Kesäkuun loppua Heponiemessä

Alkuviikosta Kustavin reissulla yhtenä kohteenani oli Iniönaukon partaalla sijaitseva Heponiemi. Paikka on tunnettu etenkin yhteysaluksesta, joka liikennöi Kustavin ja Iniön välillä, ollen täten myös osa Saariston Rengastietä. 

Heponiemen tunnusmerkkejä ovat valkoinen kummeli ja sektoriloisto. Ne voi bongata kivenheiton päässä yhteysaluslaiturista, entisen luotsiaseman takaa kalliolta. 

Lähivesillä oli tällä kertaa kaksi silakkarysää, joista linnut olivat kovin kiinnostuneita. Eri lokkilajit ja merimetsot melskalsivat hullunlailla altaiden ympärillä. Haahkaparvi lepäili viereisellä kivellä.

Hinaajaproomu ilmestyi kuviin kuin tilauksesta. Veikkaisin, että jonkun mökkiranta saa pian uutta syvyyttä. 

Päivä oli melko tuulinen, mutta kesäisen lämmin. Yritin kuikuilla käärmeitä aallonmurtajan kivikosta. Ainuttakaan en nähnyt edes vähän tuulettomammissa kohdissa. Siellä ne kumminkin tunnetusti lymyilevät.  

Sunnuntaikävelyllä Saaronniemessä

Sunnuntaina 21. maaliskuuta Turun Ruissalon Saaronniemen luontopolut olivat pääosin jo niin vähäjäisiä, että metsässä ja rannalla uskalsi kävellä ilman suurempaa liukastumisen pelkoa. 

Ruissalossa on tullut tämän vuoden puolella käytyä noin kerran viikossa. Joku on välillä moista tahtia ihmetellyt, mutta en ole kyllästynyt saaren luontoon tai kohteisiin. Joka kerta löytyy jotain erilaista kuin viimeksi. 

Tällä kertaa mukana matkassa oli niin ikään valokuvaukseen hurahtanut kaverini Miika Hyttinen, jonka kanssa liikuimme lähes samoissa maisemissa viisi viikkoa takaperin. Tuolloin oli komea aurinkoinen talvikeli http://kaislatuuli.blogspot.com/2021/02/kolkannokka-14-helmikuuta.html

Nyt riesana oli poikkeuksellisen kova tuuli, joka puhalsi pohjoisesta Naantalin suunnasta. Rantakallioilla tuntui välillä, ettei oikein pääse eteenpäin. Viima hankaloitti kuvaamistakin kun kamera heilui tuulessa.  

Kyhmyjoutsenia, sinisorsia ja telkkiä uiskenteli poukamassa tuulelta suojassa. Suomen luonnon ehkä vihatuimmat linnut, merimetsot, olivat nekin jo saapuneet muuttomatkoiltaan Ruissaloon. 

Linturetkellä Seksmiilarissa ja Isonkarin majakalla

Parisen viikko takaperin huomasin Facebookissa mainoksen, joka koski linturetkeä Seksmiilarin saaristoon ja Isoonkariin. Tiedustelin tuttavilta kiinnostusta moiseen ja muutama siihen tarttuikin.

Kustavin ulkosaaristossa sijaitseva Isokarin majakkasaari on tuttu monilta käyntikerroilta. Lapsena kävin siellä usein isän kanssa veneellä kunnan keskustasta käsin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen vieraillut Isokarin 180 hehtaarin kokoisella saarella vuosina 2009, 2012 ja 2016. Viime lauantaina neljän hengen porukkamme lähti Turusta kohti Uudenkaupungin vierasvenesatamaa, josta vesibussi aamutuimaan starttasi päiväretkelle kohti aavaa merta ja Isoakaria.

Selkämereen kuuluva Seksmiilarin alue on Lounais-Suomen merkittävimpiä merilintujen lisääntymisalueita. Lintukanta on tiheä - lajistoon kuuluu tyypillisten merilintujen ohella uhanalaisia ja harvinaisia lajeja kuten merihanhi, ruokki, merikihu ja räyskä. Isonkarin sataman aallonmurtajissa pesii yksi Suomen suurimmista riskiläyhdyskunnista.

Ensimmäinen kohde Uudestakaupungin jälkeen oli Urpoisten saari. Se on lähivuosina kokenut aikamoisen metamorfoosin merimetsokolonnan takia. Näky oli varsin karu - kuin suoraan helvetistä.

