Levoton Tuhkimo-elokuva

Levoton Tuhkimo on joulupäivänä 2024 ensi-iltansa saanut Mari Rantasilan ohjaama elokuva Dingo-yhtyeestä kerrottuna laulaja Pertti Neumannin vinkkelistä. 

80-luvun puolivälissä Suomea järisyttänyt Dingo-huuma oli jotain ennen kokematonta, eikä vastaavaa ruljanssia ole vieläkään nähty. Ei, vaikka uusia teini-idoleita vähän väliä putkahteleekin musiikkimarkkinoille. 

80-luvun lapsena ja syksyllä 1984 Dingon keikalla nähneenä olin luonnollisesti kiinnostunut leffasta. Vähän vastaavat näytelmäelokuvat tuppaavat vaan olemaan aika vaisuja, joten odotukseni tätäkään kohtaan eivät olleet järin suuret. Mutta mitä vielä; elokuvahan on pirun hyvä! 

Hanna Leivonniemen käsikirjoittama leffa on lähinnä Neumannin kasvutarina, eikä pelkkä Dingon menestysvuosien historiikki. Ratkaisu toimiikin hyvin näin. 

Saku Taittosen esittämä Neumann on kuin ilmetty esikuvansa. Välillä jopa niin paljon, että hetkittäin oli vaikeuksia erottaa häntä elokuvaan liitettyjen arkistopätkien Neumannista. Etenkin lopun hautajaiskohtauksessa näyttelijä meni aluksi täysillä läpi aidosta henkilöstä. 

Muista hahmoista mainittakoon Elias Salosen näyttelemä Dingo-manageri Lasse Norres, joka lipevyydessään on jo koominen hahmo. Oikea Norres ennättikin viikolla kertomaan, ettei ole kovin tyytyväinen leffaminäänsä, vaikka elokuva kuulemma muuten hyvä onkin. 

Reino Nordinin kontolla on näytellä on tuottaja Pave Maijasta. Kun ulkonäkökään ei täsmännyt, kesti hetken hahmottaa mikä mies siinä oikein onkaan. Roolityö jää auttamattoman pieneksi, vaikka Maijasella oli iso rooli Dingon menestyksessä. 

Ilta-Sanomien elokuvakriitikko teilasi Levottoman Tuhkimon kahden tähden arvoiseksi, koska kuulemma draaman kaari ei ole täydellinen ja elokuva loppuu hänen mielestään kesken. En huomannut vastaavaa, vaan minusta se loppui ihan ajallaan. Ei tämän yhtään pitempi olisi tarvinnut ollakaan. 

Pave Maijanen - Elämän nälkä

Viime tammikuussa 70-vuotiaana ALS-tautiin menehtyneen muusikko Pave Maijasen elämänkertakirja Pave Maijanen - Elämän nälkä löytyi pari viikkoa sitten Kaarinan Piispanristin Tokmannilta huokeaa 6,95 euron hintaan. Opus näyttää olevan monissa kirjakaupoissa kolmenkympin tienoilla, joten hyvä kun satuin huomaamaan sen. 

Tommi Saarelan kirjoittama Elämän nälkä ilmestyi huhtikuun 13. päivä kuluvaa vuotta. Maijanen kuoli kirjanteon loppuvaiheessa, mutta tarvittavat haastattelut ehdittiin tallentaa ennen sitä.

Kirja on paksu kuin tiiliskivi. Saarelan teksti on sujuvaa ja kustannustoimittaminenkin on sujunut hyvin kun turhaa toistoa ei esiinny. 

Lappeenrannasta kotoisin olleen Maijasen vaiheisiin mahtui vaikka mitä. Musiikin sekatyöläinen ja multi-instrumentalisti ehti moneen mukaan.

Aloitin lukemisen vuodesta 1980. Tuolloin Pave tuotti Hurriganesin 10/80-levyä Tukholmassa ja julkaisi ensimmäisen varsinaisen oman bändinsä albumin Pave's Mistakes. Molemmat kiekot ovat olleet hyllyssä vuosikymmeniä, mutta jälkimmäistä en ollut kuunnellut sitten 80-luvun. Nyt kirjan parissa sekin tuli tehtyä. 

Kirjan kuvituksesta osui silmään Pave Maijanen & Palava sydän-orkesterin kiertuemainos syksyltä 1985. Joulukuussa orkesteri esiintyi Kalannin urheilutalolla. Tuolloin näin Paven ensimmäisen kerran. Itse keikasta ei ole jäänyt muuta mieleen kuin että bändi soitti Mistakes-yhtyeen vuonna 1981 tehdyn Pidä huolta-hitin. 

