Veera juhannusneitona

Kävin juhannuksen alla Turun Ruissalon Saaronniemessä kuvaamassa kaarinalaisen mallin Veeran kanssa. 

Tapasin Veeran ensimmäisen kerran viime vuoden kesäkuussa Vepsän saaressa. Siellä järjestettiin Suomen Festivaalimissi 2025-kuvaukset, jonne minua pyydettiin yhdeksi kuvaajaksi. Se sopi oikein mainiosti, koska kesälomakin sattui olemaan juuri tuolloin. 

Loppuvuodesta huomasin, että Veera oli valittu Vuoden 2025 Lumikuningattereksi. Turun Seutusanomien organisoiman Lumikuningattaren johtama paraatikulkue sytytti Yliopistonkadun jouluvalot. En huomannut kysyä mitä muuta ilon ja valon valtiatteren titteliin on kuulunut.  

Ruissalossa oli kuvauspäivänä aivan hillitön tuuli. Lämpötila oli sentään kesälukemissa, mutta tuulta saattoi kutsua jopa haittaavaksi. Veeran hiukset hulmusivat vähän joka suuntaan, mutta se toi kuviin mukavaa vaihtelua.  

Suomen Festivaalimissi 2025-kuvauksista voi lukea linkistä https://kaislatuuli.blogspot.com/2025/07/festivaalimissi-kuvaukset-vepsassa.html

Ekniemen huipulla

Ekniemen luontopolut Kemiönsaarella olivat kohteena kesäkuun 10. päivä kuluvaa vuotta. Kyseessä oli kesän siihen mennessä hienoin päivä, ainakaan en lähiviikkojen tuulessa ja tuiverruksessa muista vastaavaa vielä olleen. 

Olen käynyt kerran Ekniemessä kerran aikaisemmin. Tuolloin polut olivat uusinta uutta, vaikka alueella onkin selvästi rampattu jo ammoisina aikoina ilman luontopolku-statusta. 

Kyselin parilta lomailevalta tuttavalta kiinnostusta lähteä mukaan maakunta-ajelulle. Aurinkoisena kesäpäivänä heillä ei kuitenkaan riittänyt intoa moiseen huviin. Olisin ollut valmis jättämään Ekniemen luontoelämyksetkin väliin, mikäli herroilta ei kävely onnistu - sosiaalisessa mediassa esitellyistä kovista askelmittariluvuista huolimatta.  

Luontopolulle mennessä auton voi jättää Ekniementie 29:n kohdalla olevalle parkkipaikalle. Siihen mahtuu kymmenisin kaaraa, ellei joku tampio parkkeeraa omaansa aivan vinoon. 

Polun alkupäässä on erittäin korkea mäki, jonne noustaan portaita pitkin. Muistaakseni edellisellä kerralla rappusia ei oltu sentään ihan näin paljon tehty, vaan osa matkasta kiivettiin maata pitkin. 

Kun Ekniemen huippu viimein häämöttää, voi hien kuivattaa näkötornin tuulessa. Alapuolella siintää laaja avokallioalue ja kaukaisuudessa meri. 

Tornin ja laavun paikkeilta voi valita pidemmän reitin (5,5 km) tai sitten jatkaa takaisin kohti parkkipaikkaa, jolloin reissusta muodostuu kolme kilometriä. 

Ekniemessä ei käyntipäivänäni ollut ristin sieluakaan. En nähnyt edes yhtään metsän eläintä. Kummallisen hiljaista oli lähiseutujen maajusseja myöten. 

Kahden vuoden takainen juttuni Ekniemestä löytyy linkistä https://kaislatuuli.blogspot.com/2023/07/ekniemen-luontopolulla.html

Riina ja toukokuun valo

Riina on monissa kokoonpanoissa vaikuttanut rokkilaulaja Turun seudulta. Ääntä lähtee kuin pienestä kylästä. Joskus vertasinkin häntä itseensä Janis Jopliniin. 

