Katanpäässä kesän kynnyksellä

Katanpään linnake on Kustavin ulkosaaristoon Lypyrtin saaren Katanpään niemeen ensimmäisen maailmansodan aikana 1915–1917 rakennettu linnake, joka muodosti Pietari Suuren merilinnoitusketjun pohjoisimman osan. Lypyrtissä sijaitsi optinen lennätinasema jo Krimin sodan aikana ja Katanpäätä oli käytetty sotasatamana Suomen sodan aikana 1808.

Linnakkeen tiloissa toimi 1931–1940 vankila ja siellä tehtiin varustelutöitä sotavuosina 1939–1944. Katanpäätä pommitettiin vain kerran jatkosodan aikana. Puolustusvoimilta se siirtyi Metsähallitukselle vuonna 1999.

Saarella on kasarmirakennuksia ja puinen vesitorni sekä kaksi betonoitua tykkipatteria bunkkereineen. Pattereille johtavat mukulakivillä päällystetyt tykkitiet ja saarta suojaavan kivivallin sisäpuolella kulkee myös kivetty tie. Kasarmirakennusten julkisivut ja sisätilat ovat säilyneet lähes alkuperäisessä asussa. Saaren linnoitukset on suojeltu muinaismuistolailla.

Katanpään linnake on yksi Museoviraston määrittelemistä valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Katanpään niemi linnakkeineen on myös osa Selkämeren kansaallispuistoa.

Viimeisen vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana olen käynyt Katanpäässä usein. Edellinen kerta oli kesällä 2013, jolloin seilasimme sinne kaverin veneellä mökkirannasta Kustavin Kivivedeltä.

Tällä kertaa matkaa tehtiin Uudestakaupungista käsin vesibussi Dianalla. Jostain silmääni osui ilmoitus toukokuun 7. päivä järjestettävästä reissusta, jonne sain yllytettyä mukaan pari kaveriani. Kumpikaan ei ollut ennen käynyt Katanpäässä. Tykkäsivät kuulemma kovasti näkemästään.

Siihen varmasti vaikutti osaltaan upea ilma. Jo aamutuimaan aurinko pilkotti Uudenkaupungin Pakkahuoneen rannassa enteillen komeaa keliä. Olin kumminkin varustautunut aivan liian heppoisin vaattein, joten menomatka piti pääosin viettää aluksen sisuksissa.

Matkalla kuvattiin ja kauhisteltiin merimetsojen tuhoamaa saarta Uudenkaupungin edustalla. Näky oli kuin suoraan kauhuelokuvasta. Siitä huolimatta tuttavapiiriini kuuluu henkilöitä, joiden mielestä tällainen on hienoa ja suorastaan suotavaa.

Sitten edellisen Katanpään visiittiini paljon tuntui muuttuneen. Kolmatta vuotta yrittäjinä toimivat Merja Siekkinen ja Jukka Grönblom ovat tuoneet palveluihin uutta puhtia. Syvällä saaren uumenissa sijainnut kahvila on siirretty rantaan vierasvenesataman viereen, josta on iso plussa. Komealla terassilla kelpasi lipitellä makoisaa olutta ja katsella merelle.

Katanpää on ollut veneilijöille lähinnä piipahduspaikka, mutta asiaan yritetään saada muutosta vanhojen kasarmirakennusten muuttamisella majoitustiloiksi. Tekeillä on myös huoltorakennushanke sisävessoineen ja suihkuineen.

Katanpäässä on myös meneillään iso korjaushanke, jossa kulttuurihistoriallisesti arvokkaita taloja kunnostetaan. Arvokkain saaren rakennuksista on vanha vesitorni.

Luultavasti jokainen saaressa vieraileva haluaa nähdä vanhat tykkipatterit. Niitä pääsee ihailemaan venäläisten tuomien vankien rakentamaa sotakaluston kuljetusta varten tehtyä järeää mukulakivitietä pitkin.

Patterien lähellä on alunperin 1970-luvulla rakennettu merivalvontatorni. Sieltä näkee Kihdinselän yli Ahvenanmaan pohjoissaaristoon Brändön Jurmoon, Kustavin majakkasaari Isokariin (jonne on muistaakseni 14 kilometrä matkaa) sekä Uuteenkaupunkiin.