Maijanen oli aloittanut ammattimuusikon uransa reilua vuosikymmentä aiemmin Pepe & Paradise-yhtyeen basistina, mutta uuteen aaltoon kallellaan oleva Pidä huolta ja samanniminen albumi toivat kaivattua menestystä.

Suursuosio Pavelle koitti 80-luvun puolivälissä, jolloin soolouralle osui useampikin hittikappale. Samoihin aikoihin hän tuotti megamenestyneen Dingon kolme albumia Nimeni on Dingo, Kerjäläisten valtakunta ja Pyhä klaani.

Dingon tehdessä paluun vuonna 1994 Maijanen soitti Via Finlandia-levyllä kosketinsoittimia ja oli keikoilla yhtyeen viides jäsen. Satuin näkemään tältä kokoonpanolta ainakin kaksi keikkaa, joista toinen oli legendaarisessa DownTownissa Turussa ja toinen saman kaupungin Messukeskuksessa järjestetyssä olutfestivaalissa. 

Pave Maijasen suosiossa oli nousuja ja laskuja. Vuonna 1992 hän edusti Suomea Euroviisuissa, eikä jumbosija kappaleella Yamma-Yamma ainakaan parantanut asemia. 

Ibizalle tekemäni lomamatka osui noihin aikoihin. Eräs ruotsalainen yritti kovasti vitsailla tuolla ajankohtaisella aiheella, mutta hänen surkea Yamma-Yamma-imitointinsa ei naurattanut ainakaan minua. 

Kovimmillaan Pave-huuma oli vuosituhannen vaihteen tienoilla, jolloin Kirkan, Pepe Willbergin, Hectorin ja Maijasen muodostama Mestarit areenalla veti jopa Helsingin Olympiastadionin täyteen. 

Päinvastoin kuin olisi voinut luulla, ei Mestarien noste ollutkaan Maijasen kohdalla pysyvää. Mies ryhtyi tekemään trubaduurikeikkoja kun bänditoiminta ei enää kannattanut, eivätkä levytkään myyneet toivotulla tavalla. 

Viimeisinä vuosinaan Maijanen sai uralleen uutta potkua osallistuttuaan supersuositun Vain elämää-ohjelman neljännelle kaudelle vuonna 2015. 

Pave Maijasesta oli monta mielipidettä vielä viime vuonna, mutta viimeistään miehen kuoleman jälkeen en ole soraääniä kuullut. Näin käy yleensä kun muusikko siirtyy ajasta ikuisuuteen. 

Monien Maijas-vastaisuus lienee kummunnut taiteilijan 80-luvun iskelmällisestä tuotannosta, hittibiiseistä kuten Ai ai ai,  Lähtsitkö ja Jano. En itsekään pahemmin pidä ensin mainitusta kappaleesta, koska se on tarttuvuudessaan ärsyttävä renkutus.

Viimeisen kerran näin Pave Maijasen livenä Ruisrockissa vuonna 2016. Tuolloin hän esiintyi puolityhjällä telttalavalla Underground Rock Orchestran riveissä yhdessä M.A. Nummisen, Pedro Hietasen, Jukka Orman, Antero Jakoilan ja Sami Kuoppamäen kanssa. 

Kaksikymppisille suunnaltulla rap- ja popfestivaalilla soittelu ei tehnyt minuun suurta vaikutusta.  Varmasti vielä vähemmän nykyisiin ruisrokkaajiin, jotka tuskin edes tiesivät keitä Pave Maijanen tai M.A. Numminen ovat. 

Royalsin livelevy

Royals oli vuonna 1975 perustettu suomalainen funkahtava bluesrockbändi. Sen perustivat Hurriganesista eronnut kitaristi Albert Järvinen, basistilaulaja Pave Maijanen ja rumpali Ippe Kätkä. Lehdistössä orkesterista leivottiin Hurriganesin kilpailijaa, vaikka sen musiikkityyli oli aikalailla erilaista kuin kitarajumalana pidetyn Järvisen vanhalla bändillä.

Royals teki kaksi studiolevyä Love Recordsille, joka oli silloin alallaan ykkönen. Spring 76 ilmestyi nimensä mukaisesti vuonna 1976 ja Out seuraavana vuonna.

