SmugglerRokin helmet ja hutit

Liedossa, parinkymmenen kilometrin päässä Turusta, elokuun ensimmäisenä viikonloppuna seitsemättä kertaa järjestetty SmugglerRok veti sateisesta päivästä huolimatta pari tuhatta ihmistä ihmettelemään eritoten ruotsalaisen Europen menoa.

Vaikka minun on pitänyt käydä SmugglerRokissa jo vuosia, tapahtui se ensimmäistä kertaa vasta tänä kesänä. Sekään ei ollut mikään itsestäänselvyys, sillä lippu järjestyi vasta päivää ennen. 

Huomasin erään tutun kaupittelevan Facebookissa festarilippuja kahvipaketin hinnalla. Ei muuta kuin viestiä kaverille ja Lidlin kautta kylään. Kulta Katriina maksoi peräti 4,70 euroa ja kaupan päälle ajattelin viedä rinkelimunkin. Muuten lippu olisi ollut kuutisenkymppiä. 

Lietoon lähtö sateisena ja tuulisena päivänä ei oikein houkutellut. Kaksipäiväisen festivaalin perjantai oli keliltään huomattavasti parempi. Harkitsinkin koko homman jättämistä sikseen, mutta kyyti kumminkin järjestyi.

Perillä selvisi, että olisi varmaan kannattanut pukeutua edes pitkiin housuihin ja paksumpaan takkiin. Olin yksi harvoista, joka koikkelehti kesäkuteissa alueella. Sateenvarjoa ei festarien nykysääntöjen mukaan saa käyttää, koska se kuulemma voi olla vaarallinen lyömäase! 

Noin kolme numeroa liian pieni yhden koon kertakäyttösadetakki oli pelkkä muodollisuus, jonka kumminkin viritin edes jotenkin ylleni. Napit eivät mahtuneet kiinni ja koko paska lepatti tuulessa juurikaan auttamatta kastumiselta. 

Saapuessani festivaalialueelle, kentälle kunnan keskustaan kirjaston viereen, oli lavalla Kotiteollisuus. Se on siitä erikoinen yhtye, että he ovat olleet suosittuja jo 20 vuotta soittamalla periaatteessa yhtä ja samaa biisiä. Kuten eräs naantalilaistuttuni kerran tokaisi, "kaikki Kotiteollisuuden biisit ovat kopioita Kissin War Machinesta".  

Yhteen tasapaksu jynkytys ei suuremmin kiinnostanut ja suuntasinkin kaljanmyyntiteltan liepeen alle sadetta pakoon. Iso oluttölkki maksoi peräti kahdeksan euroa plus euron pantti. Mutta pakko sitä oli ryyppäämään ruveta pelkästään olosuhteiden takia. 

Kotiteollisuus 

Tuttuja alkoi vähitellen näkymään ja pian olutmyyntiteltan sisäpuolelle kokoontui suurempikin joukkio rupattelemaan ja sadetta pitämään. Siellä kuluikin suurin osa päivästä. Onneksi järjestysmiehet eivät puuttuneet asiaan, koska muuta sateensuojaa alueella ei ollut.

Kaljakatoksen alta bändien seuraaminen onnistui hyvin. En ole koskaan muutenkaan välittänyt seisoskella kovin lähellä lavaa ja etenkin nyt kun keli oli totaalisen surkea, oli valinta paras mahdollinen. 

Sivulavalla esiintyneet Turku Rock Academyn nuoriso-orkesterit jäivät minulta paitsioon sateen takia. Toisissa olosuhteissa olisin varmasti ollut jopa innoissani parista bändistä, jotka nyt jäivät pelkän audion varaan. 

Kotiteollisuuden jälkeen pääestradille asteli Andy McCoy Band, odotetusti myöhässä. Kauempaa katseltuna oli aluksi epäselvää kuka hahmoista on taiteilija itse, koska pari muutakin bändiläistä muistutti häntä habitukseltaan. Mutta Andyn toikkaroinnista ei voinut erehtyä, vaikka etenkin basisti oli ottanut johtajalta vaikutteita pukeutumisessa. 

Soitto sekä Andyn että orkesterin taholta ei ollut lainkaan niin munatonta kuin ennakkoon pelkäsin. Vaikka yhtyeessä ei oikein kunnon potkua olekaan, kulkivat kappaleet aivan sujuvasti. Sankarimmekaan ei sortunut pitkiin välispiikkeihin, vaan biisejä tuli melkein peräkanaa. 

Alun myöhästelyn takia hieman tyngäksi jäänyt keikka meni reilusti plussan puolelle, vaikka kappalevalinnoissa olisi saanut olla enemmän mielikuvitusta. En millään jaksaisi kuunnella Andyn kähisemiä Hanoi Rocks-klassikoita, olkoonkin että hän on ne aikoinaan kirjoittanut. 

Hieno yllätyssettilistaan oli vuonna 1996 ilmestyneeltä Andy McCoy & Pete Malmi Briard Revisited-levyltä peräisin oleva I Didn't Know She Can Rock'n Roll. 

Andy McCoy Band 

Europen ja Andyn ohella päivän eniten odottamani orkesteri asteli seuraavaksi lavalle. Turkulainen Kilpi julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2003 ja keikkaili sekä julkaisi levyjä vuosikymmenen loppua kohden ahkerasti, kunnes tahti vähän hiipui. 

SmugglerRokin esiintyminen oli Kilven toinen keikka moneen vuoteen. Yhtyeestä vuonna 2015 eronnut kitaristi Aleksi Summe on palannut soittelemaan basisti Kusibasso Laaksosen viereen kuuden vuoden tauon jälkeen. En muista koska olen viimeksi Kilven nähnyt, mutta Allun paluu tuntui kuin mies ei olisi päivääkään poissa ollutkaan. 

Laulaja Taage Laihon toimiessa seremoniamestarina bändi sai kurjan kelinkin hetkeksi unohtumaan. Settilista oli erinomainen; alkuaikojen biisejä, jotka mielestäni ovat yhtyeen parhaimmistoa, tuli roppakaupalla. Nerokasta ikävää, Pahalle et käännä selkää, Samaan aikaan toisaalla, Rakkaus vapauttaa ja viimeiseksi jätetty hitti Sielut iskee tulta. 

Kilpi 

Täysin päinvastaista menoa kuin Kilpi tarjoili eläläkarjalainen Stam1na. Kaameaa sahausta ja rääkymistä ei jaksanut kuunnella edes hyvässä seurassa. 

Yhtye on käsittämättömän suosittu. Liedossakin käsimeri lepatti tarmokkaasti biisien tahtiin. Jos joku tällaisesta nautti, niin siitä vaan, mutta omiin korviini Stam1na on pelkkää tuskaa. 

Illan pimetessä ja sateen hiipuessa lavalle tuli maailmankuulu sellohevibändi Apocalyptica. Porukkaakin näytti saapuneen alueelle lisää.