Itse en linnuista paljoa ymmärrä, mutta valtaosa retkiläisistä oli selvästi alan miehiä tai naisia. Kamerat olivat myös sen mukaisia - tuhansien eurojen arvoiset vehkeet tanassa porukka napsi välittömästi kuvia, kun jokin lintumies Juhani Salmen spiikkaama siivekäs ilmaantui näköpiiriin.

Elämys oli varmasti suuri myös seurueellemme, joista lisäkseni kukaan muu ei ollut Isossakarissa aiemmin käynyt. Kaj Ahlroth, Sunttu Sundell ja Jukka Rouhiainen käsittääkseni tykkäsivät päivästä täysin siemauksin.

Isoakaria lähestyttäessä paatti kaarteli Keskikallion ympärillä.

Tunnetuin Seksmiilarin saarista on Isonkarin majakkasaari. Saaren eteläosassa on reheviä tuomi- ja pihlajavaltaisia alueita sekä kivilohkareista avomaastoa. Männikköinen pohjoisosa on karumpaa. Saaren keskiosassa on ruovikon reunustama järvi. Isonkarin etelä- ja itärannat ovat matalia levä- ja kivikkorantoja. Länsi- ja pohjoisrannat ovat paljaita ja kallioisia.

Koska itselläni ei ole oikein lintujen kuvaamisen sopivaa välineistöä, keskityin tallentamaan kaikkea muuta mitä Isossakarissa vastaan tuli. Vaikka vierailin saarella juuri viime vuoden heinäkuussa, ei näin isolla alueella kuvauskohteet hetkessä lopu.

Isossakarissa matkailu- ja majoitustoimintaa harjoittava Kari Laaksonen Noora -puolisoineen on saanut saaressa paljon aikaiseksi tällä vuosikymmenellä. Perinnemaisemaa hoitamaan on muutamana kesänä tuotu Kalannista joukko lampaita, jotka popsivat aluskasvillisuutta suihinsa päivät pitkät. Kesäisin Isossakarissa järjestetään lammaspaimenviikkoja, joihin osallistujista ei ole ollut pulaa. Kaukaisimmat ovat tulleet Belgiasta asti.

Innokkaimmat retkiläiset pääsivät tutustumaan Isonkarin komeaan majakkaan. Vuonna 1833 valmistunut Pohjanlanhden korkein (49,4 m) majakka oli lähellä tuhoutua talvisodan aikana. Neuvostoliittolaisten pommikoneiden epäiltiin suunnistavan sen mukaan kohteisiinsa, jolloin suomalaiset aikoivat räjäyttää majakan maan tasalle. Onneksi näin ei tapahtunut.

Yritin bongailla käärmeitä, joista Isokari kuten monet muutkin ulkosaaret ovat oikein tunnettuja. Saarimestari Laaksonen kertoi, ettei ole tänä vuonna nähnyt vielä ainuttakaan, joten kovin suurin odotuksin en minäkään ollut liikkeellä.

Sataman aallonmurtajissa käärmeitä majailee joukoittain, mutta muuallakin päin saarta voi tarkkasilmäinen löytää luikerteijoita. Majakan lähellä kivimuurissa lämmitteli ainakin neljä kyytä, joista yhden onnistuin kuvaamaan.

Säätiedotusten mukaan lauantaiksi ja vapuksi ylipäätään oli luvassa huonoa keliä. Loppupeleissä oli onni myötä, sillä tuuli yltyi kovaksi vasta iltapäivällä. Se ei haitannut menoa juuri ollenkaan. Tuntia aikaisemmaksi räätälöity lähtökin sopi nurisematta kaikille retkeen osallistujille. Paluumatkalla autosta käsin koettu lumisade oli sekin lopulta perin helppo nakki.

Katanpäässä kesän kynnyksellä

Katanpään linnake on Kustavin ulkosaaristoon Lypyrtin saaren Katanpään niemeen ensimmäisen maailmansodan aikana 1915–1917 rakennettu linnake, joka muodosti Pietari Suuren merilinnoitusketjun pohjoisimman osan. Lypyrtissä sijaitsi optinen lennätinasema jo Krimin sodan aikana ja Katanpäätä oli käytetty sotasatamana Suomen sodan aikana 1808.

Linnakkeen tiloissa toimi 1931–1940 vankila ja siellä tehtiin varustelutöitä sotavuosina 1939–1944. Katanpäätä pommitettiin vain kerran jatkosodan aikana. Puolustusvoimilta se siirtyi Metsähallitukselle vuonna 1999.

