Riina ja toukokuun valo

Riina on monissa kokoonpanoissa vaikuttanut rokkilaulaja Turun seudulta. Ääntä lähtee kuin pienestä kylästä. Joskus vertasinkin häntä itseensä Janis Jopliniin. 

Nykybändeistänsä tiedän ainakin kaksi - omia kappaleita tekevä April Dawn ja coverbiisejä muun muassa ruotsinalaivoilla yön pimeinä tunteina esittävä TrrTrrTrr. Hieman hankalasti nimetyssä yhtyeessä on mukana toinenkin tuttuni, Kilvessäkin kitaraa soittava Aleksi Summe. 

Kysyin Riinaa ensimmäisen kerran fotomalliksi syyskesällä 2011. Vaikka hän tyylinsä puolesta sopisi ehkä paremmin hämyisään rokkiluolaan, on kuvat muistaakseni aina otettu luonnon helmassa. 

Nämä kuvat ovat peräisin Ruskolta. Toukokuussa siitepölykausi oli sopivasti aikamaisillaan ja allekirjoittaneella nokka tukossa. Sama homma vaivaa vieläkin, taitaa tilanne olla tänä vuonna normaalia pahempi. 

Mielessäni oli eräs erityinen hiekkakuoppa Vahdon perukoilla. Se oli kuitenkin ehtinyt metsittyä sitten viime käyntini, joten varsinaista ideaa ei voinut käyttää. Visiona oli vähän sellainen scifi-ympäristö rannalla, mutta se ei tietenkään onnistunut miehen mittaisten mäntyjen katveessa. 

Päivän toinen ongelma oli kova valo. Moni hyvä ruutu paloi liiaksi puhki. Tapanani on ottaa fotoja reilusti, joten materiaalia kyllä riitti. 

Vajosuolla ensilumen aikaan

Vajosuo, joka tunnetaan jossain yhteyksissä myös kahdella ässällä kirjoitettuna Vajossuona, on Kurjenrahkan kansallispuistossa Varsinais-Suomessa sijaitseva suoalue. Turusta sinne on matkaa noin 30 kilometriä.

Olin marraskuisena sunnuntaiaamuna liikkeellä Vartijan Jaskan kanssa. Hän oli tulostanut kartankin, mutta sitä ei tarvittu koska tunsin reitin Vajosuon parkkipaikalle.

Tie mutkitteli Vahdon Lavamäen kautta. Luulin suon kuuluvankin Vahtoon (tai nykyiseen Ruskoon), mutta alue olikin laajempi kuin oletukseni. Siitä onkin osa Maskua ja osa Nousiaista.

Opasteiden mukaan Vajosuon luontotornille oli parkkapaikalta matkaa 1,5 kilometriä. Se vaikutti sopivalta matkalta tutustua alueeseen.

Kurjenrahkan kansallispuiston reiteistä olen aikaisemmin kiertänyt kerran Pukkipalon reitin ja toistakymmentä kertaa Savojärven kierroksen. Vajosuo ei ole aivan niiden likellä, muttei kauhean kaukanakaan. Mikäli koko Vajosuon vaellus -rengasreitin taivaltaisi, kertyisi siitä peräti 30 kilometriä. Meille riitti tällä erää kolme kilometriä.

Edeltävänä yönä satanut syksyn ensilumi teki maisemasta kauniin. Jonkun aikaa vuodesta valkoista peitettä jaksaakin katsella oikein mielellään, mutta mitään metrikinoksia en kaipaa.

Reitin alkuosassa varoiteltiin huonokuntoisista pitkospuista. Varoitus ei ollut aiheeton - lankut olivat todella surkeassa kunnossa.

Vetisillä osuuksilla sai pidätellä henkeään, jotta pysyisi pystyssä. Löysin sisältäni varsinaisen trapetsitaiteilijan. Toisena vaihtoehtona olisi ollut räpiköidä mahdollisesti jopa polvia myöten suossa.

Pitkospuiden aiheuttama jännitys laukesi, kun vihdoin eteen tuli Vajosuon luontotorni hulppeine näköaloineen. Tornista katseltuna suon laajuus pääsi yllättämään; se ei todellakaan ole mikään pikkuläntti.

Vajosuon keskusta muodostuu lähes puuttomsata nevavaltaisesta keidasrämeestä ja ruoppaisesta sammalkuljunevasta, jota reunustaa mäntyvaltainen rämevyöhyke.

Alueella esiintyy runsaasti perhosia. Se on esimerkiksi uhanalaisen luumittarin lounaisin esiintymä Suomessa. Suon linnustoon kuuluvia ovat muun muassa riekko, kurki, käki ja taivaanvuohi.

