Jyrki - nuoriso-ohjelman nousu ja tuho

Jyrki oli vuosina 1995-2001 MTV3-kanavalla lähtetty populaarimusiikkiaiheinen nuorille suunnattu iltapäiväohjelma. Sen konsepti heiluvine kameroineen ja katutasolla olevine studioineen tuli Kanadasta Much Music-kanavalta. 

Jyrkiä tuotti Spede Pasasen pöytälaatikkofirmasta henkiin herätetty Funny-Films. Merkillisen nimen keksi muusikko-näyttelijä Heikki Silvennoisen tytär. Ohjelman isänä puolestaan voidaan pitää enemmän jääkiekkoyhteyksistään tunnettua Kalervo Kummolaa, jonka ehdotuksesta Jyrki sai alkunsa. 

Jyrkin ensimmäinen lähetys tuli Helsingin Lasipalatsissa sijainneesta studiosta. Suorina tehtyjä ohjelmia lähetettiin viisi kertaa viikossa, puolitoista tuntia kerrallaan. Lasipalatsin ollessa remontissa ohjelmaa tehtiin Kalevankadulla.

Jyrkin rungon muodostivat musiikkivideot ja artistihaastattelut. Lähetyksiä tuli kaikkiaan lähes kolme tuhatta ja niissä näytettiin vuosittain nelisen tuhatta musiikkivideota. Loppuaikoina 2000-2001 Jyrkiä esittetiin myös nykyisellä Subilla, joka tuolloin oli nimellä TVTV!. 

Monista Jyrkin juontajista tuli aikansa superjulkkiksia. Osa heistä vaikuttaa vieläkin näkyvästi mediassa. Nimet kuten Jaana Pelkonen, Joonas Hytönen, Katja Ståhl, Veeti Kallio, Antti "Pizza" Pekkarinen, Minna Ottavainen, Tea Khalifa, Heta Hyttinen ja Jussi Heikelä lienevät monille tuttuja.

Viime syksynä ilmestynyt, yli neljä sataa sivuinen Juuso Määttäsen ja Joonas Hytösen kirjoittama Jyrki 1995-2001(Johnny Kniga) on kattava kooste reilusta kuudesta Jyrki-vuodesta. Mukana on laajalti ohjelman tekijöiden haastatteluja ja monenlaisia näkökantoja, eikä onneksi pelkästään Jyrkissä itsekin touhuneen Hytösen mietteitä. Kommentteja on kerätty yli sadalta henkilöltä. 

Jyrkiä pyöritettiin pitkälti mediakoulujen työharjoittelijoilla eli siis ilmaistyövoimalla. Funny-Filmsillä ei kirjan mukaan ollut mitään listaa Jyrkissä vaikuttaneista työharjoittelijoista, mutta heitä oli vuosien varrella satoja. Minä olin yksi heistä.   

Olin Jyrkissä medianomikoulutuksen työharjoittelussa viitisen kuukautta vuonna 2000. Tarkemmin työsarkani oli kameraharjoittelija. Monesti olin lähetyksissä "aukkoministerinä" eli kuvatarkkailijana. 

Media- ja työilmapiiri on yli kahdessa kymmenessä vuodessa muuttunut aikalailla, eikä enää monellakaan työpaikalla suvaita kännäilyä tai sovinistisia juttuja. Iltapäivälehdet nostivat viime syksynä lööppeihin Jyrkissä tapahtuneita asioita, jotka nykyvinkkelistä tuntuvat ehkä erikoisilta.

Työpaikkakiusaamista, seksuaalista häirintää ja pelon ilmapiiriä esiintyy työpaikoilla varmasti yhä, mutta harvemmin kai esimiehet kyselevät työnhaussa naisten häpykarvoituksen pituutta tai pikkuhousujen väriä kuten Jyrkissä oli tapana. 

Kirjassa mainitut seksuaalissävytteiset jutut eivät ainakaan minua haitanneet, vaan sivusta kuuntelijana koin ne lähinnä hauskana läppänä. En muista naispuolisilla työntekijöillä- tai harjoittelijoillakaan olleen ongelmia sen suhteen. Juttujen taso tuntui jyrkiläisten kesken olevan aivan normaalia. 

