Luonto Plus jatkuu netissä

Aikaisemmin Turku-TV:ltä ja myöhemmin nimensä TSTV:ksi muuttaneelta kanavalta tullut luonto-ohjelma Luonto Plus näkyy nykyään netissä Turun Sanomien sivuilla.

Harva varmaan on tietoinen moisesta siirrosta ja nyyhkyttelee ohjelman katoamista televisiosta. Netin kautta on tietysti erilaista katsella kuin perjantaisin kotisohvalta, mutta toisaalta silloin voi seurata lähetystä koska itselle sattuu parhaiten sopimaan.

Luonto Plussassa äänessä ovat Turun yliopiston korservaattori ja luontoasiantuntija Ari Karhilahti sekä toimittaja Ann-Mari Rannikko.

Yleensä parivaljakko seikkailee ulkona metsissä ja rannoilla, mutta uusimmassa jaksossa he pitävät esitelmää Arkipelagia-seuran järjestämässä luontoillassa Turun Forum Marinumissa. Aiheena ovat saariston linnut ja tulokaslajit kuten merimetso.

http://www.ts.fi/teemat/luonto/590164/Luonto+Plus+sisatiloissa

(Tietokoneeni tyhjennyksen jälkeen katosi jotain toimintoja kuten linkkien tulo aktiiviseksi. Maalaa yllä oleva litania ja kopioi se osoiterivillesi, jos haluat nähdä kyseisen Luonto Plus -jakson)

Tummamäen luontopolku Vehmaalla

Syyskuun alkupuolella huomasin Vakka-Suomen Sanomissa jutun Tummamäen luontopolusta. Syyskesällä Vehmaalle avattu reitti kulkee vanhan kiviteollisuusalueen lomassa.

Turun suunnalta Tummämäen löytää helposti. Kustavintietä ajetaan ensin Y-tien risteykseen saakka, josta käännytään kohti Vehmaan Vinkkilää. Pari kilometriä huristellaan Y-tietä pitkin ja pian tiukka oikea pikkutielle. Tummamäen parkkipaikka löytyy hetken päästä.

Lenkki kiertää läpi alueen, jossa on useita entisiä graniittilouhosmonttuja. Tummamäellä ei ole louhittu sitten vuoden 1973.

Historian hämäristä löytyy mielenkiintoinen tarina. Tummamäen graniittia piti sodan aikana viedä Saksaan Nürnbergin Zeppelin-kentän rakennustarpeisiin. Siellä kansallissosialistit pitivät miljoonan osallistujan puoluekokouksia Hitlerin johdolla. Tietääkseni kivilasteja ei koskaan sinne asti päätynyt, vaan tuota samaa Vehmaan graniittia löytyykin Moskovasta.

Noin 30 metriä syvät montut ovat ajan saatossa täyttyneet pohja- ja sadevedellä. Näin ruska-aikaan lammikot olivat todella upeita.

Polku on helppokulkuinen. Muutama  liukkaantuntuinen kallionpätkä matkalla oli, mutta lenkin pystyy heittämään hieman heikkokuntoisempikin.

Jätekiviä kutsutaan Vehmaalla rääpekiviksi. Aikamoista taiteilua on vaatinut niiden pinoaminen polkujen ylle. Nykyään kivistä tehdään sepeliä, mutta ennen vanhaan siihen ei ollut välineitä.

Alueella on hyvät opasteet, kaksi tauko- ja grillauspaikkaa, vessa ja näköalalava. Näkymä jätekivivuoren päältä varsinaissuomalaiseen maalaismaisemaan on huikea, vaikka pari romuautoa läheisen maalaistalon saunan takana hiukan tunnelmaa pilaavatkin.

Luontopolku on arviolta 1,5-2 kilometriä pitkä. Moni saattaa yllättyä sen lyhyydestä, mutta toisaalta näin erikoisessa paikassa kulkeminen on moninkerroin antoisampaa ja mukavampaa kuin hankalamaastoisessa metsässä.

Eipä voi muuta kuin suositella. Kerrassaan upea paikka.