Nykybändeistänsä tiedän ainakin kaksi - omia kappaleita tekevä April Dawn ja coverbiisejä muun muassa ruotsinalaivoilla yön pimeinä tunteina esittävä TrrTrrTrr. Hieman hankalasti nimetyssä yhtyeessä on mukana toinenkin tuttuni, Kilvessäkin kitaraa soittava Aleksi Summe. 

Kysyin Riinaa ensimmäisen kerran fotomalliksi syyskesällä 2011. Vaikka hän tyylinsä puolesta sopisi ehkä paremmin hämyisään rokkiluolaan, on kuvat muistaakseni aina otettu luonnon helmassa. 

Nämä kuvat ovat peräisin Ruskolta. Toukokuussa siitepölykausi oli sopivasti aikamaisillaan ja allekirjoittaneella nokka tukossa. Sama homma vaivaa vieläkin, taitaa tilanne olla tänä vuonna normaalia pahempi. 

Mielessäni oli eräs erityinen hiekkakuoppa Vahdon perukoilla. Se oli kuitenkin ehtinyt metsittyä sitten viime käyntini, joten varsinaista ideaa ei voinut käyttää. Visiona oli vähän sellainen scifi-ympäristö rannalla, mutta se ei tietenkään onnistunut miehen mittaisten mäntyjen katveessa. 

Päivän toinen ongelma oli kova valo. Moni hyvä ruutu paloi liiaksi puhki. Tapanani on ottaa fotoja reilusti, joten materiaalia kyllä riitti. 

Luonnon vehreyttä Munkvikenissa

Eilinen sunnuntairetki suuntautui Paraisille. Munkvikenin luontopolku on tuttu kahdelta käyntikerralta, joista edellisestäkin oli aikaa jo peräti kahdeksan vuotta. 

Vaikka muisti yleensä pelaa, tuli luontopolulla vastaan monta kohtaa, joista ei ollut jäänyt pääkopan solukoihin minkäänlaista kuvaa. Reittikin vaikutti paljon pidemmältä kuin ilmoitettu kaksi kilometriä. Kallistuin enemmänkin kolmen puoleen. 

Tässä vaiheessa kevättä ei pahemmin ole päästy nauttimaan lämpötiloista. Tuulta ja kylmää on piisannut. Kevät ole tuntunut oikein vieläkään lähteneen kukoistukseensa, vaikka kohta on jo kesäkuu. Luontopolun vihreys ja vehreys tuntui suorastaan hämmästyttävältä - aivan kuin olisi eri maassa ollut. 

Polulle sujahdetaan pellon reunasta Paraisten Tennbyn Salen kulmalta. Vaatimaton kyltti on huomaamaton, enkä lainkaan ihmettele jollei sitä heti löydä. 

Polku alkaa kapeasti voikukkien reunustamana pöheikkönä, josta pian saavutaan metsän siimekseen. Viime viikon sateet näkyivät yhä maastossa; paikoin oli aika vetisiä kohtia. 

Suuri osa reitistä on rehevää lehtipuuvaltaista lehtoa pähkinäpensaineen. Valtavan kokoisia ikivanhoja kuusia ja mäntyjä kasvaa siellä täällä. Kaatuneita runkoja on siirrelty pois polulta, josta pisteet. Näinkin kankean kaverin on välillä vaikea päättää pääseekö paremmin yli vai ali. 

Huomioni kiinnittyi myös koivuihin. Ties kuinka vanhoja puita reitillä onkaan, koska paksua kilpikaarnaa ei kovin helpolla kehity.

Munkviken luontopolun komein osuus on rannan tuntumassa, jonne laskeudutaan metsästä loivaa rinnettä pitkin. Vakiokävijöille tämä lienee peruskauraa, mutta kun en itse ole ehtinyt vielä keväästä nauttia käytännössä lainkaan, tuntui melkein kuin olisi satumetsässä kävellyt.