Saarella on kasarmirakennuksia ja puinen vesitorni sekä kaksi betonoitua tykkipatteria bunkkereineen. Pattereille johtavat mukulakivillä päällystetyt tykkitiet ja saarta suojaavan kivivallin sisäpuolella kulkee myös kivetty tie. Kasarmirakennusten julkisivut ja sisätilat ovat säilyneet lähes alkuperäisessä asussa. Saaren linnoitukset on suojeltu muinaismuistolailla.

Katanpään linnake on yksi Museoviraston määrittelemistä valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Katanpään niemi linnakkeineen on myös osa Selkämeren kansaallispuistoa.

Viimeisen vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana olen käynyt Katanpäässä usein. Edellinen kerta oli kesällä 2013, jolloin seilasimme sinne kaverin veneellä mökkirannasta Kustavin Kivivedeltä.

Tällä kertaa matkaa tehtiin Uudestakaupungista käsin vesibussi Dianalla. Jostain silmääni osui ilmoitus toukokuun 7. päivä järjestettävästä reissusta, jonne sain yllytettyä mukaan pari kaveriani. Kumpikaan ei ollut ennen käynyt Katanpäässä. Tykkäsivät kuulemma kovasti näkemästään.

Siihen varmasti vaikutti osaltaan upea ilma. Jo aamutuimaan aurinko pilkotti Uudenkaupungin Pakkahuoneen rannassa enteillen komeaa keliä. Olin kumminkin varustautunut aivan liian heppoisin vaattein, joten menomatka piti pääosin viettää aluksen sisuksissa.

Matkalla kuvattiin ja kauhisteltiin merimetsojen tuhoamaa saarta Uudenkaupungin edustalla. Näky oli kuin suoraan kauhuelokuvasta. Siitä huolimatta tuttavapiiriini kuuluu henkilöitä, joiden mielestä tällainen on hienoa ja suorastaan suotavaa.

Sitten edellisen Katanpään visiittiini paljon tuntui muuttuneen. Kolmatta vuotta yrittäjinä toimivat Merja Siekkinen ja Jukka Grönblom ovat tuoneet palveluihin uutta puhtia. Syvällä saaren uumenissa sijainnut kahvila on siirretty rantaan vierasvenesataman viereen, josta on iso plussa. Komealla terassilla kelpasi lipitellä makoisaa olutta ja katsella merelle.

Katanpää on ollut veneilijöille lähinnä piipahduspaikka, mutta asiaan yritetään saada muutosta vanhojen kasarmirakennusten muuttamisella majoitustiloiksi. Tekeillä on myös huoltorakennushanke sisävessoineen ja suihkuineen.

Katanpäässä on myös meneillään iso korjaushanke, jossa kulttuurihistoriallisesti arvokkaita taloja kunnostetaan. Arvokkain saaren rakennuksista on vanha vesitorni.

Luultavasti jokainen saaressa vieraileva haluaa nähdä vanhat tykkipatterit. Niitä pääsee ihailemaan venäläisten tuomien vankien rakentamaa sotakaluston kuljetusta varten tehtyä järeää mukulakivitietä pitkin.

Patterien lähellä on alunperin 1970-luvulla rakennettu merivalvontatorni. Sieltä näkee Kihdinselän yli Ahvenanmaan pohjoissaaristoon Brändön Jurmoon, Kustavin majakkasaari Isokariin (jonne on muistaakseni 14 kilometrä matkaa) sekä Uuteenkaupunkiin.

Suomen itsenäistyttyä 1918 linnakkeen hallinta siirtyi puolustusvoimille. Vuonna 1930 Katanpään muutettiin vankilaksi. Vankeja oli parhaimmillaan satakunta. Päiväpuhteinaan he louhivat nupukiviä, joita valmistettiin peräti noin miljoona kappaletta. Talvisodan aikana vankilasta tuli jälleen linnake.

Kivilouhimon takaa aukeavat upeat kalliot, joita aallot ovat ajansaatossa hioneet.

Katanpäässä, kuten muillakin ulkosaarilla, on valtava määrä käärmeitä. Isokarin majakkasaari on oikein tunnettu siitä.

Kuulopuheiden mukaan lähes kaikki vesibussilaiset olivat nähneet luikertelijoita päivän mittaan. Oma saldoni oli kaksi, joista toinen on tässä.