Kaukana ovat ajat, jolloin Apocalyptica oli Metallica-lainoja soittava nelimiehinen sello-orkesteri. Vaikeroiva vingutus on muisto vain, koska nykyään yhtye kuulostaa oikealta bändiltä rumpuineen päivineen. 

Muutaman kappaleen aikana lavalla kävi kääntymässä 80-luvun lopun hard rock-yhtye Gringos Locosista tuttu laulaja Richard Tipe Johnson. Hän ei pahemmin ole julkisuuden valokeilassa aikoihin paistatellut, vaikka kykyjensä puolesta hyvinkin voisi. 

Apocalyptica ei ollut unohtanut lähtökohtiaan, vaan kajautti Liedon illassa ilmoille Metallican Nothing Else Mattersin ja Seek And Destroyn. Myös yksi Sepultura-laina kuultiin sekä lopuksi norjalaissäveltäjä Edvard Griegin In The Hall Of The Mountain King eli Vuorenpeikkojen tanssi. 

Festaripäivän paketoi länsinaapurin Abban jälkeen tunnetuin orkesteri, vuonna 1986 megahittinsä The Final Countdown julkaissut Europe. 

Bändi oli aivan käsittämättömän hyvä, jopa parenmpi kuin kaksi vuotta sitten Tampereella Ratinanpuistossa järjestetyssä Sauna Open Airissa. Kappalelista oli mielestäni aika samanlainen kuin silloin, mutta nyt keikka kolahti ainakin minulle paremmin. 

Liedon veto oli Europen toinen esiintyminen sitten koronan alun. Puolitoista vuotta keikkataukoa ei kuulunut kumminkaan yhtään missään. Settilista painottui 80-luvun hitteihin, mutta vuonna 2004 comebackin tehneen yhtyeen uudempaakin tuotantoa oli sentään mukana. 

Oli yhtä ilotulitusta kuulla sellaisia biisejä kuten Ready Or Not, Rock The Night, Sign Of The Times, Cherokee, Supestitious ja Scream Of  Anger. Siinä sivussa meni Europen riippakivet Carrie ja The Final Countdownkin. 

Suurta SmugglerRok-fania minusta ei tämän sateisen päivän perusteella tullut. Mutta mikäpä siellä on vastaisuudessakin käydä, jollei parempaa ohjelmaa samana kesäviikonloppuna satu olemaan. 

Kaikki valokuvat otti Tony Lundberg.

Sauna Open Air 13. heinäkuuta

Kuuden vuoden tauon järjestetty Sauna Open Air kokosi lauantaina 13. heinäkuuta Tampereen Ratinanniemeen varttuneempaa, perinteisestä hevistä ja hard rockista kiinnostunutta porukkaa.

Suomalaisen laskutavan mukaan järjestäjä RH-Entertainment Oy ilmoitti perjantaina alkaneen festivaalin yhteiskävijämääräksi 14 000.  Oma arvioni jälkimmäisen päivän juhlijoista on noin kahdeksan tuhatta.

Ratinanniemi on konserttipaikkana parempi kuin Eteläpuisto, jossa Sauna ennen vanhaan järjestettiin. Kävin siellä vuosina 2009-2011, enkä tämän kokemuksen jälkeen kaipaa ollenkaan entistä paikkaa.

Ratinanniemi on sopivan lähellä Tampereen ydinkeskustaa ja sattui olemaan todella lähellä Sokos Hotel Ilvestä, jossa majoituin turkulaisen musiikkiaktivisti Tony Lundbergin kanssa. Samassa talossa sattui olevan paljon tuttuja sekä myös bändejä aina amerikkalaisesta W.A.S.P.:ista kemiläiseen Sonata Arcticaan. 

Festivaalialueella oli vain yksi lava. Moinen järjestely ei ainakaan minua haitannut. Päinvastoin hyvä vaan, ettei jatkuvalla syötöllä tullut musiikkia joka ilmansuunnasta.

Roudaus tapahtui kumminkin melko nopeasti, enkä usko kenenkään kuolleen musiikkin tilapäiseen puutteeseen. Rummut näemmä koottiin verhon takana ja työnnettiin kiskoja pitkin lavalle. Perin kätevää.

Bajamajat olivat syrjässä mäennyppylän takana lavan sivulla. Se olikin kiskurihintaisten alkoholijuomien ohella ainoa valittamisen aihe. Oli meinaan armoton taival lähteä heittämään kepilliset toiselle puolelle aluetta. Toisaalta sitten taas bajamajoja oli sen verran monta, etten ainakaan minä joutunut kertaakaan jonottamaan.

Myyntipisteissä oli merkillinen kahden euron panttisysteemi. Luulisi, että eurokin riittäisi. Täten 0,33 litran lonkero maksoi peräti kymmenen euroa. Puolen litran oluttökin hintaa en edes muista, mutta olisiko ollut pantin kanssa kaksitoista euroa. Melkoista kiskontaa. Syksyllä Bulgariassa syön buffetista ja juon alkoholia vaikka koko päivän samaan hintaan.

Festivaaliväen keski-ikä pyöri viidenkympin molemmin puolin. 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa syntyneitä oli varmasti suurin osa. Syynä moiseen olivat pääesiintyjät Whitesnake ja Europe, joiden julisteet koristivat tämän porukan seiniä 80-luvun loppupuolella.

Päivän mittaan tapasin kymmenittäin kavereita ja tuttuja. Erityisen paljon Ratinanniemessä tuntui olevan Elmu ry:n Sweden Rock Festival-kyytiläisiä. Matkasin samaisessa bussissa Etelä-Ruotsiin festareille vuosina 2002-2008. Valitettavasti muutama tärkeä henkilö vuosien varrelta jäi näkemättä, mutta kaikkea ei voi saada.

Oli ärsyttävää lukea eräästä julkaisusta kuinka "Whitesnake ja Europe kokosivat metallikansan yhteen". Minkä helvetin metallikansan? Minulle metalli edustaa Children Of Bodomia, Behemothia, Meshuggahia tai muuta örinä- ja Tuska Festivaali-osastoa, ei suinkaan Whitesnakea tai Europea. Kuuntelen heavy- ja hard rockia, kuten nähdäkseni suurin osa Tampereella tapaamistani juhlijoistakin.

Lauantain ensimmäinen orkesteri oli vaasalainen One Desire. Teinihevibändi Sturm Und Drangin tuhkasta noussut kokoonpano jäi etäiseksi, sillä seurasin keikkaa Hotelli Ilveksen kahdeksannentoista kerroksen ikkunasta. Kuului se toki sinnekin.

Brother Firetribe asteli lavalle vanhan Urheiluruutu-tunnuskappaleen Tuhannen markan setelin saattelemana. Moni ei ehkä tunnista sitä Leevi And The Leavingsin esittämäksi, sillä Gösta Sundqvistin laulun sijasta pääosassa on syntetisaattori.