Tilasin 11-12-vuotiaana Out -lp:n jonkun postimyyntikaupan alelaarista. Olisikohan ollut Epe's tai Original Records kyseessä. En kuitenkaan ollut tuolloin kypsä omaksumaan yhtyeen vaikeahkoa musiikkia. Jollen aivan väärin muista, on Outissa mukana aimo annos progea. Kuuntelin siihen aikaan esimerkiksi Hurriganesia, Pelle Miljoonaa, Sleepy Sleepersiä ja Eppu Normaalia. Niinpä älppäri lähti nopeasti kiertoon.

Sen sijaan Spring 76, jonka hankin joskus 80-luvun lopulla, on huomattavasti helpompi levy. Pitkälti lainakappaleista koostuva lp myi aikoinaan noin 30 000 kappaletta. Se ei ole lainkaan ihme, sillä tuohon aikaan levymyynti oli kasvussa ja Järvisen maine auttoi. Levy on kaiken lisäksi oikein hyvä.

Royalsissa soitti loppuaikoina koskettimia ja toista kitaraa Mikko Rintanen. Miehen myöhempiin meriitteihin kuuluvat ainakin jäsenyydet 90-luvun Wigwamissa ja Havana Blackissa.

Viimeisen keikkansa Royals soitti Helsingin Tavastialla 21.5.1978. Nyt kun kuuntelee tuolloin taltioitua Royals Liveä, en lainkaan ihmettele miksi näin meneteltiin.

Tilasin Royals Liven muutama viikko sitten Cdon.comista. Huokeaa hintaan myyty kiekko on pari kertaa pyörinyt soittimessani. Sen kohtaloksi jäänee kuitenkin pölyttyminen hyllyssä. Levy sisältää yksitoista kappaletta, joista vain neljä on yhtyeen omaa tuotantoa. Niistäkin yksi, Public Jump kestää huimat 23 sekuntia.

Royals vaikuttaa livelevyllään todella väsyneeltä. Jos orkesterin keikat olivat kautta linjan tätä luokkaa, niin ihmeteltävä on. Pakko uskoa, että se pystyi rivakampaan rokkaamiseen kuin Liven sisältämä munaton jamittelu. Oikeastaan vain Rock'n'Roll Bandiltä lainattu I'm Gonna Roll kulkee suhteellisen moitteettomasti, mutta alkuperäisen voimaa se ei tavoita.

Jollen aivan väärin muista oli Love Recordsin julkaisema Royals Live tupla-lp. En ole koskaan nähnyt sitä missään, vaikka levydivareita ennen ahkerasti kiersinkin. Levy oli jo 80-luvulla harvinainen, eikä sitä muistaakseni painettu kuin pari tuhatta kappaletta.

Pave Maijanen oli viime sunnuntaina Arto Nybergin ohjelmassa vieraana. Mies kertoi Royalsin lopettamisen syyksi punkin tulon ja suomenkielisen rockin nousun. Näin varmasti olikin.

Todennäköisesti Royals elää monen aikalaisen muistoissa hienona orkesterina. Asian laita olisi varmasti omallakin kohdalla näin, mikäli olisin kymmenkunta vuotta vanhempi.

Rokkidiggari

YLE Teema esitti äskettäin kotimaisen musiikkielokuvan Rokkidiggari. Heppoisan juonen päälle kyhätyn elokuvan on ohjannut Jouko Lehmuskallio. Kovasti Matti Pellonpään näköinen pääosanesittäjä Kaiffari Mannerheimo ravaa ympäri Helsinkiä ja lähiseudun tanssilavoja mennen aina sinne, mistä kuuluu rokkia. Hörhön perässä juoksee kolme valkotakkista hoitajaa, mutta mies onnistuu aina livahtamaan heiltä karkuun. Siinä juoni pähkinänkuoressa. Kesällä 1981 kuvatun leffan musiikkipuolesta vastaavat Pave Maijasen johtama Mistakes, Hurriganes, Sleepy Sleepers, Ronski Gang, Eini & Boogie, Kojo, Piirpauke, Boppin' Pete Trio ja Falcons.

Rokkidiggari on hyvä ajankuva 80-luvun alun Suomesta. Se on kuitenkin aika tavalla erilainen elokuva kuin samana kesänä kuvattu Saimaa-ilmiö, jossa Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam seilaavat pitkin Saimaata ja välillä keikkailevatkin minkä viinanjuonniltaan ehtivät.

