Karnaistenkorven luontopolulla

Syyskuun viimeisenä sunnuntaina auton keula osoitti kohti Lohjaa. Turusta moottoritietä pitkin huristellessa sinne ei kauan ajele. Tarkoitus oli katsastaa millainen Lohjan laajin ulkoilualue Karnaistenkorpi on.

En tarkalleen muista mistä idea tähän tuli. Saattoipa olla niin, että huomasin Retkipaikan artikkelin sosiaalisesta mediasta, jonka jälkeen lähetin linkin työkaverilleni Petterille. Erähenkisenä miehenä hän innostui oitis. 

Noin kahdensadan hehtaarin Karnaistenkorvessa on erimittaisia luontopolkuja, jotka kiemurtelevat korkeiden kalliojyrkänteiden, soiden, metsäpurojen- ja lampien lomassa. 

Seurasimme punaisella täplitettyjä puita, jolloin olimme pääreitillä. Keltaista maaliakin oli siellä täällä. Sen perässä mennessä reitistä olisi tullut pitempi.  

Koiran kanssa liikkeellä ollut rouvashenkilö tuli polun alussa juttelututuksi. Hän kertoi ulkoilevansa alueella aina silloin tällöin. Kierroksemme loppuvaiheessa kaksikko puolestaan tuli vastaamme, jolloin totesimme heidän kävelleen jossain kohdassa väärään suuntaan. Ehkä metsikkö ei sittenkään ollut kovin tuttu. 

Maasto ei ollut ihan helpoimmasta päästä, mutta ei mikään ylivoimainenkaan. Pitkospuilla kävellessä piti olla tarkkana, koska lankut olivat osin irti ja porrastettuja. 

Reitit kulkevat kahden lammen, Ahvenlammen ja Sorvalammen ympäri tai sivuitse. Molemmissa paikoissa on laavu, nuotiopaikka, polttopuita ja puuceet. 

Etenkin Sorvalammen taukopaikassa olisi voinut pysähtyä grillaamaan, mutta mukana ei ollut kuin kamera ja vesipullo. Mikäli tuonne joskus toistekin tulee mentyä, niin ehkä silloin sitten. 

Matkan erikoisuus oli kalliojyrkänne, jossa oli valtava määrä viivasuoria jälkiä. Jääkauden muovaama seinämä näytti kuin jättiläisen tekeleeltä.  

Sorvalammen taukopaikan jälkeen alkoi päättymättömältä tuntunut nousu ylös rinnettä. Jollei siinä ahertaessa tule hiki, niin tuskin sitten missään. Ehdottomasti matkan rankin kohta. 

Seuraamamme punatäpläinen reitti osoittautui noin kolmen ja puolen kilometrin mittaiseksi. Kävelyyn ilman isompia hengähdystaukoja meni puolisentoista tuntia. 

Katariinanlaakson luontopolku 19. lokakuuta

Kaksi viikkoa sitten sunnuntaina Turun Katariinanlaakson luontopolulla riitti väkeä. Polun varrella ja etenkin isolla laakealla kivellä hyörivät oravat ovat ihmisten kiinnostuksen kohteina. Miksei pikkulinnut ja sorsatkin, mutta ehdottomasti eniten huomiota saavat kurret. 

Oravien takia itsekin siellä olin, koska niistä saattaa saada hyviä kuvia. Tällä kertaa paikalle sattui useampikin henkilö, joilla oli matkassa pähkinöitä ja uskallusta tarjota niitä kädestä pitäen eläimille. Vähän empien oravat heitä lähestyivät, mutta lopulta kiinnostus vei aina voiton ja murkina upposi ahnaisiin suihin. 

Jotenkin luulisi, että lähialueen oravat ovat tällaisella syöttötahdilla reilusti ylipainoisia, mutta en ole tavannut siellä mitään järkäleitä. Viiden-kuuden kurren joukossa vilisti aika pieniä yksilöitä, jotka lienevät tämän vuoden poikasia. Ruokahalu tuntuu kuitenkin olevan valtava ikään katsomatta. 

Ekniemen huipulla

Ekniemen luontopolut Kemiönsaarella olivat kohteena kesäkuun 10. päivä kuluvaa vuotta. Kyseessä oli kesän siihen mennessä hienoin päivä, ainakaan en lähiviikkojen tuulessa ja tuiverruksessa muista vastaavaa vielä olleen. 