Veli Paloheimon "tennishevi" puri hyvin yleisöön. Bändillä on Better Of Worsen ja Heart Full Of Firen kaltaisia hittejä ja tarttuvia ralleja aikamoinen liuta. Sikäli onkin sääli, ettei projektiluontoisesta kokoonpanosta ole tullut tämän suositumpaa. Mukana on yleensä ollut kitaristi Emppu Vuorinen Nightwishistä, mutta nyt hänen tilallaan nähtiin nuori sälli, jonka nimen jo unohdin.

Brittiläinen Skindred ei ollut tuttu minulle tai kenellekään kaverilleni. Sauna-esiintyjmisen jälkeen bändiä tuskin kukaan jää kaipaamaan. Pomppumetalliräppi nykivillä kitarariffeillä ei saanut ainakaan minua innostumaan millään lailla.

Skindred oli käsittämätön valinta festivaalille, jonka linjana on lähinnä 80-luvun perushevi ja hard rock. Tilalle olisi voinut ottaa kotimaasta The 69 Eyesin, Los Bastardos Finlandesin tai vaikka Horsepowerin, sillä Tampereen omat pojat ovat aktoivoinuneet vuosien tauolta.

Battle Beastin keikkaa odottelin kovasti. Se kun on muutaman viime vuoden aikana ollut  kiinnostavin suomalaisorkesteri, eikä vähiten loistavan laulajansa Noora Louhimon ansiosta. Parempaa laulajaa ja esiityjää saa hakea.

Nooran lavapreesens on vähän yliammuttu, mutta haitanneeko tuo kun laulu kerran kulkee kuin enkelillä. Sen sijaan stailaajaa kaipaisivat bändin pojat. Hehän ovat suoraan kuin Jyväskylän ammattikoulun autopuolelta vuodelta 1989. Merkillisiä teiniviiksiä ja spandexkalsareita, vaikka kyseessä pitäisi olla vakavasti otettava hevibändi.

Sonata Arctican on ollut peruskauraa vähän joka suomifestivaaleilla jo ainakin kymmenen vuotta. Olen nähnyt yhtyeen lukemattomia kertoja. Tällä erää Sonata sai soida taustamusiikkina koivikon kalja-alueelle, jossa rupattelin tuttujen kanssa.

Ruotsalainen Europe on Abban ja Roxetten ohella maansa kuuluisimpia yhtyeitä. Laulaja Joey Tempestin kynäilemät hitit varmasti muistaa jokainen vähääkään musiikkia seurannut.

Vuonna 2004 tapahtuneen uuden aktivoitumisensa jälkeen Europe on julkaissut levyjä tasaisin väliajoin. Musiikki on muuttunut 80-luvun melodisesta hard rockista bluesrockin suuntaan. Esimerkiksi 2012 ilmestynyttä Bag Of Bones-levyä tunnistaisi saman yhtyeen tekemäksi, jonka jättihitti vuodelta 1986 on The Final Countdown.

En tarkkaan tiedä kuinka paljon vanhoja kasarihittejä Europe on keikoillaan tavannut soitella, mutta tuntuu, että Tampereella määrä saattoi olla normaalia suurempi. The Final Countdown, Carrie, Cherokee, Rock he Night, Superstitious sekä suurelle yleisölle vähän tuntemattomammat Scream Of Anger, Ready Or Not ja Sign Of The Times peittosivat heittämällä yhtyeen uudemman tuotannon.

Minun kirjoissani Europe oli päivän paras esiintyjä, vaikka illan viimeistellyt Whitesnake oli sekin vallan loistava.

1978 ensimmäisen albuminsa Trouble julkaissut brittiläinen Whitesnake on laulajansa David Coverdalen johdolla kokenut megasuosion 80-luvun lopulla ja jyrkän alamäen seuraavalla vuosikymmenellä. 2000-luvulla vanhakantainen hevi ja hard rock nousi jälleen suosioon ja Whitesnake on ollut vuosia peruskauraa valtavirran radiokanavillakin.

Loppuunkalutut Here I Go Again, Still Of The Night ja imelä, Tina Turnerille alunperin kirjoittettu Is This Love olivat pakkopullaa minulle. Sellaiset biisit kuin Slow & Easy, Love Ain't No Stranger ja Ain't No Love In The Heart Of The City puolestaan olivat todellista mannaa korville.

Whitesnaken rumpalina hääri vuonna 1974 legendaarisessa California Jam-konsertissa David Coverdalen todennäköisesti ensimmäisen kerran tavannut ja tuolloin Black Oak Arkansasin riveissä vaikuttanut Tommy Aldridge. California Jamin pääesiintyjänä oli Deep Purple, jossa nuori Coverdale lauloi.

Whitesnakessa alunperin 80-luvun lopulla soittanutta Aldridgeä olen pitänyt kovana kannuttaja siitä lähtien kun kuulin hänen soittoaan ensimmäisen kerran. Tuo tapahtui talvella 1983, jolloin ostin Ozzy Osbournen livetuplan Speak Of The Devil.

Hämmästyttävää on, että Speak Of The Devilin takakannen kuvassa Aldridge näyttää täysin samalta kuin nykyään. Hänellä oli sama pehko ja kurttuinen naama jo kolmekymppisenä. Hattua täytyy nostaa, että muutaman vuoden kuluttua 70-vuotta täyttävä mies jaksaa soittaa keikan läpi kuin tyhjää vaan.

Whitesnaken kitaristit Reb Beach ja tuoreempi kiinnitys Joel Hoekstra revittelivät ammattilaisten tavoin. Jälkimmäinen muistutti ulkoisesti kovasti John Sykesiä, joka oli bändin riveissä 80-luvulla.

David Coverdalen äänestä on keskusteltu jo vuosia. Se kun on monen mielestä nykyään aivan surkea. En näkisi asiaa noinkaan, mutta konsertin loppupäässä hänen kurkustaan alkoi tulla melkoista kähinää. Still Of The Night oli jopa reippaan kännini läpi aika kamalaa kuultavaa. Mutta pian seitsemänkymppiselle laulajalle se suotakoon.

Sauna Open Air oli sen verran onnistunut tapahtuma ainakin lauantaipäivän osalta, että todennäköisesti palaamme asiaan ensi kesänä.

Hård rockia kirpputorilta

Viime sunnuntaina kävin penkomassa Turun Länsikeskuksen kirpputorilla levylaareja. Kaverin antaman vinkin mukaan siellä olisi kaikenlaista mukavaa tarjolla.

Suurin osa hänen mainitsemistaan lp-levyistä oli jo päätynyt ahnaisiin käsiin. Löysin silti kolme älppäriä, joita ei yksinkertaisesti voinut jättää sinne. Hintakaan ei päätä huimannut. Omistan samat albumit cd-levyinäkin, mutta koska lp on paras formaatti, en epäröinyt marssia kassalle vinyylit mukanani.

