Syyskuinen Savojärvi

Viime viikon tiistaina kävin Kurjenrahkan kansallispuistossa ystäväni Helin kanssa. Alueen suosituin reitti Savojärven kierros on erityisen hieno näin syksyiseen aikaan.

Kuuden kilometrin lenkkin kierrettiin myötäpäivään. Mielestäni se on parempi vaihtoehto etenkin siinä mielessä, että loppumatkalle säästyy reitin komeimmat maisemat.

Puolenvälin jälkeen luontopolku alkaa myötäillä Savojärven rantaviivaa, jolloin se on huomattavasti isompi ilo silmälle kuin kuusimetsä tai vetinen suo. Riippuen tietysti mistä kukin sattuu tykkäämään.

Syyskuun lopun arkipäivänä Kurjenpesän parkkipaikalla oli parisenkymmentä autoa. Siitä huolimatta Savojärven kierroksella ei tullut kuin muutama ihminen vastaan. Kurjenpesän tulipaikallakaan ei oltu lähiaikoina grillailtu.

Heli ei ollut aiemmin ollut Savojärven kierroksella. Hän piti kumminkin kovasti näkemästään, vaikka syysruska ei viime viikolla ollutkaan vielä parhaimmillaan. Todennäköisesti ensi viikolla on - keskiarvon mukaan Lounais-Suomessa ja Turun seudulla nähdään 12. lokakuuta syksyn komein väriloisto.

Härmälän rotkolla

Härmälän rotko Maskussa on erikoinen luontokohde Varsinais-Suomessa. Maakunnassa ei tietääkseni ole mitään vastaavaa paikkaa. Kymmeniä metrejä pitkän rotkon seinät kohoavat nekin reilusti yli kymmenen metrin korkeuteen.

Maskun ja Naantalin rajamailla sijaitseva Pakattulanvuori Härmälän rotkoineen oli kokenut metsurin moottorisahan sitten viime käyntini. Lokakuussa rotkon edusta näytti huomattavasti vaikuttavammalta kun puut eivät ole edessä häiritsemässä.

Rotkon syntyhistoriaa on arvuuteltu kautta aikojen. On jopa ehdotettu raon tulleen salaman iskusta tai maanjäristyksen voimasta, mutta oikeammin syynä lienee ollut kalliolohkareen irtoaminen vuoresta.

Härmälän rotkoon nouseminen vaatiin jonkun verran ponnistuksia. Se ei onnistu aivan jäykkä- tai kompurakoipisilta. Paikalla ei ole oikein mitään mistä ottaa tukea. Itse kiipesin rotkoon kallion alussa olevan lippaluolan kohdalta. Paluu onkin sitten taas eri juttu, mutta sekin käy joko samaa reittiä pitkin tai sitten lippaluolan vierestä, jossa on ehkä helpompi ja porrasmaisempi paikka.

Sisällä halkeamassa voi joillekin tulla klaustrofobinen olo. Mikäli on paljon katsellut vaikkapa Taru Sormusten herroja tai kauhuelokuvia, saattaa sekin aiheuttaa päänupissa jonkinmoista oireilua.

Pakattulanvuoren päältä, jonne en tällä kertaa kömpinyt kuten ei kukaan muukaan seurueestamme, näkee hyvin Naantaliin. Selvästi erottuvat ainakin Naantalin kirkko ja presidentin kesäasunnon Kultarannan graniittilinnan torni.

Lotikon kellari Marttilassa

Helatorstaina 5. toukokuuta suuntana oli nelisenkymmentä kilometriä Turusta Tampereelle päin sijaitseva Marttila. Tarkemmin Marttilan Korven eräreitistö, joka tunnetaan etenkin hauskasti nimetystä Lotikon kellari -rotkostaan.

TSTV:n mainiosta Luonto Plus -ohjelmasta katselin huhtikuun alkupuolella tarinaa Lotikon kellarista. Siitä sikisi idea lähteä käymään siellä. Mukaan houkuttelin luolaeksperttimies Harri Nato Leinon ja siippansa Virpi Been. Matkassa oli myös minulle vähän vieraampi kaveri Janne Lumikanta koiransa Papun kanssa. Heille Lotikon kellari oli tuttu useilta käyntikerroilta.

En ollut tietääkseni aiemmin käynyt Marttilassa. Kustavissa asui 80-luvun alussa Marttilasta muuttanut perhe, jonka murteesta muistan eroavaisuuksia sikäläiseen tapaan lausua suomea. Jos kustavilainen poraa, niin marttilainen porraa. Samoin puhuivat entiset työkaverini Kössin veljekset Kustavin Puu Oy:ssä. He olivat kotoisin Marttilan naapurikunnasta Oripäästä, sikäläisittäin Orippäästä. Tiedä sitten missä kohtaa murreraja menee tuon lisäkonsonantin suhteen, mutta näköjään 40 kilometriä Turusta Tampereen suuntaan ainakin riittää.

Marttilan keskustassa ei ollut juuri mitään nähtävää. Oikeaa tienhaaraa etsiessä koki sen jo aika perusteellisesti. Pikkutie päättyi Palaisten hiekkamontuille, jotka nykyään toimivat muuten järvettömän kunnan uimapaikkoina.

