten, että Aspössä ehtii olla viitisen tuntia. Matka saarelle kestää kelistä ja pysähdyksistä riippuen noin kaksi tuntia. 

Viisi tuntia Aspössa on kauniina kesäpäivänä juuri sopiva aika, mutta sateella aivan liian pitkä. Onneksi nyt sattui osumaan erinomainen keli, eikä tarvinnut ihmetellä mistä löytyisi sateensuoja. Niitä kun on tarjolla vain muutama, joista yksi kauniissa punakattoisessa kirkossa. 

Kesäpäivän Aspössa voi viettää ainakin kiertämällä luontopolun. Siihen saa helposti menemään kaksikin tuntia, ellei hullunlailla intoile. Saaren korkeimmalla kohdalla voi pitää evästauon ja tiirailla komeaa saaristoluontoa. Kiirettä ei kannata pitää, sillä rannassa laivaa odotellessa aika voi tulla pitkäksi.

Luontopolku oli vaativampi kuin muistinkaan. Hankalaa kivikkoa, jyrkkiä nousuja ja laskuja on lähes koko reitillä. Koivet voivat matkalla olla koetuksella, eivätkä omanikaan varsinaisesti halunneet lisää liikuntaa kun vihdoin pääsimme ihmisten ilmoille istumaan. 

Polun reitti oli jonkun verran muuttunut sitten viime käyntini. Syy moiseen lienee uudisrakentaminen - huomasin työmaita kahdessa paikassa. Uusi viitoitus oli paikoin vähän sekavaa ja varmasti olisimme kävelleet reitin jotenkin väärinpäin, ellen olisi muistanut suunnilleen minne mennä. 

Vaikka Aspö kuten muutkin ulkosaaret kuhisevat käärmeitä, emme nähneet kuin yhden. Sekin tuli vastaan aivan polun alkupäässä. Tulkitsimme sammaleen sekaan kadonneen matelijan mustaksi kyyksi. Saattoipa tuo olla rantakäärmekin.

Aspö on tunnettu kauniista valkoisesta kalkkikivitiilisestä kirkostaan. Vuosina 1955-1956 rakennetun kappelin suunnitteli Ilmari Wirkkala. Nykyistä edeltänyt, vuonna 1905 rakennettu kirkko tuhoutui rajumyrskyssä vuonna 1949. Tätä ennen paikalla on ollut kirkko jo keskiajalta lähtien. 

Laiva- ja vierasvenelaiturin vieressä oleva Fiskebod on saaren keskus, jonka ympärille ihmiset kokoontuvat. 

Käyntipäivänämme katoksen alla hääräili kaksi rouvaa läppäriensä kanssa. Saaren paras nettiyhteys löytyy ilmeisesti juuri sieltä. Oma kännykkäoperaattorini Telia ei pelannut edes muutaman metrin päässä rakennuksesta, mutta wifi-yhteydellä pääsin jälleen nykymaailmaan kiinni. 

Eri purjeveneillä tulleet naiset eivät olleet tuppisuita, vaan juttelivat niitä näitä. Toinen kertoi asuneensa 35 vuotta Amerikassa, eikä ollut enää aivan perillä nyky-Suomen meiningistä. Hän kehui, että Nauvon satamarannan palvelut olivat kovasti kehittyneet. 

Fiskebod on päivällä pari tuntia kiinni, koska saarella vietetään siestaa. Kiire ei ole mihinkään, joten istuskelua penkeillä on vaikea välttää. 

Olen käynyt Aspössä kerran aikaisemmin. Tarinaa päivästä löytyy linkistä https://kaislatuuli.blogspot.com/2021/10/kesaretki-aspon-saarelle.html

Nötön kyläraitilla

Kesälomani ensimmäisellä viikolla toteutui monivuotinen haave eli retki Nötön saarelle. Lähistön muut saaret Berghamn, Aspö, Jurmo ja Utö ovat vuosien varrella tulleet tutuiksi, mutta Nötö on jostain syystä jäänyt käymättä.

Nötö sijaitsee Nauvossa Paraisilla. Saaren pinta-ala on 392 hehtaaria, joten aivan pikku luodosta ei ole kyse. Saari on Saaristomeren kansallispuiston suurimpia ja keskeisen sijaintinsa vuoksi ollut tärkeä yhteyspaikka Saaristomerellä. 

Saarille liikennöivä yhteysalus oli sitten edellisen käyntini sekä vaihtanut nimeä että ulkonäköä. MS Baldurista oli tullut MS Utö ja väriksi saaristolosseista tuttu keltainen. 