Levyt edustavat ruotsalaista 80-luvun puolivälin hard rockia. Naapurimaassamme termi taipuu sujuvasti hård rockiksi. Genren tunnetuin yhtye oli Europe, joka vuoden 1986 jättihitillään The Final Countdown (jonka eräs kaveri aikoinaan käänsi muotoon "Viimeinen alastulo") tuli tunnetuksi Suomessakin. Olin tietoinen Europesta jo pitkään ennen tuota etenkin ruotsalaisen Okej -nuortenlehden takia. Tilasinkin läpyskää noin vuoden verran vuosikymmenen puolivälin paikkeilla.

Mainittu The Final Countdown ei kumminkaan sisälly kumpaakaan ostamaani älppäriin. Kyseiset levyt ovat Europen kaksi ensimmäistä albumia, joista 1983 ilmestynyt debyytti on nimetty simppelisti yhtyeen mukaan ja toinen, 1984 ilmestynyt Wings Of Tomorrow.

Wings Of Tomorrowilla Europe on selvästi kehittyneempi orkesteri kuin debyytillään. Ruotsin rockin mestaruuskisat kaksi vuotta aiemmin voittanut ryhmä on saanut aikaiseksi paljon parempia kappaleita ja onpa levyllä yhtyeen ehkä rankin hevirypistys Scream Of Angerkin.

Balladi Open Your Heartista tehtiin myöhemmin uusi versio 1988 ilmestyneelle ja vahvasti Amerikan markkinoille suunnatulle Out Of This World -levylle. Hyvä levy sekin, mutten näe uudessa versiossa oikein mitään parempaa kuin originaalissa. Ehkä amerikkalaiseen makuun se sitten toimi.

30 vuotta sitten Europen perässähiihtäjiä ja kollegabändejä riitti Ruotsissa. Eräs tunnetuimmista oli Treat, joka teki loistavan levyn vuonna 1985. Debyyttialbumi Scratch And Bite on yksi genrensä merkkipaaluista. Hienoja ja tarttuvia biisejä piisaa peräkanaa.

Jos Europen pojat olivat kiiltokuvaimagollaan tyttöjen suosiossa, ei Treat paljon pahemmaksi pistänyt. Muusikot tuskin katselevat vanhoja pressikuviaan kovinkaan ylpeinä. Tai jos, niin sitten on miehessä vika.

Europe on ollut 90-luvun alun hajoamisensa jälkeen jälleen reilut kymmenen vuotta kasassa ja levyttää edelleen. Yhtyeen musiikki on nykyään aikalailla erilaista kuin 80-luvulla, eikä jättisuosiota ole enää saavutettu. Tuskin laulaja Joey Tempest ja kumppanit sellaisesta haaveilevatkaan. Luulisi 80-luvun lopulla olleen sellaista haipakkaa, että se riitti.

Myös Treat lopetti 90-luvun alkupuolella kun hard rock meni pois muodista grunge-villityksen ja Seattle-bändien kuten Nirvanan takia. Orkesteri on ollut ainakin viimeisen vuosikymmenen taas koossa ja julkaissut pari albumiakin, joista uusin Ghost Of Graceland ilmestyi tänä vuonna.

Levyarvioita Imperiumin arkistoista

Selailin taannoin vanhoja levyarvioitani Imperiumi.netistä. Kyseessä on kotimainen metallimusiikkin keskittynyt sivusto, joka perustettiin 2002. Avustin Imperiumia vuosina 2003-2005 aika ahkerasti, joskus vieläkin satunnaisesti.

Alla poimintoja vanhoista levyarvioista. Pääosin olen yhä samaa mieltä kuin tuolloinkin.

House Of Mirrors
House Of MirrorsCDS
[ JNCDS ]

( 9 )
House Of Mirrors on uudehko turkulainen yrittäjä, jonka kaltaisia ei Suomessa ole totuttu pahemmin kuulemaan. Bändin tyylipuhdas jenkki-AOR ei ole jokaisessa kellarissa ja treenikämpällä soitettua musiikkia. En pahemmin pidä tämänkaltaisesta musiikista, sillä yleensä siitä puuttuu se paljon puhuttu ”muna”, mutta HoM:ia kuuntelee sujuvasti ja jopa mielellään.

HOM:in takana ovat vanhat tekijämiehet. Eipä ole ihme, että bändi kuulostaa todella valmiilta ja levytyskelpoiselta. Osa bändin jätkistä soitteli jo reilu kymmenen vuotta sitten kimpassa Wardance –nimellä hard’n’heavyä, mutta silloin aika oli aivan väärä. Grunge kun tappoi tuonkaltaisen musiikin hyvin tehokkaasti. Mikäli Wardance olisi malttanut jatkaa vaikkapa vielä viisi vuotta, olisi bändi todennäköisesti nykyään jo levyttänyt monta kertaa.

Niistä veikoista HoM:issa mukana ovat laulaja Pekka Rautiainen ja rumpali Jari ”Jimmy Hammer” Mäkeläinen, joka myös Ironcrossista muistetaan. Nykyäänhän mies myös kannuttelee heviä mainiossa helsinkiläisessä Battagiassa.

HoM:in levyn kolme kappaletta ovat vahvoja näyttöjä siitä, että AOR elää Suomessakin. Pikkuisen rankemmalla kädellä soitettuna tämä olisi mestariteos, nyt se jää lähelle sitä. Uskon, että tästä bändistä kuullaan vielä, mikäli jätkät vaan jaksavat uskoa itseensä.

29.07.2003, Kimmo Jaramo

Flaming Sideburns, The
Sky PilotsCD
[ Ranch / Spinefarm ]

( 6½ )
Helsingin rokkilähettiläät ovat edenneet toiseen levyynsä. –01 ilmestynyt debyytti Hallelujah Rockenrollah oli arvostelumenestys, jota hehkutettiin lähes joka tuutissa. Mielestäni levyllä ei ollut yhtään täysin hyvää biisiä, joten ihmettelenkin kovasti moista huumaa. Kovallakaan kuuntelulla levystä ei jäänyt mieleen edes yhtään kertosäettä, jota voi jo pitää pienenä ihmeenä.

Levy-yhtiön vaihduttua on bändikin terästäytynyt. Sky Pilotsilla sävellykset ovat parempia kuin aiemmin, muttei tässäkään voi vielä hurraahuutoja päästellä. Levyn alkupuoli on mitäänsanomatonta perusrokkia, mutta puolivälissä pistetään uusi vaihde kehiin – The Interpreter on amerikkalaiselta Roky Ericksonilta lainattu loistava kappale, johon Fleimarit saavat puhallettua uutta henkeä. Ericksonilla itselläänkin on biisistä lukuisia levytettyjä versioita, muttei yhtään näin jämäkkää. Heavy Tiger on rollingstonesmaisuudessaan hyvä ja etenkin Let Me Take You Far suorastaan loistava kappale. Sillä vierailee Hellacoptersin jäseniä. Liekehtivät reisiharjat on loistava livebändi. Valitettavasti vaan hyvät biisit ovat kiven alla. Ilman niitä tuskin valloitetaan Amerikkaa.