Kirjassa usein mainittu alkoholiongelmainen Funny Filmsin toimitusjohtaja ja Jyrkin vastaava tuottaja oli tosin jo vuonna 2000 vaihtunut, joten hänen poissaolonsa varmasti vapautti ilmapiiriä.

Vuosi 2000 oli vahvaa suomalaisen musiikkiviennin nousun aikaa. Myös suomenkielisellä rokilla meni lujaa. Jyrkissä ollessani lähetyksissä vieraili muun muassa Tehosekoitin, Fintelligens, LAB, Darude, Egotrippi, Michael Monroe, The Black League, Conguest, Thee Ultra Bimboos ja Tommi Läntinen. 

Jyrkin työntekijöistä mukavana ihmisenä mieleeni jäi erityisesti juontaja Heta Hyttinen. Myös kuvaaja Tuomas Ollila, studio-ohjaaja Parska Saharinen, ohjaaja-tuottaja Kimmo Mäki, maskeeraja Pauliina Reponen (nyk. Koutala) ja harjoittelija Tomi Vataja olivat asiallisia. 

Kaikista ei ikävä kyllä voinut samaa sanoa. Pari vuotta aiemmin Jyrkiin harjoittelijaksi päässyt ja sittemmin vakipaikan saanut kaverini osoittautui pian entiseksi kaveriksi. Helsinki ja suuren maailman meininki olivat nousseet päähän oikein kunnolla. 

Kuten muissakin työpaikoissa, oli jyrkiläisissäkin suuria eroja. Alkuaikojen juontaja, musiikista paljon tietänyt Pizza Pekkarinen oli jo vuonna 2000 siirtynyt tuotantotehtäviin ja puuhali Joonas Hytönen Shown parissa. Heta Hyttinen kyllä jatkoi mallikkaasti Pekkarisen detaljipainotteisempaa haastattelulinjaa, kun taas eräät juontajat eivät juurikaan valmistautuneet haastatteluihin. Tai sitten tietämys oli tasoa "Kukas tällainen Tuomari Nurmio oikein on?". 

Jyrki ei koskaan saavuttanut sellaisia katsojamääriä, joita sillä tavoiteltiin. Myöskään mainostuloissa ei ollut hurraamista. Lähetysaikoina keskellä iltapäivää ei pahemmin nähty kaupallisia tiedotteita. MTV:n toimitusjohtajan Tauno Äijälän vaihduttua Jorma Sairaseen, alkoi kanavalla uudistuspolittiikka, jossa Jyrkillekin saatiin heittää hyvästit. 

Siinä missä Jyrki oli merkittävä ponnahduslauta monille bändeille, oli se sitä myös monille jyrkiläisille. Tuttuja nimiä vilahtelee televisio-ohjelmien lopputeksteissä tänäkin päivänä. Osa puolestaan lajittelee paketteja postikeskuksessa. 

 

Kun Dave Linhdolm olikin Ben Granfelt

Maanantaina 26. maaliskuuta Yle Fem -kanavan piti esittää Artistin muotokuva: Dave Lindholm -niminen ohjelma. Olin valmistutunut katselunautintoon ja otin mukavan asennon sohvalla. Kuinka ollakaan, ruutuun pöllähtikin Ben Granfelt. Lindholmista ei ollut tietoakaan.

"Ben Edvard Granfelt (s. 16. kesäkuuta 1963) on suomalainen kitaristi ja säveltäjä. Hänet tunnetaan parhaiten yhtyeistä Los Bastardos Finlandeses, Guitar Slingers, Leningrad Cowboys, Wishbone Ash, Gringos Locos, ja etenkin omasta dynaamisesta kokoonpanostaan Ben Granfelt Band."

"Granfelt aloitti soittamisen 11-vuotiaana ja on tehnyt musiikkia jo 30 vuoden ajan. Hänen uransa alkoi perinteisesti "kellari / kotipiiribändien" kanssa kotiseudulla Kauniaisissa, jossa kouluaikoina Ben käytti muun muassa koulun välitunnit kitaransoiton harjoitteluun. Tuolloin hän tutustui Tipe Johnsoniin, josta tuli myöhemmin tärkeä bändikaveri Gringos Locosissa ja myöhemmin Leningrad Cowboys'issa.