Olen käynyt kerran Ekniemessä kerran aikaisemmin. Tuolloin polut olivat uusinta uutta, vaikka alueella onkin selvästi rampattu jo ammoisina aikoina ilman luontopolku-statusta. 

Kyselin parilta lomailevalta tuttavalta kiinnostusta lähteä mukaan maakunta-ajelulle. Aurinkoisena kesäpäivänä heillä ei kuitenkaan riittänyt intoa moiseen huviin. Olisin ollut valmis jättämään Ekniemen luontoelämyksetkin väliin, mikäli herroilta ei kävely onnistu - sosiaalisessa mediassa esitellyistä kovista askelmittariluvuista huolimatta.  

Luontopolulle mennessä auton voi jättää Ekniementie 29:n kohdalla olevalle parkkipaikalle. Siihen mahtuu kymmenisin kaaraa, ellei joku tampio parkkeeraa omaansa aivan vinoon. 

Polun alkupäässä on erittäin korkea mäki, jonne noustaan portaita pitkin. Muistaakseni edellisellä kerralla rappusia ei oltu sentään ihan näin paljon tehty, vaan osa matkasta kiivettiin maata pitkin. 

Kun Ekniemen huippu viimein häämöttää, voi hien kuivattaa näkötornin tuulessa. Alapuolella siintää laaja avokallioalue ja kaukaisuudessa meri. 

Tornin ja laavun paikkeilta voi valita pidemmän reitin (5,5 km) tai sitten jatkaa takaisin kohti parkkipaikkaa, jolloin reissusta muodostuu kolme kilometriä. 

Ekniemessä ei käyntipäivänäni ollut ristin sieluakaan. En nähnyt edes yhtään metsän eläintä. Kummallisen hiljaista oli lähiseutujen maajusseja myöten. 

Kahden vuoden takainen juttuni Ekniemestä löytyy linkistä https://kaislatuuli.blogspot.com/2023/07/ekniemen-luontopolulla.html

Luonnon vehreyttä Munkvikenissa

Eilinen sunnuntairetki suuntautui Paraisille. Munkvikenin luontopolku on tuttu kahdelta käyntikerralta, joista edellisestäkin oli aikaa jo peräti kahdeksan vuotta. 

Vaikka muisti yleensä pelaa, tuli luontopolulla vastaan monta kohtaa, joista ei ollut jäänyt pääkopan solukoihin minkäänlaista kuvaa. Reittikin vaikutti paljon pidemmältä kuin ilmoitettu kaksi kilometriä. Kallistuin enemmänkin kolmen puoleen. 

Tässä vaiheessa kevättä ei pahemmin ole päästy nauttimaan lämpötiloista. Tuulta ja kylmää on piisannut. Kevät ole tuntunut oikein vieläkään lähteneen kukoistukseensa, vaikka kohta on jo kesäkuu. Luontopolun vihreys ja vehreys tuntui suorastaan hämmästyttävältä - aivan kuin olisi eri maassa ollut. 

Polulle sujahdetaan pellon reunasta Paraisten Tennbyn Salen kulmalta. Vaatimaton kyltti on huomaamaton, enkä lainkaan ihmettele jollei sitä heti löydä. 

Polku alkaa kapeasti voikukkien reunustamana pöheikkönä, josta pian saavutaan metsän siimekseen. Viime viikon sateet näkyivät yhä maastossa; paikoin oli aika vetisiä kohtia. 

Suuri osa reitistä on rehevää lehtipuuvaltaista lehtoa pähkinäpensaineen. Valtavan kokoisia ikivanhoja kuusia ja mäntyjä kasvaa siellä täällä. Kaatuneita runkoja on siirrelty pois polulta, josta pisteet. Näinkin kankean kaverin on välillä vaikea päättää pääseekö paremmin yli vai ali. 

Huomioni kiinnittyi myös koivuihin. Ties kuinka vanhoja puita reitillä onkaan, koska paksua kilpikaarnaa ei kovin helpolla kehity.

Munkviken luontopolun komein osuus on rannan tuntumassa, jonne laskeudutaan metsästä loivaa rinnettä pitkin. Vakiokävijöille tämä lienee peruskauraa, mutta kun en itse ole ehtinyt vielä keväästä nauttia käytännössä lainkaan, tuntui melkein kuin olisi satumetsässä kävellyt.