16.04.2003, Kimmo Jaramo

Kilpi
Nerokasta Ikävää...CDS
[ MTG ]

( 8)
Pääosin Turusta kotoisin oleva Kilpi on tuore lisäys suomenkieliseen metallibändiperheeseen. Vanhoista tekijöistä koostuvan yhtyeen yhden biisin sinkulla Nerokasta ikävää ei saa vielä kunnon kuvaa orkesterista, mutta hyvää osviittaa kumminkin.

Nerokasta ikävää on hyvää hardrockia/heavya, jossa soitto kulkee. Jo parin kuuntelukerran jälkeen voi mielessään rallatella biisiä. Väkisinkin tulee mieleen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ja jossain määrin myös Popeda. Kappaleen sanoitus vaatisi useamman kerran avautuakseen, mutta sen pohtimiseen tuskin monellakaan riittää puhtia.

En ole koskaan ymmärtänyt tätä yhden kappaleen singlestrategiaa, sillä ainakin levyn ostajalle pitäisi tarjota huomattavasti isompi paketti tavaraa. Esimerkiksi vähintään kolme biisiä per levy. Ehkä Kilpi on ajatellut nerokasta ikävää –biisin päätyvän lähes pelkästään promo- ja radiosoittotarkoituksiin.

Kilpi on mielenkiintoinen tuttavuus. Bändillä on levytyssopimus, joten jatkoa on varmasti luvassa vielä tämän vuoden puolella.

21.02.2003, Kimmo Jaramo

Anvil
Still Going StrongCD
[ Massacre ]

( 7 )
Kanadalainen metalli ei Suomessa ole kovin tunnettua. Ei ainakaan nykyään enää, mutta aikoinaan sieltä tuli paljonkin bändejä. Helix, Frank Marino & Mahogany Rush, Triumph ja Rush tulevat ensinnä mieleen.

Kanadalainen Anvil jylläsi jo silloin markkinoilla kun minä aloitin kuuntelemaan heviä. Tästä on nyt 20 vuotta aikaa. Bändiltä oli juuri ilmestynyt Metal On Metal -lp, jonka onnistuin kuulemaan kylläkin vasta pari vuotta myöhemmin. Levyn nimi on aina ollut minulle jonkinlainen tosihevimiehen slogan. Niitä on toki muitakin, mutta vahvemmin nimettyä levyä saa hakea! Lisäksi levyn kansi oli saatanan komea; rälläkällä alasinta poikki ja pinoon! "Metal on metal, It's the only way, To hell with tomorrow, Let's live for today", niinhän se menee.
Nykyisessä Anvilissa ei ole muita tuon levyn aikaisia jäseniä kuin laulajakitaristi Lips. Tämä hölmösti nimetty mies näemmä uskoo asiaansa ja on luotsannut bändiä tähän päivään saakka. Still Going Strong onkin jo Anvilin 13. levy.

Still Going Strong omaa myös komean kannen. Siinä kreikkalainen jumalhahmo (tai mikä partahemmo onkaan) kantaa alasinta hartioillaan. Biisit ovat tasavahvoja hevirypistyksiä. Niissä ei 80-luku mitenkään erityisesti kuulu, siksi tämän levyn olisikin periaatteessa voinut tehdä jokin uusikin yhtye. Nimibiisissä tosin keskustellaan sellaisista nimistä rock'n'rollin historiasta, ettei mikään tahansa lökäpöksy edes ole kuullut jonkun Jimmy Pagen nimeä. Muutenkin kappale poikkeaa sävellyksenä muista, se on enemmän rock'n'rollia kuin heviä. White Rhino puolestaan esittelee rumpali Robb Reinerin taitoja. Muuten levy kulkee perinteisillä hevipoluilla. Anvil on toiminut pian neljännesvuosisadan. Tämä levy osoittaa, että mikäs siinä, jatkakaa vaan samaan malliin.

20.01.2003, Kimmo Jaramo

Hanoi Rocks
Twelve Shots On The RocksCD
[ Major Leiden ]

( 9 )
Kuvittelin kappaleiden tällä Hanoi Rocksin uudella lätyllä olevan tehdyn kaksikko McCoyn-Monroen kesken, mutta asia ei näköjään olekaan kuin osittain näin. Levyllä on suuri osa joko Monroen itsensä kyhäämiä tai edesmenneen vaimonsa Jude Wilderin kanssa tehtyjä. Ilmeisesti ne ovat biisejä, jotka on tiputettu pois Monroen tammikuussa ilmestyvältä soololevyltä. Mies julkaisee kyseisen levyn pakon edessä täyttääkseen levy-yhtiönsä sopimuksen loppuun saakka. Lätylle on levytetty liuta rockklassikoita ja punkcovereita sekä jokunen Monroen oma kappale.

12 Shots On the Rocks käynnistyy melko tyhjänpäiväisellä introlla, jonka jälkeen tulee kertalaakista päähän jäävä Obscured. Erittäin vahva rutistus, jota kuunnellessa voi kuvitella Mike Monroen heiluvan ympäri lavaa. Seuraava Whatcha Want on sekoitus Hanoin Underwater Worldia (Two Steps From The Move -levyltä -84) ja Guns'n Rosesia. Singlebiisit People Like Me ja In My Darkest Moment ovat molemmat täyden kympin biisejä, eikä jälkimmäisen lopussa tuleva saksofonisoolokaan enää jaksa ärsyttää. Alussa sen epävireisyys otti korvaan pahemmin. Andyn kynäilemä A Day Late, A Dollar Short on myös uuden levyn kärkikastia - kulkeva jenkkikaturockbiisi, jollaisen tekemisestä moni bändi haaveilee koko uransa ajan.
Pientä ihmetystä tuottaa aiemmin sinkuilla julkaistujen biisien mukanaolo. Toisaalta levyn kappalejärjestys on koottu todella hyvin, eikä niiden mukanaoloa enää harmittele. Hall&Oates -laina Winged Bullkin menee muiden mukana, vaikka sen olisi yhtä hyvin voinut jättää poiskin. Ilmeisesti biisinikkareille on tullut pulaa materiaalista.

Hanoi Rocks on kuitenkin taas voimissaan ja tällaisen levyn kanssa kehtaa lähteä maailmalle. Lisäksi kannet on komeat sisävihkoa myöten.