Armeija-aikanakin Granfeltilla oli tapana käyttää lähes kaikki vapaa-aika, oppituntien tauot mukaan lukien, kitaransoiton harjoitteluun. Granfelt on arvostettu muusikko melodisen ja bluesahtavan rockin taitajana. Nykyään Granfeltia pidetään laajalti yhtenä parhaista suomalaisista kitaristeista.
Musiikillisiksi vaikuttajikseen Granfelt nimeää Jimi Hendrix, Jeff Beck, Robin Trower, Eric Clapton, Gary Moore, Pat Travers ja Pat Thrall.

Musiikkitoiminnan lisäksi Granfelt toimii saksalaisten Engl-kitaravahvistimien maahantuojana." (Wikipedia)

Minulla ei ollut oikeastaan mitään sitä vastaan, että ohjelmatiedoista poiketen ruudussa höpötti Lindholmin sijaan Granfelt. Mukavalta mieheltä vaikuttava kitaristi sai jutuillaan ainakin tämän talouden hyvälle tuulelle. Ohjelma tuntui jotenkin tutulta - lopputekstit paljastivatkin sen tehdyksi vuonna 2007, joten varmaan olen joskus nähnyt saman aikaisemminkin.

Henkilödokumentissa Granfelt kuvattiin kotonaan Suomessa ja kiertueella Saksassa. Frankfurtin kitaramessuilla miehellä oli oma klinikka, josta tarina eteni keikalle pieneen saksalaisklubiin.

Ohjelmassa nähtiin pätkiä Aki Kaurismäen ohjaamasta Leningrad cowboys meet Moses -elokuvasta. Granfelt kertoi saaneensa kuvausten aikana ruokamyrkytyksen saastuneesta jokivedestä, jota hän lipitti kuvausten lomassa. Läheisen hotellin viemäri vaan sattui kulkemaan juuri sitä kautta. Paska tuuri.

Vuosina 2001-2004 Granfelt soitti brittiläisen, 70-luvulla suosionsa kukkuloilla olleen, Wishbone Ashin kitaristina. Hanoi Rocks muuten lämmitteli ensimmäisillä Englannin keikoillaan 80-luvun alussa samaa orkesteria. Granfeltin jälkeen Wishbone Ashiin asteli toinen suomalaiskitaristi, Gringos Locosista ja Pave Maijasen Mistakesista tuttu Muddy Manninen.

Granfelt esitteli kitaroitaan, joista rakkaimmiksi vuosien varrella ovat osoittautuneet Gibson Les Paulit ja Fender Stratocasterit.

Mies muisti useaan otteeseen mainita, että rällästysvuodet ovat takanapäin ja lopputekstien aikana hän ulkoilutti vaimonsa kanssa pientä poikalastaan.

Kuulin Granfeltista ensimmäisen kerran Gringos Locos -yhtyeen kautta 1987. Tuolloin hienon debyyttilevyn julkaissut helsinkiläisryhmä oli aluksi jonkin aikaa vain bändi toisten joukossa. Sitten alkoikin melkoinen mediamyllykkä, kun bändi solmi ison levytyssopimuksen Polygramin kanssa. Jopa YLEn pääuutiset kertoi tapahtumasta.

"Gringos Locos on suomalainen hard rock -yhtye.

Helsinkiläinen Gringos Locos oli 1980-luvun lopussa yksi suomalaisen hard rockin suurimmista vientitoivoista. Yhtyeen musiikki keräsi faneja myös kotimaassa, mutta erityisen suosittua se oli Britanniassa, jossa he esiintyivät ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä maineikkaalla Wembley-areenalla, sekä Yhdysvalloissa. Kiinnostus kansainvälisillä markkinoilla oli tuolloin niin suuri, että yhtye solmi vuonna 1987 seitsemän albumin sopimuksen maailman toiseksi suurimman levy-yhtiön Polygramin kanssa. Yhtyeen jäseniä on sittemmin nähty muun muassa Leningrad Cowboysin ja brittiläisen Wishbone Ashin riveissä.