Ispoisten kallioilla

Perjantai-iltana voi tehdä muutakin kuin lajittella paketteja töissä iltavuorossa tai olla kaljoittelemassa ravintolalaivan kannella Aurajoessa. Tänään sattui olemaan aamuvuoro, eikä janottanutkaan.

Kuluva perjantai on ollut valokuvauksen kannalta harmaa, mutta illansuussa aurinko alkoi vihdoin pilkottamaan. Suunnittelin ensin visiittiä Ruissaloon. Facebook-kontaktin kautta päädyin kuitenkin Turun Ispoisten kaupunginosan uimarannalle.

Viereisillä kallioilla on ikivanhoja hakkauksia, joista Harri Nato Leino taannoin mainitsikin minulle. Kävin kerran niitä tuloksetta kuikuilemassa. Olin nimittäin etsinyt niitä aivan päinvastaisesta suunnasta. Tällä kertaa kalliotaiteilut sitten löytyivät Leinon itsensä opastuksella.

Ilta-aurinko paistoi komeasti Pitkänsalmen yli. Useita teinityttöporukoita oli kallioilla illanvietossa. Eräs likka oli virittänyt kännykkäänsä valtavan kokoisen kaiuttimen. Tanssipoppi raikasi varmasti salmen yli Hirvensalon puolelle ökytaloihin asti.

Pullosta ei sentään tullut päähän. Ehdin vähän pelätä sitä, koska alempana kallioilla könysimme. Olisin varmaan ollut helppo maali.

 Matti & Päivi... Hmmm... Liekö Vikströmit joskus istuskelleet näillä kallioilla?

Rantakallioiden jälkeen kävimme saman kaupunginosan hyvin erityyppisillä kallioilla. Ilmeisesti ihan Ispoisten kalliot -nimellä kulkeva alue oli ennen suosittu kiipeilijöiden keskuudessa. Nyt sekin lysti on kielletty, syynä kallioilta löytynyt erittäin harvinainen louhukehräjäkälä.

Ispoisten kallioilla on pitkiä ja syviä halkeamia, joihin mahtuu sisälle hyvin jos on pienikokoinen ja rohkeutta riittää. Itse en edes yrittänyt änkeä yhteenkään vastaantulleeseen rakoon, vaan kiipesin suosiolla kallion päälle maisemia tiirailemaan.

Mikään varsinainen katselunautinto ei ylhäältä kuitenkaan avautunut. Muutaman kymmenen metrin päässä on maantie, jonka takana on pientaloasutusta. Kauempana siintää kerrostaloja.

Lasinsiruja ja vanhoja olutpakkauspahveja lojui siellä täällä. Täytyy olla aikamoinen saapas, jos näille kallioille lähtee kännäämään. Tapaturmariski on todella suuri.

Ispoisten kalliot on kaiken kaikkiaan erikoinen paikka; täynnä erikokoisia siirtolohkareita ja railoja. Iso luolakin erottui selvästi.  Etenkin ilta-auringossa hyvinkin mielenkiintoinen miljöö.

Ruissalossa hetkeä ennen lunta

Torstaina 18. lokakuuta kävin töiden jälkeen ajelulla Ruissalossa.

Päivä oli kaunis ja aurinkoinen. Säätiedotuksissa luvatusta lumisateessa ei vielä tuolloin ollut tietoakaan. Pari tuntia myöhemmin se sitten ilmestyi ja maisema muuttui totaalisesti.

Lumipeite on ennusteen mukaan katoamassa tällä viikolla. Eipä haittaa lainkaan. Pysyvä lumi jo lokakuussa ei järin houkuttele.

Toistaiseki viimeisimpiä lumettomia syyskuvia Ruissalon Saaronniemestä tässä.

Isokarin retki

Kävin lauantaina 11. elokuuta Isokarissa. Se on tunnettu majakkasaarena, joka sijaitsee Uudenkaupungin edustalla, mutta kuuluu Kustavin kuntaan. Tätä seikkaa eivät ukilaiset tunnu hyväksyvän kirveelläkään, vaan Isokaria mainostetaan surutta Uudenkaupungin ihmeenä.