Suomen itsenäistyttyä 1918 linnakkeen hallinta siirtyi puolustusvoimille. Vuonna 1930 Katanpään muutettiin vankilaksi. Vankeja oli parhaimmillaan satakunta. Päiväpuhteinaan he louhivat nupukiviä, joita valmistettiin peräti noin miljoona kappaletta. Talvisodan aikana vankilasta tuli jälleen linnake.

Kivilouhimon takaa aukeavat upeat kalliot, joita aallot ovat ajansaatossa hioneet.

Katanpäässä, kuten muillakin ulkosaarilla, on valtava määrä käärmeitä. Isokarin majakkasaari on oikein tunnettu siitä.

Kuulopuheiden mukaan lähes kaikki vesibussilaiset olivat nähneet luikertelijoita päivän mittaan. Oma saldoni oli kaksi, joista toinen on tässä.

Vihitynmaanrinki ja Rihtniemi

Eilisellä reissulla kävin myös Pyhärannassa. Se on kunta länsirannikolla Uudenkaunpungin ja Rauman välissä.

Tarkoituksenani oli löytää Rihtniemeen, yhteen Pyhärannan kylistä. Paikka on pyörinyt mielessä jo ainakin vuoden verran, mutta nyt vasta sattui sopiva hetki siihen. Keväällä reissu tuohon Etelä-Suomen mantereen läntisimpään pisteeseen oli jo hollilla, mutta runsaan lumitilanteen takia ajatus hylättiin.

Olen nähnyt paljon valokuvia, jotka on otettu Rithniemessä. Rantakivikkoa ja merta. Lintuja siellä täällä.

Aikoinaan kuuluin sosiaalisessa mediassa valokuvausryhmään, jonka jäseniä asuu Rihtniemen lähettyvillä. He käyvät siellä ahkerasti kuvaamassa. Erosin ryhmästä sen sisäsiittoisuuden takia. Koin olevani ulkopuolinen.

Oli aivan sama minkälaisen kuvan palstalle latasin, kun tykkääjiä saattoi olla vain kaksi. Kuvalaskurin mukaan sen oli kuitenkin nähnyt esimerkiksi neljäkymmentä ihmistä. Ihan niin kehnoja fotoja en sentään kuvitellut julkaisevani. Kun taas joku muu, usein naispuolinen ryhmän jäsen, lähetti vaikkapa suhteellisen tavanomaisen kukkakuvan palstalle nähtäväksi, löytyikin kehujia pilvinpimein.

Koska en omista navigaattoreita, tom-tomeja tai nykykännyköitä, oli suunnistaminen Rihtniemeen ohjeiden varassa. Paikka löytyi ihmeen helposti. Sain ajo-ohjeen, jonka perusteella löysin Pyhärannan Reilan kylästä Rihtniemeen johtavan tienhaaran. Sitä pitkin piti huristella vielä useampi kilometri, kunnes vastaan tuli tienviitta, jossa luki "Vihintynmaanrinki".

Jätin auton vanhan halkovajan luo. Tie vaikutti turhan kivikkoiselta ajettavaksi matalapohjaisella kaaralla. Loppumatka meni kävellen ja hiljaisuutta kuunnellen. Puolisen kilometriä talsittuani ihmettelin koska tämä mahtaa päättyä, mutta sitten löytyi paikka jota etsinkin.

Rithniemen länsirannalla oleva kivimuodostelma on saanut nimekseen Vihtitynmaan rinki. Sen syntyperää ei tunneta, mutta erilaisia tarinoita liikkuu. Erään sellaisen mukaan muinainen piispa olisi joskus joutunut merihätään ja päässyt rantaan suojaan. Tapauksen nähneet paimenet olisivat lähteneet pelastamaan muita hädässä olleita, mutta hukkuneetkin itsekin. Samoin suurin osa muistakin. Heidät olisi tarinan mukaan haudattu rannan lähelle ja paikka ympäröity kivikehällä.

Metsätiellä kävellessä tuuli suhisi hiljaa puissa. Tunnelma oli jokseenkin painostava ja jopa aavemainen. Ei puuttunut enää kuin oksan rasahdus, niin meikäpoika olisi kummasti lisännyt askeltahtia. Fiilistä ei ainakaan helpottanut merkillinen kivimuodostelma tarinoineen.

Vihitynmaanringin lähellä siinsi meri. Harmitti jälkikäteen, että olisi pitänyt mennä rantaa pitkin paljon laajemmalle alueelle. Kuvittelin sinne pääsevän muualtakin. Tajusin vasta lintutornia etsiessä, että muut tienhaarat olivatkin ilmeisesti suoraan kesämökkien pihaan johtavia.