Yhtye julkaisi neljännen albuminsa "Second Coming of Age" kesällä 2009." (Wikipedia)

Gringos Locos keikkaili plajon Suomessa ja näkyi ahkerasti televiossa. Bändi kiersi Eurooppaa Status Quon lämmittelybändinä, mutta Polygram -levydiili kaatui kakkoslevy Punch Drunkin jälkeen. Ilmeisesti myynti ei tyydyttänyt yhtiön johtoa. Musiikillisesti bändiä vietiin noihin aikoihin jenkkihardrockin suuntaan, eikä alkuaikojen bluesvaikutteet olleet enää niin vahvasti esillä. Tuottajana häärinyt Tom Dowd kai koitti saada bändistä turhan siloiteltua, mikä sitten kostautui. Biisitkään eivät olleet debyyttilevyn veroisia.

Oman kappaleeni Gringos Locosin esikoisalbumista ostin käytettynä turkulaisesta Comeback -levyliikkeestä melkein heti sen ilmestyttyä 1987. Blues-, juuri- ja southernrockia sisältänyt levy on kestänyt aikaa hyvin.

Noihin aikoihin nousi Suomesta toinenkin aikalailla samantapaista rokkia soittanut yhtye, joka kantoi nimeä Havana Blacks. Nimestä tiputettiin myöhemmin viimeinen s-kirjain pois, kun orkesteri sai viritettyä verkkojaan Amerikan suuntaan. "Voi kuulemma loukata mustia", oli muistaakseni selitys.

Jos oikein tarkkoja ollaan, levyhyllyssäni oleva Gringos Locosin debyytti ei ole se sama yksilö, jonka tuossa äsken mainitsin. Lainasin nimittäin kiekon aikoinaan eräälle taivassalolaiselle hongankolistajalle, joka sitten unohti levyn autoon auringon armoille. Lätystä tuli käyrä ja soittokelvoton, joten kaveri meni uusikaupunkilaisesta levykaupasta ostamaan uuden tilalle.

Kuten Yle Femin ohjelmasta saattoin tyhmempikin päätellä, on Ben Granfelt varsin mukava mies. olen itsekin todennut tämän pari kertaa. Ensi kerran tapasin hänet Paraisten Råttisrockissa kesällä 1989. Festareilla soitti Gringos Locosin lisäksi ainakin Boycott ja Horsepower. Harmi, ettei tuollaistakaan leppoisaa ole pikkufestaria enää olemassa.

Toisen kerran tapasin Granfeltin keväällä 2000. Olin tuolloin MTV3:n Jyrki -ohjelmassa työharjoittelussa. Pääkuvaajan ja toimittaja Heta Hyttisen kanssa kävimme tekemässä Granfeltista juttua Jyrkiin Kymmenen kitaristia -sarjaan Vantaan Tikkurilassa sijainneella treenikämpällä. Muita kyseisen kitaristiesittelyn hahmoja olivat ainakin Timo Tolkki ja Alexi Laiho.

Päivän levy - Conquest: World's Apart

Yksi suomalaisen hevirokin suurimmista salaisuuksista on 1999 ilmestynyt helsinkiläisen Conquest -yhtyeen levy. Vanhakantaista, 70-lukuista heviä soittanut bändi on tänä vuonna aktivoinut ainakin yhden keikan verran, mutta World's Apart näyttää jäävän sen ainoaksi levyksi. Brittiyhtiö Escapen kautta ilmestyneellä kiekolla ei ollut kunnon jakelua Suomessa, joten ehkä siksikin levy jäi todella marginaaliseksi.

01. Changes
02. Different Worlds
03. No More Crying
04. Heal My Soul
05. Heat Of The Flame
06. Down For The Count
07. Sister Moon
08. Guardian Angel
09. Flesh And Blood
10. As Far As The Eye Can See
11. Through The Time
Pituus: 42:26

Itse törmäsin Conquestiin konkreettisesti ensimmäisen kerran maaliskuussa 2000. Olin tuolloin kameraharjoittelijana MTV3:n musiikkiohjelma Jyrkissä. Helsingin ydinkeskustassa Lasipalatsissa studiotaan pitänyt Jyrki esitteli päivittäin yhden livevieraan, joista Conquest oli sieltä kiinnostavimmasta päästä - ainakin minun mielestäni. Sain tuolloin myös World's Apart -cd:n, jonka vastaanotin erittäin suurella kiitollisuudella. Tein siitä Sue-lehteen levyarvostelunkin. Tässä kuitenkin tuttuni Marko Säynekosken näkemys samasta levystä.