Suon länsi- ja itäosia on ennen muinoin ojitettu ja laidoilta nostettu turvepehkua. Ojituksen jäljet eivät enää juuri näy maisemassa, samoin turpeennostopaikka ja kuivatuskatokset ovat jo häviämässä.

Luontotornin läheltä, Vajosuon etelälaidalta löytyvät laavu, tulipaikka, puuvarasto ja vessa.

Fotosessiot Ruskolla osa 1

Kävin lokakuun lopulla Helin kanssa kuvaamassa Turun lähistöllä Vahdolla ja Ruskolla. Mielessä oli ollut jo vuoden verran pari potentiaalista miljöötä, joita nyt sitten käytettiin.

Nykyään Ruskoon kuuluvalla Vahdolla tuntuu hiekkakuoppia riittävän. Vaikka en tunne seutua kummemmin, tiedän kunnan uimapaikan olevan valtava lätäkkö. Hiekkatietä ajellessa näkee molemmilla puolilla useita monttuja, joista on aikoinaan kaivettu maata oikein urakalla.

Uimakuopan parkkipaikka oli suljettu talveksi. Järeitä kivenmurikoita oli siistissä rivissä ja jonkunlainen maatalousvehjekin vielä varmastimassa, ettei nuoriso pääse mopoautoillaan tai traktoreillaan rellestämään alueella. Näin ainakin veikkaan.

Heli oli yhtä upea kuin aina ennenkin - aivan napakymppimalli. Kokeilin tällä kertaa kamerasta erästä väriasetusta, joka osoittautuikin mielenkiintoiseksi ratkaisuksi.

Vahdon uimakuopalla

Päivällä tuli käväistyä Turun lähistöllä sijaitsevalla Vahdolla. Seutu on minulle ollut muuten täysin vierasta, mutta viime vuosina olen poikennut tuossa nykyään Ruskoon kuuluvassa entisessä kunnassa useinkin kun eräällä kaverilla on tiluksia siellä.

Vahdon uimapaikka on entisessä hiekkamontussa. Pikkutietä ajellessa vastaan tulee vähän väliä vastaavia kuoppia, joista osa on täyttynyt vedellä. Mutta tämä virallinen polskintapaikka lienee suurin kaikista tai ainakin kärkipäässä.

Rantakasveja kuvatessani tuli yksi täysosumafotokin napattua. Tai ainakin itse pidän sitä vallan onnistuneena. Hämähäkki ahkeroi kasvin kimpussa.

Vahdon hiekkakuopat ja Käärmelähde

Syyskuun alussa Kurjenrahkan kansallispuistossa patikoidun Pukkipalon reitin jälkeen paluumatka Turkuun tapahtui eri kautta kuin mennessä. Toivosen Hanski kysyi olenko tietoinen Vahdon hiekkakuopista. Kun vastasin, etten ole moisista kuullutkaan, koukkasimme sitä kautta.

Kuoppia tosiaan alueella riittää. Osa niistä vaikuttaa yksityisomisteisilta ainakin puomeista ja kesämökeistä päätellen. Osa taas on vapaasti käytettävissä, kuten kunnan uimapaikka.

Erään hiekkakuopan vierestä lähtee kahdeksan kilometriä pitkä Kangenmiekan kierros.  Kuhankuonon retkeilyreistöön kuuluvaa lenkkiä mietin lauantaille 4. lokakuuta. Aiemmin samana päivänä käymäni Turun Kirjamessut kuitenkin nahisti retkeilyintoni niin pahasti, että luontokierros typistyi vain osaan suunnitellusta. Parkkipaikalta 2,2 kilometrin päässä olevalle Käärmelähteelle sentään pääsimme Harri Nato Leinon kanssa.

Olin kuullut Kangenmiekan kierroksesta melkein pelkästään negatiivista. Kuulemma siellä ei ole mitään nähtävää ja reittikin kulkee pitkälti metsäautoteitä pitkin. Mikään varsinainen katseluelämys se ei alkupätkältään ollutkaan, mutta en nyt noinkaan suoraan sitä teilaisi. Kyllä metsässä nähtävää riittää jos vähän ympärilleen viitsii katsella.

Käärmelähde osoittautui vaatimattomaksi paikaksi puron äärellä. En tiedä sen historiasta mitään, enkä löytänyt tietoa mistään. Lähteen äärellä on puinen penkki, mutta minkäälaista infotaulua siellä ei ole. Varmaan vähällä vaivalla saisi tehtyä laminoidun A4-kyltin, mikäli joku reitistöä huoltava tai muu taho paikan taustoista jotain tietää.

Palasimme hieman eri reittiä takaisin autolle. Äärettömän kauniin hiekkakuoppalammen äärellä tuntui aika pysähtyneen. Aurinkokin alkoi sopivasti paistaa. Rantapenkereellä olisi viihtynyt kauemminkin maisemia ihailemassa.