Lintutorneja oli kaksi. Tai tarkemmin toinen lintulava, aivan hiljattain tehty. Varsinainen torni löytyi hieman kauempaa metsätieltä. Sinne en huomannut erityistä opastusta, vaan löysin sen aivan sattumalta etsiessäni polkua rantaan.

Kivikkoista polkua kulkiessani huomasin merkillisen pömpelin. Veikkaisin sen olevan joku armeijan rakentama koppi, koska lintulavan vieressä oli sotilasalueen kyltti.

Rannasta näkyi todella hyvin Kylmäpihlajan majakkasaari. Sen vasemmalla puolella, toisessa saaressa, on pienempi majakka. Olin tähän asti luullut sitä Lyökin pookiksi.

Tuo 1757 rakennettu kivinen tunnusmajakka on viimevuosina kunnostettu. Tämä rakennelma olikin näin läheltä nähtynä erinäköinen. Kahdella Kylmäpihlajan reissullani se muistutti kummasti Lyökin pookia. Mutta jossain noilla vesillä sekin on, ja olisi hienoa joskus päästä käymään.

Kaukana Kylmäpihlajan takana hahmoittui näkyviin Olkiluodon ydinvoimalan rakennuksia. Niin kauan kuin siellä rakennetaan, pysynee myös lentoreitti Turusta Puolan Gdanskiin. Jotain hyvää siinäkin on.

Suljetut saaret -kirja

Turun Rannikkopatteriston Perinneyhdistys ry:n ja Turun Sanomien vuonna 2007 julkaisema Suljetut saaret -kirja lojui olohuoneeni lattialla toivottoman kauan tyhjän panttina. Kun vihdoin sain toimeksi tarttua siihen, luinkin sen innokkaasti läpi.

Johanna Pakolan kirjoittama teos käsittelee Suomen saariston linnakesaaria. Rannikkoa pitkin ylhäältä alas mentäessä Porin lähellä oleva Reposaari tulee käsittelyyn ensimmäisenä, viimeisenä puolestaan Hangon edustalla oleva Russarö.

Rannikkolinnakkeet rakennettiin satamien ja meriväylästön suojaksi. Ensimmäisiä tykkejä alettiin asennella jo Venäjän vallan aikana muun muassa Kustavin Katanpäähän, joka vielä tuolloin tunnettiin Lypertön linnakkeena. Toisen maailmansodan uhan lähestyessä Suomen rannikkopuolustus sai lisäpuhtia ja todella moniin saariin tehtiin tykkiasemia ja muita sotilaskäyttöön tarkoitettuja rakennelmia.

Kirjassa kerrotaan 17 isommasta linnakesaaresta, mutta mainitaan useita pienempiäkin kohteita. Minulle tuli täytenä yllätyksenä, että Kustavin Vartsalan saaressakin on ollut linnake. Olenhan sentään asunut Vartsalassa ensimmäiset elinkuukauteni, mutten ole koskaan moisesta rakennelmasta kuullut. Alue on kirjan mukaan nykyisin yksityisessä omistuksessa, eikä sen tarkempaa sijaintia mainita.

Selkämereltä alkavat, mutta pääasiassa Saaristomerellä sijaitsevat linnakesaaret ovat nykyään suurelta osin poistuneet sotilaskäytöstä. Esimerkiksi Katanpää on ollut viimeiset viisitoista vuotta matkailukäytössä.

Entiset sotilassaaret ovat mielenkiintoisia retkikohteita. Sanotaan, että niissä on erikoinen kasvillisuus ja monia lajeja, joita ei muilla saarilla edes tavata.

Sisällysluettelosta laskin, että olen käynyt Kuuskajaskarissa, Isokarissa, Katanpäässä, Utössä, Örössä ja Russarössä. Houtskarin perukoilla sijaitsevassa Jungfruskäriin pitäisi joskus päästä, se kun on ollut jo pari vuotta suunnitelmissa.

Isokarin retki

Kävin lauantaina 11. elokuuta Isokarissa. Se on tunnettu majakkasaarena, joka sijaitsee Uudenkaupungin edustalla, mutta kuuluu Kustavin kuntaan. Tätä seikkaa eivät ukilaiset tunnu hyväksyvän kirveelläkään, vaan Isokaria mainostetaan surutta Uudenkaupungin ihmeenä.