"Conquest on ehkä bändinä uusi nimi, mutta yhtyeen muusikoilla on pitkä kokemus suomalaisen raskaan rockin saralla. Muun muassa rumpali Tuomo Lassila on tuttu Stratovariuksen riveistä, kosketinsoittaja Pate Kivinen muistetaan esimerkiksi Sub-Urban Tribesta ja taustalauluja hoilaava Marco Hietala Tarotista.
Luonnollisesti bändiltä odottaa paljon, mutta aloitusraita Changesin ensimmäiset tahdit ja riffi kuulostaa äärettömän tyypilliseltä ja peräti väsyneeltä hard rock -väännöltä. Tässä kohdassa bändin onnistuu kusettaa, sillä kappaleen ja koko levyn edetessä ote paranee jättiläisen askelin. Worlds Apart on erinomaista perusheviä, jonka peruskivi on muurattu 70-luvun ja 80-luvun alun laastilla. Yhtye on sovittanut kappaleensa erinomaisella tavalla korostaen melodioita. Hittipotentiaaliakin löytyy. Different Worldsin kertosäe tarttuu kuin takiainen.
Conquestin jäsenille on turha lähteä jakamaan erikseen tyylipisteitä. Yhtye tietää varmasti itsekin, että heillä on asiat kohdallaan. Ja toivottavasti sen tietävät pian kaikki muutkin." (Soundi 10/1999)

Jyrkissä ei oikeastaan kukaan muu toimittaja kuin Heta Hyttinen tiennyt musiikista tuon taivaallista. Onhan jo legendaariseksi muodostunut juttu, jonka mukaan toimittaja Tea Khalifa olisi kysellyt hetkeä ennen lähetystä muilta, että "Kuka tämä Tuomari Nurmio oikein on?", kun Nurmio jo istui meikattavana odottamassa vuoroaan päästä kameroiden eteen Khalifan tentattavaksi.

Onneksi Heta Hyttinen pääsi (tai joutui) haastattelemaan Conquestia. Orkesteri soitti Jyrkissä kaksi kappaletta World's Apart -levyltä. Ohjelman loputtua MTV3:lla, jatkoi Jyrki vielä lähetystä silloisen TVTV:n puolella (nykyinen Sub TV). Bändi esitti vielä siellä kaksi biisiä lisää.

Samana keväänä, noin kuukausi Jyrki -vedon jälkeen, esiintyi Metal Gods Turussa Humalistonkadulla. En muista nyt juuri kyseisen baarin nimeä, mutta samalla paikalla on nykyään Silver Moon -karaokekuppila. Metal Gods oli yhtä kuin Conquest, mutta sillä nimellä he soittivat vain coverbiisejä. Mika Penttisen kanssa huusimme Conquestin Different World -kappaletta, joka lopulta tuottikin tulosta. Kyseinen biisi soi myös tuossa yllä Jyrki -livevideossa. Aivan mahtava kappale, joka olisi voinut olla vaikka Whitesnaken levyttämänä maailmanlaajuinen hitti.

Conquestin jäsenistä ehdottomasti tunnetuin on Marco Hietala. Vuonna 2000 hän vaikutti kuopiolaisen Tarotin basistilaulajana ja suomimetallin superkokoonpanon Sinergyn basistina. Tarotissa mies on edelleenkin, mutta kohosi tähteyteen pari vuotta myöhemmin liittyessään kiteeläiseen Nightwishiin. Bändi meni maailmalla läpi niin että humahti ja uusi levykin on pian tulossa.

Muista Conquestin jäsenistä sen verran, että kosketinsoittaja Pate Kivinen oli muutaman vuoden uudelleen kootussa Hanoi Rockissa ja ollut nyttemmin suunnilleen saman verran Popedassa. Laulaja Peter James Goodman (alias Petteri Hyvärinen) tekee duokeikkoja Three Wishes -nimisessä kokoonpanossa.