Korven eräreitistön maastossa soiden ja metsäsaarekkeiden maisemassa kulkee kattava polkuverkosto, jonka varrella on muun muassa nuotiopaikkoja ja laavuja.

Kohteenamme ollut Lotikon kellari sijaitsee Palaisista usean kilometrin päässä. Moista pikku seikkaa en tiennyt Turussa autoon istuessani, vaan kuvittelin, että kruisailemme melkein kohteen viereen autolla. Niinpä olin totista poikaa ensimmäiset kilometrit, kun joukkoetta johtanut Lumikanta päästeli metsässä menemään lähes hirven lailla. Kun vauhtiin tottui, alkoi hommasta hiljalleen nauttiakin.

Lotikon kellari on lähes 50 metriä pitkä ja useita metrejä syvä rotko. Suurimmillaan kallioseinämät kohoavat 6-8 metriin muodostaen näytävän kokonaisuuden. Rotkon leveys vaihtelee muutamasta kymmenestä sentistä noin metriin. Halkeaman loppupuolella on pieni luola. Sen pystyy kulkemaan päästä päähän, mutta jokaiselta se ei valitettavasti onnistu.

Minä kuuluin fyysisiltä ominaisuuksiltani ja uskaliaisuuteni puolesta tähän kastiin. En ottanut riskiä, että jumittuisin ahtaaseen rakoon. Muut kyllä kovasti vakuuttelivat, että sieltä pääsee läpi. Mutta minulle riitti sekin vähä mitä rotkossa ylipäätään etenin. Tulipa paikka kumminkin nähtyä.

Lotikon kellarin seinämissä on merkillisiä kuvioita, jotka tuntuvat olevan peräisin jostain muualta kuin tästä maailmasta. Kalliossa on nystyrämäisiä pieniä kohoumia ja ristikon mallisia syviä uurteita.

Luolaseikkailun päätteeksi oli aika grillata herkullisia makkaroita. Sai samalla laukkuakin mukavasti kevenemään, kun olkapäätä useiden kilometrien ajan painaneet, vaatimattomat 72 posenttia lihaa sisältäneet tuotteet pääsivät vihdoin ansaitsemaansa paikkaan eli kypsymään nuotiolle. Lienee sanomattakin selvää, että oli todella mahtavaa mussuttaa metsän keskellä hirmuiseen nälkään moisia herkkuja.

Palaisten suunnalta tullessa ennen Lotikon kellaria on Lotikon baari -niminen luola. Tarinan mukaan se on aikoinaan toiminut pontikkatehtaana. Baari on päällekkäisistä lohkareista koostuva kivirykelmä, johon ohikulkija ei paikan maineesta huolimatta välttämättä kiinnittäisi edes huomiota, ellei sitä olisi erikseen merkitty. Asian harrastajien mielestä se on varmasti hyvinkin vaikuttava ilmestys metsän keskellä.

 

Marttilan Korven eräreitistö oli paikoin vetinen vielä toukokuun alkupuolella. Osin jopa niin löysä, että suo-osuuksilla pitkospuista ei joko ollut tietoakaan tai sitten ne joustivat niin paljon, että loppumatka saatiin kulkea litisevin kengin.

Neljän tunnin metsäreissusta kertyi noin seitsemän kilometrin lenkki soisessa, kivikkoisessa ja juurikkoisessa maastossa. Kannatti kyllä käydä, koska Lotikon kellarin kaltainen luonnonihme tuli nähtyä sekä samalla koemaistettua erittäin makoisat Urho -juustomakkarat, joita pitää investoida kesärientoja varten kassikaupalla lisää.

Ulkoilemassa Haunisten altaalla

Viime sunnuntaina kävin Lundbergin Tonyn kanssa kiertämässä Haunisten altaan. Se on vuonna 1973 rakennettu tekojärvi Raisiossa Mahittulan kaupunginosassa. Alueen pinta-ala on 38 hehtaaria ja sitä käytettiin raakavesivarastona vuoteen 2012 asti.

Sitten viime käyntini Haunisten altaalla oli paikka muuttunut sen verran, että muutenkin ahdas parkkialue oli nyt entistäkin ahtaampi. Autoja oli suorastaan riesaksi saakka, eivätkä jotkut sankarit olleet tajunneet jättää edes sen verran tilaa, että letkasta mahtuisi ajamaan pois.

Haunisten allasta suunnitellaan muutettavaksi virkistyskäyttöön. Rannalle kaavaillaan yleistä uimarantaa, jollaista Raisiossa ei ennestään ole. Samalla vaivalla luulisi parkkiongelmankin tulevan kuntoon.

Autoruuhkaa lisäsi entisestään kuluneen vuoden aikana altaan alkupäähän rakennettu frisbeegolfrata. Lökäpöksyiset Cheek-kopiot yrittivät heitellä koreja minkä ehtivät.

Haunisten allasta kiertää reilun kolmen kilometrin pituinen ulkoilureitti, jossa on selkeät ja hyväkuntoiset polut. Varsinaista ruuhkaa reitillä ei ollut, mutta pari kertaa piti väistellä maastopyöräilijöitä, joiden suosiossa altasta ympäröivät polut tuntuvat olevan.