19.01.2003, Kimmo Jaramo

Saxon
Heavy Metal ThunderCD
[ SPV ]

( 9 )
Saxon oli aikoinaan The New Wave Of British Heavy Metalin lipunkantaja yhdessä Motörheadin, Iron Maidenin, Def Leppardin, Girlschoolin ja kumppaneiden kanssa. Jostain kumman syystä kaikki tuon kauden bändit tuntuvat olevan yhä kasassa ja vielä voivankin suhteellisen paksusti. Saxon ei koskaan kohonnut kuninkuusluokkaan kuten Motörheadin tai Maidenin lailla, mutta bändille on riittänyt kysyntää läpi vuosien. Suomessa Saxon ei ole koskaan ollut järin suosittu, ei varsinkaan 80-luvun päättyessä. Esimerkiksi Ruotsissa tilanne on aivan toinen - Sweden Rock Festivalilla viime kesäkuussa Saxon oli yksi tapahtuman pääesiintyjistä ja villitsi ruotsalaiset siinä kuin joku Maiden tekee sen meillä.

Saxonin kovimpia kappaleita on nyt koottu yhteen pakettiin. Näin on tehty jo useasti aiemminkin. Tällä kertaa biisejä on ainakin osittain soitettu kokonaan uudestaan, vaikka kansiteksteistä ei tätä ilmenekään. Kuitenkin esimerkiksi Denim&Leather, 747 (Strangers In The Night) ja Motorcycle Man kulkevat pikkusen reippaammin kuin originaalilevyillä. Uudet versiot ovat kuitenkin niin paljon alkuperäisiä noudattelevia, ettei muu kuin harjaantunut korva kykene erottamaan niitä toisistaan.

Heavy Metal Thunder on komean nimensä lisäksi tuplalevy. Toinen levy on "virallinen bootleg", jolla kuullaan viisi biisiä tämän vuotiselta San Antonion keikalta. Äänitystaso on täysin bootlegin luokkaa, soundit aika kamalat, mutta kokonaisuus tulee silti hyvin esiin. Lisäksi levyllä on Killing Ground -video viime vuoden Wackenista.

Levy antaa muuten hyvän kokonaiskuvan Saxonista, mutta kahta kappaletta lukuunottamatta kaikki esitykset ovat 80-luvun levyiltä. Nekin lähinnä muutamalta ensimmäiseltä levyltä. Monen mielestä juuri se aikakausi onkin parasta Saxonia, mutta katsaus olisi tietysti voinut olla hivenen laajempi.

18.01.2003, Kimmo Jaramo

Stratovarius
EagleheartCDS
[ Nuclear Blast ]

( 8 )
Stratojen marraskuun 25. päivä ilmestyvä uusi single Eagleheart on taattua ja tuttua kamaa. Mitään yllätyksiä ralli ei tarjoile, vaan se on tavanomainen Strato -hitti. Näin voi jo tässä vaiheessa takuuvarmasti sanoa. Eagleheart -kappale nimittäin on tarttuvuudessaan suorastaan "helppo nakki", ja sen kitarakuviota ja kertosäettä rallattelee helposti mielessään jo parin kuuntelukerran jälkeen.

Biisiä on vaikea olla vertaamatta vaikkapa S.O.S:iin tai Hunting High And Lowiin. Ne molemmat julkaistiin maistiaisina tulevilta kokopitkiltä ja näin on myös Eagleheartinkin kanssa. Uusi levy Elements Part.1 julkaistaan ensi vuoden maaliskuussa.

Bonuksena singlellä on Eagleheartin demoversio, jonka julkaisua pidän täysin turhana temppuna. Sovitus ei juurikaan varsinaisesta biisistä poikkea, enkä ymmärrä julkaisun pointtia muutenkaan. Lisäksi levyllä on Jens Johanssonin kirjoittama Run Away, joka sopii hyvin Stratoille. Se ei olennaisesti eroa Tolkin tai Kotipellon biiseistä.

Joskus aikaisemminkin minua on vaivannut Kotipellon tapa laulaa biisit kuin hän lukisi samaan aikaan sanat paperilta. Eagleheartin kanssakin tuntui aluksi niin. Odotan mielenkiinnolla tulevaa levyä.

18.01.2003, Kimmo Jaramo

Sweatmaster
Sharp CutCD
[ Bad Afro ]

( 8½)
Turkulaista Sweatmasteria on ehditty hehkuttaa joka tuutissa siihen malliin, että heikompia hirvittää. Bändin mediahype on sitä luokkaa, että seuraava reaktio saattaa olla negatiivinen; mitä enemmän kehutaan, sitä enemmän vihataan. No, Sweatmaster on kumminkin kunnon rokkia, eikä mikään helvetin Shakira.

Sweatmaster ei ole mikään eilisen teeren poika. Bändi on ollut kasassa jo viitisen vuotta ja miehillä on vankka musiikkitausta paikallisista kokoonpanoista. Basistilaulaja ja kappaleista vastuussa oleva Sasu Mykkänen omaa grunge- ja stonertaustaa muun muassa sellaisen bändin kuin Fuzzbenderin riveistä. Ihmettelenkin, että täyspitkää levyä on saatu odottaa näin kauan. Sharp Cut on täynnä oivaa ja simppeliä rock'n'rollia. Se tuo väistämättä mieleen sellaiset pumput kuin Hurriganes ja AC/DC. Trendikkäät ihmiset varmasti vertaavat Swetareita Hivesiin ja Strokesiin.

Miinusta tulee puutteellisista kansista. Niihin ei ole juurikaan vaivaa nähty, eikä sanoituksista tai runsaasta kuvituksesta ole tietoakaan. Mielestäni yksinkertainen rokki ei kuitenkaan tarkoita sitä, että levynostajan pitäisi kärsiä nahoissaan äkkiä hutaistuista kansista. Monia saattaa myös hämätä levyn lyhyt kesto, joka on vain noin puoli tuntia. Minua se ei kuitenkaan häiritse, sillä se on juuri sopiva määrä tämänkaltaista ytimekästä rokkia. Ei ehdi ainakaan kyllästymään.

Sweatmaster onnistuu ainakin tällä levyllä vielä välttämään sen mihin hyvätkin yhtyeet yleensä kaatuvat. Eli musiikin yksitoikkoisuuden. Levyllä on toki pari heikompaa lenkkiä, mutta kokonaisuutena Sharp Cut jytää kuin höyryveturi. I Am A Demon And I Love Rock'n'Roll sekä Tonight ovat sarallaan parhaita biisejä pitkään, pitkään aikaan. Keikoilla yhtye on todistanut armottomuutensa jo monen monituista kertaa. Sitä varmasti todistetaan ensi kesän festivaaleilla.

17.01.2003, Kimmo Jaramo

Michael Monroe
Whatcha WantCD
[ Steamhammer/SPV ]

( 8 )
Hanoi Rocks -­solistin uusin soolo on järjestyksessään miehen viides. Ihmetystä herättänyt levyn ilmestyminen lähes samaan aikaan Hanoin comebacklätyn kanssa selittyy sillä, että näin Makkonen sai päätettyä sopimuksensa SPV-lafkan kanssa.

Yhtäläisyyksiltä Hanoin kanssa ei tietenkään voi välttyä, kun laulaja- ja biisintekijä on sama, sekä rytmiryhmäkin on Hanoin Lacu ja Timpa. Kitaristina toimii amerikkalainen Pink Gibson, joka tunnettiin vielä 80-luvulla hardrockartisti Adam Bombina.