Isokari ei ole mikään pikku läntti Selkämerellä. Pinta-alaa peräti 180 hehtaaria. Saaren luonto on moninaista. Selkämeren suurin riskiläyhdyskunta pesii sataman aallonmurtajassa. Käärmeitä on vaikka muille jakaa, jopa punaisia kyitä on nähty. Saaressa on oma sisäjärvikin.

Allekirjoittaneelle Isokari on tuttu pikkupojasta asti. Lapsuuden kesinä se oli monesti veneilykohteena. Viimeisen viidentoista vuoden aikana ole käynyt siellä kolme kertaa.

Ennen vanhaan saaressa sai kävellä missä lystäsi, ainakin epävirallisesti. Muistan, että reitti satamasta majakalle kulki suunnilleen keskellä saarta. Polun varrella meni iso sähkökaapeli. Ymmärrettävistä syistä majakanvartioiden jälkipolvet ja perikunnat eivät kuitenkaan pitäneet siitä, että turistit pomppivat pitkin pihoja, joten nykyään majakalle johtaa varta vasten tehty soratie.

Matkustin Isokariin tällä kertaa vesibussi Dianan kyydissä. Paatti lähti Uudestakaupungista. Matka per suunta kesti noin kaksi tuntia. Saarella oloaika olisi voinut olla vaikka tunnin pitempi, mutta minulle tämäkin passasi hyvin. Soraääniä sen sijaan kuului 27 hengen porukasta useitakin.

Vesibussi Dianan kannelta.

Oppaana saaressa toimi Kari Laaksonen. Muistan miehen edelliseltäkin kerralta, joka oli kesällä 2009. Tuolloin hän tosin ei tarinoinut Isokarin historiasta ja luonnosta, vaan siitä vastasi toinen henkilö.

Laaksosen käsittelyssä tuskin kukaan jäi kylmäksi. Miehellä oli sana hallussa ja hänen juttujaan olisi kuunnellut paljon pitempäänkin.

Opas Kari Laaksonen kertoo Isokarin kasveista.

Laaksonen kertoi muun muassa yllä mainitsemistani punaisista kyistä. Sellaisen hän oli itsekin nähnyt luikertelemassa sataman liepeillä.

Vesibussi Dianaa odotellessa hän oli ajankulukseen laskenut aallonmurtajan käärmeitä, joita sillä hetkellä oli osunut silmään kymmenkunta.

Yritin itsekin bongailla kärmeksiä reilun kilometrin matkalla satamasta majakalle. Ei niin ainuttakaan missään. Melkein kaikki muut seurueen jäsenet tuntuivat niitä nähneen, mutta minun näkökenttään ei osunut yhtään.

Luukku majakan harjalle on todella pieni. Viime kerralla mahduin siitä juuri ja juuri läpi, nyt en viitsinyt edes yrittää. Kapusin kyllä portaat ylimmälle tasanteelle ja signeerasin vieraskirjan, mutta siihen se sitten jäikin.

Luukun suunnitellut arkkitehti oli itse todennäköisesti XS-kokoa, joten ison äijän on turha haaveilla raikkaasta meri-ilmasta ja huikeista näkymistä majakan huipulla.

 Majakasta tarkemmin http://fi.wikipedia.org/wiki/Isokarin_majakka

Majassa oli kolmessa ei kerroksessa näytillä ukilaisen luotsin ja harrastajavalokuvaaja Ari Saaren fotoja. Ne olivat pääosin miehen ammattiin liittyviä meriaiheisia myrskykuvia. Muutama muunlainen luontokuvakin oli joukossa.

Neljänkymmenen euron hintaiseen reissuun sisältyi myös ruokailu. Armeijan entisessä kasarmirakennuksessa tarjoiltiin lohikeittoa ja saaristolaisleipää.

Tämä ei ole Ari Saaren näyttelykuva, vaan näkymä majakan sisältä.

Opas Laaksonen mukaan lauantai 11. elokuuta oli kesän komein päivä. Reissu oli samalla kesän viimeinen Isokarin matka Uudestakaupungista.

Merellä tuulta oli vain metri sekunnissa. Ihan rasvatyyni se ei ollut, mutta lienee noissa olosuhteissa harvinainen keli.

http://www.isokari.com/