Helmikuinen Latokartanonkoski

Perniössä, noin 35 kilometriä Salosta Tammisaaren suuntaan sijaitseva Latokartanonkoski on Varsinais-Suomen komeimpia koskia Liedon Nautelankosken ohella. 

Kosken putouskorkeus puolen kilometrin matkalla on 17 metriä ja se on Kiskonjoen suurin koskialue. Alueella mutkillee 1,7 kilometrin mittainen luontopolku. Vuonna 1805 rakennetun myllyn rauniot ovat näyttävässä asemassa kosken partaalla. 

Olin liikkeellä työkaverini Petterin kanssa. Matkalla Turusta Perniöön kauhistelimme tiestön karmeaa kuntoa. Valtavia kuoppia oli jopa moottoritiellä. Pahimmat montut ilmestyivät Perniön ABC:n jälkeen, jolloin kuoppaa toisensa perään oli kilometritolkulla. Tie oli juuri ja juuri ajettava.

Käyntipäivänämme 19. helmikuuta Latokartanonkoskella oli yhä täysi talvi. Lunta oli paljon enemmän kuin Turun seudulla. Luontopolkua ja parkkipaikalta (Hästöntie 116, Salo) koskelle johtavaa väylää oli melko helppo edetä, vaikka liukkauden takia saikin olla tarkkana. 

Kävin Latokartanonkoskella ensimmäisen kerran keväällä 2012. Muistaakseni tuolloin luontopolku oli niin heikossa kunnossa, että se oli sen takia suljettu. Muutamia vuosia myöhemmin koko paikka oli poistettu nähtävyyksien listalta, johtuen kai samasta syystä. Remontin kokeneen kohteen nykykunto vaikutti hyvältä, ainakin kaksi kosken ylittävää siltaa olivat jykeviä ja luontopolku selkeästi merkitty. 

Latokartanonkoski näytti hienolta talvellakin. Jonkin aikaa seurasimme koskikaraa, joka sukelteli syötävää kosken kuohujen seasta. Muita eläimiä ei tainnut näkyäkään. 

Alueella viihtyi lisäksemme vain yksi ulkoilija, vaikka luulisi tällaisen ympäristön kiinnostavan laajempaakin yleisöä. Ehkä Pekingin olympialaiset saivat ihmiset nauliintumaan nojatuoleihinsa. 

Edellinen Latokartanonkoski-blogijuttuni löytyy linkistä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/12/latokartanonkosken-elokuiset-kuohut.html