Whatcha Want koostuu lähes pelkästään vanhoista punk-coverbiiseistä. Miken omia kappaleita on levyllä vain neljä. Lainat on hyvällä maulla valittu, itsestään selvyyksiä ei ole kelpuutettu mukaan. Tunnetuimmasta päästä ovat Boysin Jimmy Brown (Poikien Pasi Virtanen) ja Eddie & The Hod Rodsin Do Anything You Wanna Do (Pelle Miljoonan Lähdetään kiitämään). Onnistuneesti Mike versioi myös Dave Lindholmin Puhelinlasku on mun nimellä Telephone Bill Is All Mine.

Kokonaisuutena Whatcha Want on parempi kuin Hanoin Twelve Shots On the Rocks. Se on musiikillisesti yhtenäinen, eikä tyylilajeista toiseen hyppimistä esiinny.

19.01.2003 Kimmo Jaramo

Meniketti, Dave
MenikettiCD
[ Dream Catcher ]

( 7 )
Entisen jenkkibändi Y&T:n kitaristilaulaja Dave Meniketti on tehnyt soololevyn. Jo vuonna 1974 perustettu Y&T sai uransa suurimman hitin kammottavan siirappisella Summertime Girlsillä vuonna ­85. Bändi kyllä teki ihan oikeastikin hyviä kappaleita, mutta suuren yleisön maku tuppaa yleensä olemaan ihmeellinen.

Menikettin oma musiikki ei juurikaan Y&T:stä poikkea. Sellaiset rallit kuten Storm, All In Together ja avausbiisi Messin’ With Mr. Big ovat silkkaa Y&T:ä. Hivenen kevyemmillä linjoilla liikuttaessa garymooremaiset bluesvivahteet putkahtavat esiin. Näin esimerkiksi biiseissä Hard As I Try ja It’s Over.
Menikettiä pidetään arvostettuna kitaristina. Häntä ovat pyytäneet bändiinsä niin Ozzy Osbourne kuin David Coverdalekin. Olisi ehkä kannattanut liittyä, niin supertähteys olisi ollut taattu. Hyvä näinkin.

19.01.2003, Kimmo Jaramo

Disco Ensemble
TurpentineCDS
[ GB Fam/Playground ]

( 5 )
Porilainen Disco Ensemble on bändi, jonka nimi on vilahdellut keikkamainoksissa ja joissakin lehtijutuissa aina silloin tällöin. Niin usein kuitenkin, että nimi on jäänyt mieleen. Kammottavan huonosta nimivalinnastaan johtuen monikaan potentiaalinen musiikinkuluttaja ei varmaan tiedä minkälaista musiikkia porilaiset esittävät. He eivät soita 70-luvun homodiscoa tai Donna Summeria, eivätkä edes Boney M:ää tai Abbaa, jollaisen kuvan "disco" -etuliitteesta voisi saada.

Disco Ensemblen ensisinglen ainoa junttaus Turpentine on kuin sekoitus punkkia ja pomppumetallia, johon on lisätty sykäys brittipoppia keventämään tunnelmaa. Lisäksi kappaleessa hoetaan vähän liiankin usein "in the neighborhood", joka panee automaattisesti luulemaan kyseistä värssyä biisin nimeksi. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka kansitietoja ja sanoituksia kuinka kauan tutkisi. Sama kipale on levyllä myös eri miksauksena, jota voidaan pitää täysin turhana temppuna. Siinä biisi kuulostaa kenkälaatikkosoundeistaan johtuen aivan demolta, mikä ei liene ollut pohjimmainen tarkoitus. Lisäksi siitä löytyy cd-rom livevideo. Tämä on juuri sellaista musiikkia, jonka esittäjät pääsevät esiintymään Provinssirockiin ja jota soitetaan todennäköisesti usein Radiomafiassa.

19.01.2003, Kimmo Jaramo

Dust Eater Dogs
MotoroilCD
[ Fullstream Records ]

( 7 )
Turkulainen kristillistä metallia soittava Dust Eater Dogs ei liene rokkipiireissä kovinkaan tunnettu, vaan bändin fanit löytyvät lähinnä seurakuntapiireistä. Sääli sinänsä, sillä DED osaa asiansa, eikä julista naama kurtussa saatikka heittele yleisöään Raamatuilla päähän kuten Stryper aikoinaan teki.

Motoroil-­levy on yhdistelmä bändin kahdesta edellisestä lätystä. Siinä missä ensilevy Motor (-98) oli vielä jonkin sortin nu-metallia Kornin ja kumppaneiden tyyliin, on Oil (-01) puolestaan räyhäkästä actionrokkia alkuaikojen The Hellacoptersin ja Motörheadin hengessä. Hyviä biisejä on vaikka millä mitalla; Millstone Grind ja Motor 3.0 noin esimerkiksi.

Dust Eater Dogs on yhtye, jota rokkikansan ei kannattaisi vieroksua. Veikkaan työläiskaupunginosien trendibaareissakin voitaisiin pitää tästä.

28.01.2003, Kimmo Jaramo

Battagia
Hell Just Froze OverMCD
[ Soundworks Productions ]

( 9 )
Helsinkiläinen Battagia teki viime vuonna erittäin kovatasoisen MCD:n nimeltä Cockroach Meat. Bändin kasarihevi puri ainakin minuun siinä määrin, että odotin innolla tätä tulevaa uutta viiden biisin levyä. Kun tässä taannoin vielä näkin yhtyeen livenä, riitti se vakuuttamaan lopullisesti.

Yhtyeen rumpali on vaihtunut sitten viime levyn. Nykyään kannuja hakkaa entinen Iron Cross –rumpali Jari ”Jimmy Hammer” Mäkeläinen. Mieshän on jo aika päiviä sitten todettu asiansa osaavaksi, joten hän istuu Battagiaan kuin veitsi voihin. Muu kokoonpano (kaksi kitaristia, basisti) on säilynyt samana.

Musiikillisestikin Battagiassa on myös samaa kuin Iron Crossissa. Lähinnä tuon entisen turkulaisyhtyeen rankemmissa biiseissä kuten Too Hot To Rock, jota Battagia esittää nykyään keikoillaankin. Muuten bändin linja kulkee suunnilleen akselilla Accept, Iron Maiden ja W.A.S.P.

Levy alkaa Introlla (onpa kumma!), jossa kytketään piuhat ja virta kytketään. Loput neljä kappaletta ovatkin sitten niin tasokkaita, etteivät ne oikeastaan yhtään häpeile edellä mainittujen esikuviensa tuotannon kanssa. Fire Of Rock, Deep Cuts The Knife, Hell On My Back ja etenkin Burning The Sky jyräävät niin komeasti, että adrenaliini alkaa virrata ympäri kehon.