Lämpimänä kesäpäivänä laiva oli täynnä turisteja. Pelkästään Nötössä jäi pois valtava määrä ihmisiä. Tunnistin yläkannella kaksi tamperelaismuusikkoa, joista toinen soitti pitkään Popedassa rumpuja ja toinen on kuuluisa hanuritaiteilija. 

Nötön kamaralla emme työkaverini Petterin kanssa kauan ihmetelleet, vaan lähdimme kaupan kulmalta talsimaan pitkin Kulttuuripolkua. Reitti seuraa parin kilometrin verran kyläteitä ja kiertää saaren vanhoista tiloista koostuvan kyläkokonaisuuden. 

Kulttuuripolku ei ollut järin häävisti merkitty. Kysyin neuvoakin matkan varrella, mutta vaikka saarelainen kyseessä olikin, oli polku hänelle vieras. 

Nötön kirkko on torniton puinen pitkäkirkko. Kappelikirkko mainitaan ensimmäisen kerran 1657. Kapellholmenille rakennettiin vuosina 1664-1665 uusi kirkko, jota käytettiin 1750-luvulle asti. 

Nykyinen kirkko on päistään kolmitaitteinen, länsipäässä on eteinen ja koillispäässä 1870 rakennettu sakasti. Suosittua hääkirkkoa on korjattu useaan otteeseen, viimeksi 1970-luvun alussa. 

Kirkon kulmalta lähdimme katsomaan mitä mahtaa vastaan tulla. Vaatimaton Siirtolohkare-kyltti herätti mielenkiinnon. Loputtomalta tuntuneen mönkijäpolun jälkeen alkoi vihdoin tulla viitteitä rannasta ja siirtolohkareesta, jota etsiessämme ohitimme tuulten muovaaman mäntymetsän ja pienehkön pirunpellon. 

Nötössä on säilynyt kulttuurihistoriallisesti arvokas vanhoista taloista koostuva kyläkokonaisuus. Suurimmillaan Nötön kylä oli toisen maailmansodan aikana, jolloin siellä oli noin 200 asukasta. Nykyään luku on kymmenkunta, mutta kesäasukkaita on parisen sataa.  

Sataman lähellä on kyläkauppa. Siellä näytti olevan sen verran peruselintarvikkeita, että tuskin kukaan nälkään kuolee. Automarketteihin tottunut kaupunkilainen saattaa tosin olla ihmeissään valikoiman edessä, mutta silloin ollaan vähän väärällä asenteella liikkeellä. 

Kivenheiton päässä kyläkaupasta sijaitsee Cafe Skolan, joka on entinen kansakoulu. Idyllisesti sisustetussa rakennuksessa on paljon vanhaa jäljellä. 

Kahvilan pihamaalla oli tuttu hahmo perheensä kanssa. Huippukitaristi Marzi Nyman nautti lounasta vaahterapuun alla. Myöhemmin huomasin hänen esiintyneen saaren kirkossa jonkun toisen taiteilijan kanssa, jonka nimen jo ehdin unohtaa. 

Kävelyäni haittasi jalkavaiva, joka alkoi jo viime keväänä. Koska liikkuminen maastossa on hankalaa, päätin viettää loppuajan kuuden tunnin Nötö-visiitistä istumalla ja katselemalla maisemia Petterin kolutessa saarta ristiin rastiin. 

Jälkeenpäin harmitti kun en muistanut lainkaan saaren erikoisuutta. Nimittäin tutkijoitakin ihmetyttänyt Klockarsten eli soiva kivi jäi näkemättä. Kiveä toisella kivellä koputtamalla syntyy metallinen ääni. Uskotaan, että sillä on ennen muinoin annettu äänimerkkejä kalastajille ja hylkeenpyytäjille tai sitten se on ollut uhrikivi. No, ensi kerralla sitten. 

Elokuinen Jurmon reissu

Saaristomerellä kolmetoista kilometriä Utöstä sijaitseva Jurmo on viitisen kilometriä pitkä ja kilometrin leveä saari.  Se on Korppoon Jurmon kylän pääsaari ja kuuluu nykyään Paraisten kaupunkiin. 

Keskiviikkona, elokuun 24. päivä, astelimme yhteysalus MS Baldurin kyytiin Nauvon Pärnäisistä työkaverini Petterin kanssa. Hänelle Jurmo oli edessä ensimmäistä kertaa, minulle tämä oli kolmas reissu saarelle. 

Laivamatka Pärnäisistä Jurmoon kestää nelisen tuntia. Se on viimeinen stoppi ennen Utöä, joka tunnetaan entisenä varuskuntasaarena. 

Vaikka tuntimäärä kuulostaa paljolta, meni aika Baldurin kyydissä joutuisasti. Sain nukuttuakin noin tunnin verran ja laukkuun pakkaamani aikakausilehdet olivat kova sana. Nettikin toimi merellä moitteettomasti. 

