Suljetut saaret -kirja

Turun Rannikkopatteriston Perinneyhdistys ry:n ja Turun Sanomien vuonna 2007 julkaisema Suljetut saaret -kirja lojui olohuoneeni lattialla toivottoman kauan tyhjän panttina. Kun vihdoin sain toimeksi tarttua siihen, luinkin sen innokkaasti läpi.

Johanna Pakolan kirjoittama teos käsittelee Suomen saariston linnakesaaria. Rannikkoa pitkin ylhäältä alas mentäessä Porin lähellä oleva Reposaari tulee käsittelyyn ensimmäisenä, viimeisenä puolestaan Hangon edustalla oleva Russarö.

Rannikkolinnakkeet rakennettiin satamien ja meriväylästön suojaksi. Ensimmäisiä tykkejä alettiin asennella jo Venäjän vallan aikana muun muassa Kustavin Katanpäähän, joka vielä tuolloin tunnettiin Lypertön linnakkeena. Toisen maailmansodan uhan lähestyessä Suomen rannikkopuolustus sai lisäpuhtia ja todella moniin saariin tehtiin tykkiasemia ja muita sotilaskäyttöön tarkoitettuja rakennelmia.

Kirjassa kerrotaan 17 isommasta linnakesaaresta, mutta mainitaan useita pienempiäkin kohteita. Minulle tuli täytenä yllätyksenä, että Kustavin Vartsalan saaressakin on ollut linnake. Olenhan sentään asunut Vartsalassa ensimmäiset elinkuukauteni, mutten ole koskaan moisesta rakennelmasta kuullut. Alue on kirjan mukaan nykyisin yksityisessä omistuksessa, eikä sen tarkempaa sijaintia mainita.

Selkämereltä alkavat, mutta pääasiassa Saaristomerellä sijaitsevat linnakesaaret ovat nykyään suurelta osin poistuneet sotilaskäytöstä. Esimerkiksi Katanpää on ollut viimeiset viisitoista vuotta matkailukäytössä.

Entiset sotilassaaret ovat mielenkiintoisia retkikohteita. Sanotaan, että niissä on erikoinen kasvillisuus ja monia lajeja, joita ei muilla saarilla edes tavata.

Sisällysluettelosta laskin, että olen käynyt Kuuskajaskarissa, Isokarissa, Katanpäässä, Utössä, Örössä ja Russarössä. Houtskarin perukoilla sijaitsevassa Jungfruskäriin pitäisi joskus päästä, se kun on ollut jo pari vuotta suunnitelmissa.