Hell Just Froze Overin ainoa heikko puoli on sen pituus. Se on nimittäin liian lyhyt! Tosin tämä saattaa olla myös levyn plussapuoli, sillä tähän ei ainakaan ehdi heti kyllästyä. Bändi olisi kyllä täysin valmis levyttämään täyspitkän levynkin. Sellainen 45 minuuttia olisi oikein ihanteellinen annos. Suosittelen.

14.04.2003, Kimmo Jaramo

Europe
Start from the DarkCD
[ Epic Records ]

( 8 )
Uudestaan koottu ruotsalaisen kansantalouden ihme Volvon, Abban ja Roxetten lisäksi on luonut nahkansa myös musiikillisesti. Moisella valinnalla voi olla vaikea tyydyttää vanhoja faneja, mutta sen sijaan kourallinen uusia voi hyvinkin tulla. Europe ei ole lähtenyt helpolle tielle eli tekemään toistoa muinaisista kasarihiteistään, vaan soundi on tyystiin erilainen ja kappaleet melko vaikeatajuisia parinkin kuuntelukerran jälkeen.

Vanhasta materiaalista muistuttaa oikeastaan vain Hero, jossa on jotain tuttua. Joey Tempestin uudet sävellykset vaativat perusteelliseta kuuntelua, eikä ilmiselviä hittejä ole mukana yhtään. Eipä ole helppo kuvitella keikalla kuulevansa vanhan Rock The Nightin perään vaikkapa tämän levyn Spirit Of The Underdogia. Uuden ja vanhan materiaalin yhteensovittaminen voi tuottaa hankaluuksia keikoilla. Suvantokohtien syntymistä tuskin voi estää. Eräs alan mies vertasi uutta Europea Nickelbackiin ja muihin pomppumetallisteihin, mutten kuitenkaan lähtisi läheskään noin radikaaleille linjoille. Europe on kuitenkin rohkea bändi, sillä moni muu aikalaisensa ratsastaa pelkästään vanhalla nostalgialla. Pakko nostaa hattua.

25.10.2004, Kimmo Jaramo

Riff Raff
Robot StudCD
[ Mastervox ]

( 8 )
Uudelleenjulkaistu Riff Raffin toinen levy ilmestyi alunperin vuonna 1982. Oululaisbändi ei tuolloin saavuttanut lähellekään samanlaista suosiota kuin hieman kevyempi aikalaisensa Zero Nine, mutta yritys oli kuitenkin hyvä. Bändit kaikki kolme julkaistua LP:tä ilmestyivät aikoinaan eri levymerkeillä ja sen biisit edustivat ajalle tyypillistä, brittiläisen uuden aallon heavymetallia. Sellaiset nimet kuin alkuaikojen Iron Maiden, Saxon ja Judas Priest ovat varmasti soineet poikien levysoittimissa tiuhaan. Basistilaulaja Immu Ilmarisen käheän räkäinen ääni sopii mainiosti bändin musiikkiin.

Koko levy on tuhtia riffittelyä alusta loippuun. Avausraita Robot Studin hittipotentiaali on käsinkosketeltavaa ja coverina vedetty It's All Over Now svengaa kuin se paljon puhuttu hirvi. Bonuksena levyllä on hieman myöhemmin julkaistu single I'll Be Gone / Dreaming. Riff Raff on osa suomalaisen heavyn historiaa ja Robot Studin uudelleenjulkaisu on pieni kulttuuriteko.

18.03.2004, Kimmo Jaramo

Krokus
Fire and Gasoline - Live!CD
[ Eastwest / Warner ]

( 8 )
Eräs rockhistorian aliarvostetuimmista yhtyeistä on eittämättä sveitsiläinen Krokus. Bändin täytti viime vuonna 25 vuotta ja julistaa täten synttäreitään livelevyn muodossa. Lätty on nauhoitettu viime kesänä Sweden Rock Festivalilla Ruotsissa ja kolmessa eri paikassa kotikonnuilla Sveitsissä.

Tuplalevy kattaa Krokuksen uran melko hyvin. "Euroopan AC/DC" kantaa valtikkaansa niin mallikkaasti, ettei levyltä paljon heikkoja lenkkejä löydy. Laulaja Marc Storace kuulostaa todella paljon Brian Johnsonilta, eikä monesta kappaleesta pystyisi hevillä tunnistamaan onko kyseessä AC/DC vai ei, ellei tuntisi yhtyeiden tuotantoa. Krokus kuitenkin värittää musiikkiaan hieman laaja-alaisemmin kuin Australian miehet. Pelkkää riffittelyä se ei ole.

Upean comeback-levyn Rock The Blockin mahtava avausraita Mad World on itseoikeutetusti mukana livellä. Klassiset Krokus-hitit kuten Eat The Rich, Long Stick Goes Boom, Stayed Awake All Night ja slovari Screaming In The Night ovat toki myös mukana kattauksessa. Kun levy on vielä pakattu avattaviin digipack-kansiin, ei tätä voi olla suosittelematta raskaan rockin ystäville.

12.05.2004 Kimmo Jaramo

Altaria
DivinityCD
[ Metal Heaven ]

( 8+ )
Pietarsaarelaisen Altarian kakkoslevy on melkeinpä parasta mitä kotimaassa on tänä vuonna tähän mennessä julkaistu. Ennakkopromolevy on pyörinyt cd-soittimessani pari viikkoa tiheään tahtiin, eikä tähän pääse kyllästymään.

Altarian kokoonpano on muuttunut sitten debyytin, sillä laulaja Jouni Nikulan tilalla on Kilvestäkin tuttu Taage Laiho, ja kitaristi Emppu Vuorinen keskittyy nykyään pelkästään Nightwishiin. Sonata Arctican Jani Liimatainen sentään kepittää yhä Altariankin riveissä. Soitto kuitenkin kuulostaa edelleen tutulta, eikä huimaa eroa debyyttilevyyn ole.

Altaria ei vastoin yleistä käsitystä ole powermetallia. Yhtyeen keskitempoinen, paikoin jopa aikuisrockmainenkin hardrock voisi aivan hyvin soida melkein millä tahansa radiokanavalla. Hyviä biisejä piisaa vaikka muille jakaa - Haven, Darkened Highlight, Falling Again ja Kilpeä kovasti muistuttava Will To Live etunenässä ovat mainioita esityksiä. Ehdoton ykkönen on kuitenkin mielettömän upea Unchain The Rain, joka yhdessä Conquestin Different Worldin kanssa muodostaa suomalaisen hardrockin 2000-luvun biisikärjen. Valitettavasti Altarialla ei ole tukenaan Spinefarmin kaltaista levy-yhtiötä, joten Divinity voi jäädä harvojen herkuksi. Ja se on sääli. Keikkatilanteessa yhtye toimii myös hyvin. Sen todisti viime tammikuinen Suomen-kiertue, jolla Altaria esiintyi ympäri maata noin kymmenen keikan verran.

12.05.2004 Kimmo Jaramo