Ilma ei aamupäivällä ollut sellainen, että laivan kannella olisi viitsinyt oleilla. Taisi siellä muutama goretex-heppu istuskella, mutta minua ei huvittanut palella ja miettiä sataako vai ei. 

Netistä ei löytynyt Baldurin ruokalistaa, joten päivän menu tuli yllätyksenä. Tarjolla oli kaalilaatikkoa, aurajuustoperunoita ja mustapapupihvejä. Koska en varsinaisesti ole kasvissyöjä, en saanut ateriasta juuri mitään irti. Onneksi Petterille maistui, joten annokseni ei mennyt hukkaan kipatessani hänelle loput. Laukussa oli pari Nauvon Salesta ostettua lihapasteijaa ja banaania, eikä sentään tarvinnut nälkää nähdä.

Jääkaudella syntynyttä pitkulaista Jurmoa pidetään Saaristomeren kansallispuiston arvokkaimpana kohteena. Osa Jurmosta kuuluu kansallispuistoon, mutta suurin osa on saaren neljän kantatilan omistuksessa. 

Jurmossa on asuttu keskiajalta lähtien. Saarella on on kappeli, joka on nykymuodossaan ollut olemassa 1846 lähtien, mutta sisältää uudempaa kalustoa kuten saarnastuolin. 

Tarinan mukaan Jurmon metsät ja talot poltettiin 1500-luvulla Kustaa Vaasan käskystä, jotta merirosvousta ja haaksirikkoja ei esiintyisi lähivesillä. Nykyään saarella ei pahemmin puita ole, mutta kylän lähistöllä on 1930-luvulla istutettu mäntymetsikkö ja etelärannalla tervaleppälehto. Mäntyjä ei hevillä uskoisi pian satavuotiaiksi, mutta karun ilmaston takia niistä tuskin koskaan tulee tuon pidempiä ja paksumpia.  

1970-luvulle asti jurmolaiset saivat elantonsa kalastuksesta. Nykyään tulot tulevat pääosin matkailusta. Saarella on muun muassa vierasvenesatama, vuokramökkejä sekä yllättävän hyvin varusteltu ja edullinen satamakahvilakioski. 

Kivikkoisessa maastossa eteneminen ei tuottanut suuria vaikeuksia, mutta pyrimme käyttämään katajien ja kanervikkojen seassa kiemurtelevia polkuja hyväksemme. Kävely siellä oli helpompaa kuin kivien päällä. 

Takaraivossa kummitteli keväinen ilmalentoni Ruissalossa, jolloin sormeni murtui ja tälli tuli kylkeen kiven pyörähdettyä allani luontopolulla. Jurmossa en varsinaisesti kävellyt kieli keskellä suuta, mutta tapaturma kävi mielessä kivikkoisilla osuuksilla. 

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun reippailin aivan Jurmon päähän asti. Saaren kuuluisin puu lienee tuo kuvissakin keskellä kivikkoa kasvava pihlaja, jonka jälkeen saa tarpoa vielä kauan maaliin päästäkseen. Matka on paljon pidempi mitä silmä antaa ymmärtää. 

Saaren kärjessä näimme valtavan rantakäärmeen. Se kiirehti piiloon kiven alle meidät havaittuaan, mutta jäi sen verran näkyviin, että sain kuvattua eläimen. Kyseessä oli yksi isoimpia käärmeitä mitä on vastaan tullut. Väritykseltään se poikkesi tavanomaisesta lajikumppanistaan siinä, että pää oli muuten musta, mutta leuan alla valkoista. Ei siis suinkaan lajille ominaisia keltaisia täpliä pään päällä. 

Käärmeen lisäksi vastaan tuli polkupyöräilijä. Kulkupeli ei oikein soveltunut kiviseen maastoon ja kaveri joutuikin taluttamaan sitä. Hän oli saapunut saarelle troolari Ainalla raisiolaisen leirikoulun mukana.

Vaikka reissuun lähtiessä sää näyttikin vähän arveluttavalta, tuli ulkoilukelistä lopulta suorastaan ihanteellinen. MS Baldurin aikataulu on sellainen, että kesäkeskiviikkoisin Jurmoon pääsee viideksi tunniksi, jona aikana ehtii tutkia saaren päästä päähän jos vaan kunto kestää. 

Aiemmat blogijuttuni Jurmosta löytyvät linkeistä http://kaislatuuli.blogspot.com/2017/08/jurmon-reissulla-kesakuussa.html ja http://kaislatuuli.blogspot.com/2019/09/elokuinen-jurmon-matka-osa-1.html?m=0