Rokkidiggarissa ei juoda viinaa. Mutta humalassa lavalla on takuulla ainakin Sleepy Sleepers, joka vastaa elokuvan parhaammasta annista yhdessä Ronski Gangin kanssa. Sleepyiltä oli tuolloin juuri ilmestynyt Levyraati -lp, jonka kappaleita elokuvassa kuullaan. Sleepy-pätkät on taltioitu kahdessa eri paikassa. Lopputekstien aikana soiva Kaljaa kioskeihin saa yleisönlaulatuksineen leffan tuntumaan paremmalta kuin se onkaan.

Lohjalaisen Ronski Gangin livemeininki on todella kovaa Rokkidiggarin kolmen kappaleen perusteella. Harmi kun en nähnyt bändiä ikinä livenä. Lähivuosina yhtye on heittänyt joitain pienimuotoisia comeback-keikkojakin, mutta ainakin 1981 orkesteri näytti olevan todella vetreä.

Ronskin jengi pesee Hurriganesin mennen tullen, vaikka Ganeskin saa sentään jonkunlaista potkua livetouhuunsa. Albert Järvinen Hurriganes-kitaristina on monille heti Jumalasta seuraava, mutta itse olen myös Ile Kallio -fani. Järvinen ei tässä elokuvassakaan muista miten Ain't What You Do'n riffi menee, vaan soittaa sen vähän sinne päin. Tällaiseen samaan huolimattomuuteen ja sovitusten vääristelyyn Ganes syyllistyi jostain syystä alusta lähtien. Päätellen vaan joulukuussa 1974 taltioidusta Tavastian keikasta, joka on tullut televisiosta uusintoina lähes kyllästymiseen asti.

Mistakes ei ihme kyllä soita suurinta hittiään Pidä huolta. Pave Maijasen minivogue on nyttemmin hölmöä katseltavaa. Mies tuskin on itsekään siitä ylpeä. Tai ei voi olla.

Kojon kitaristina näyttää olevan 80-luvun tuottajalegenda T.T. Oksala. 1978 ensimmäisen soololevynsä tehnyt karjalaispoika on vielä kolmea vuotta myöhemminkin aika kiltin näköinen siloposki. Oksala kuoli viime vuoden lopulla huonojen elämäntapojen seurauksena. RIP.

Eini & Boogie ei ole varsinaisesti rokkia, mutta mukavaa ja menevää discopoppia. Eini ei näytä juuri vanhentuneen 30 vuodessa.

Tuolloin hyvin suosittua rockabillyä on tietenkin tarjolla peräti kahden orkesterin voimin. Aikka Hakalan alias Teddy Guitarin johtama Falcons ja Boppin Pete Trio, joista jälkimmäinen on minulle joukon vierain bändi.

Rokkidiggari oli hauska katsella pitkästä aikaa uudestaan. Nyt siitä huomasi paljon sellaista, mikä aikoinaan meni ohi niin että humahti. Kuten vaikka T.T. Oksala Kojon yhtyeessä.

Lehmuskallion kanssa Rokkidiggarin tuotti Jukka Kuoppamäen veli Mikko Kuoppamäki. Tapasin miehen keväällä 2000. Olin tuolloin Helsingissä työharjoittelussa kameramiehenä MTV3:n nuorille suunnatussa musiikkiohjelma Jyrkissä. Kuoppamäki tuli kyselemään Rokkidiggari -elokuvasta jotain ja kertoi omistavansa oikeudet siihen. En muista halusiko hän, että siitä esitetään pätkiä Jyrkissä vai mistä oli kyse. Mies vaikutti olevan melko sekavassa tilassa ja ZZ Topin Billy Gibbons -ulkonäkö ei parantanut asemaa helppona neuvottelukumppanina. Kameramiesten päällikkö Kristian "Yli-Tornio" Juuso ajoikin miehen matkoihinsa.

Kukaan ei tiennyt mikä ukko hän oikein oli, mutta suoraa televisiolähetystä varten orkesterinsa kanssa soundcheckiä tehnyt basisti Jan-Olof "Puppe" Strandberg kertoi tunnistaneensa Kuoppamäen ja tavanneensa hänet joskus 70-luvulla.

Nyt Mikko Kuoppamäki diggailee rokkia pilven päällä jossain tuolla ylhäällä. Elonet kertoo hänen kuolleen heinäkuussa 2002. Rauha hänenkin sielulleen.