Isokari ei ole mikään pikku läntti Selkämerellä. Pinta-alaa peräti 180 hehtaaria. Saaren luonto on moninaista. Selkämeren suurin riskiläyhdyskunta pesii sataman aallonmurtajassa. Käärmeitä on vaikka muille jakaa, jopa punaisia kyitä on nähty. Saaressa on oma sisäjärvikin.

Allekirjoittaneelle Isokari on tuttu pikkupojasta asti. Lapsuuden kesinä se oli monesti veneilykohteena. Viimeisen viidentoista vuoden aikana ole käynyt siellä kolme kertaa.

Ennen vanhaan saaressa sai kävellä missä lystäsi, ainakin epävirallisesti. Muistan, että reitti satamasta majakalle kulki suunnilleen keskellä saarta. Polun varrella meni iso sähkökaapeli. Ymmärrettävistä syistä majakanvartioiden jälkipolvet ja perikunnat eivät kuitenkaan pitäneet siitä, että turistit pomppivat pitkin pihoja, joten nykyään majakalle johtaa varta vasten tehty soratie.

Matkustin Isokariin tällä kertaa vesibussi Dianan kyydissä. Paatti lähti Uudestakaupungista. Matka per suunta kesti noin kaksi tuntia. Saarella oloaika olisi voinut olla vaikka tunnin pitempi, mutta minulle tämäkin passasi hyvin. Soraääniä sen sijaan kuului 27 hengen porukasta useitakin.

Vesibussi Dianan kannelta.

Oppaana saaressa toimi Kari Laaksonen. Muistan miehen edelliseltäkin kerralta, joka oli kesällä 2009. Tuolloin hän tosin ei tarinoinut Isokarin historiasta ja luonnosta, vaan siitä vastasi toinen henkilö.

Laaksosen käsittelyssä tuskin kukaan jäi kylmäksi. Miehellä oli sana hallussa ja hänen juttujaan olisi kuunnellut paljon pitempäänkin.

Opas Kari Laaksonen kertoo Isokarin kasveista.

Laaksonen kertoi muun muassa yllä mainitsemistani punaisista kyistä. Sellaisen hän oli itsekin nähnyt luikertelemassa sataman liepeillä.

Vesibussi Dianaa odotellessa hän oli ajankulukseen laskenut aallonmurtajan käärmeitä, joita sillä hetkellä oli osunut silmään kymmenkunta.

Yritin itsekin bongailla kärmeksiä reilun kilometrin matkalla satamasta majakalle. Ei niin ainuttakaan missään. Melkein kaikki muut seurueen jäsenet tuntuivat niitä nähneen, mutta minun näkökenttään ei osunut yhtään.

Luukku majakan harjalle on todella pieni. Viime kerralla mahduin siitä juuri ja juuri läpi, nyt en viitsinyt edes yrittää. Kapusin kyllä portaat ylimmälle tasanteelle ja signeerasin vieraskirjan, mutta siihen se sitten jäikin.

Luukun suunnitellut arkkitehti oli itse todennäköisesti XS-kokoa, joten ison äijän on turha haaveilla raikkaasta meri-ilmasta ja huikeista näkymistä majakan huipulla.

 Majakasta tarkemmin http://fi.wikipedia.org/wiki/Isokarin_majakka

Majassa oli kolmessa ei kerroksessa näytillä ukilaisen luotsin ja harrastajavalokuvaaja Ari Saaren fotoja. Ne olivat pääosin miehen ammattiin liittyviä meriaiheisia myrskykuvia. Muutama muunlainen luontokuvakin oli joukossa.

Neljänkymmenen euron hintaiseen reissuun sisältyi myös ruokailu. Armeijan entisessä kasarmirakennuksessa tarjoiltiin lohikeittoa ja saaristolaisleipää.

Tämä ei ole Ari Saaren näyttelykuva, vaan näkymä majakan sisältä.

Opas Laaksonen mukaan lauantai 11. elokuuta oli kesän komein päivä. Reissu oli samalla kesän viimeinen Isokarin matka Uudestakaupungista.

Merellä tuulta oli vain metri sekunnissa. Ihan rasvatyyni se ei ollut, mutta lienee noissa olosuhteissa harvinainen keli.

http://www.isokari.com/