Lapin reissu osa 4 - Kilpisjärvi

Viime vuonna tehty automatka Turusta Käsivarren-Lappiin alkoi saavuttaa päämääränsä 27. elokuuta kun saavuimme Kilpisjärvelle.

Kivenheiton päässä Kilpisjärven kylästä oli Muotkatakka-niminen paikka, jossa pysähdyimme. Siellä on rakennelmista päätellen joskus ollut kioski- ja matkamuistotoimintaakin, mutta nyt enää vaivaiskovuja, sotamuistomerkki ja komeat maisemat.

Kilpisjärvi on kylä Enontekiön kunnan luoteisimmassa kolkassa, Käsivarren peukalossa. Lähin naapurikylä on Yyrkeänperä noin 50 kilometrin päässä Norjan puolella. Kilpisjärvi sijaitsee Neljän tuulen tien (valtatie 21 varrella).

Kilpisjärvellä on liikkunut saamelaisia arviolta viimeistään 800-luvulla. Ensimmäiset vakituiset asukkaat tulivat sinne vuonna 1915.

Huhtikuun lopulla 1945 Kilpisjärvellä käytiin Lapin sodan viimeiset taistelut suomalaisten ja vetäytyvien saksalaisjoukkojen välillä. Sotien jälkeen Kilpisjärven kylä alkoi kasvaa voimakkaasti.

Kilpisjärven ilmasto on Suomen kylmimpiä - vuoden keskilämpötila on -2,3. Heinäkuun keskilämpötila on +10,9.

Kaamosyö on kahden kuukauden mittainen. Aurinko ei nouse 25. marraskuuta ja 18. tammikuuta välisenä aikana. Kesällä aurinko ei laske toukokuun 22. päivästä heinäkuun 22. päivään saakka.

Meillä kävi hyvä tuuri reissullamme lämpötilojen suhteen. Viikon 35 aikana ilma huiteli päivisin parinkympin tienoilla ja välillä tuli armoton hikikin luonnon helmassa kulkiessa.

Ainuttakaan, korostan ainuttakaan, hyttystä, mäkäräistä tai mitä lie sääskeä ei ainakaan minua pistänyt koko reissulla. Se perustuu todennäköisesti pitkälti siihen, ettei niitä ollut. Muuten olisin ollut välittömästi täynnä kutiavia pahkuroita.

Kasvukausi Kilpisjärvellä kestää kesäkuun puolivälistä syyskuun alkuun. Lumet sulavat kesäkuun alussa. Terminen kesä, jolloin vuorokauden keskilämpötila on yli +10 astetta, on 45 päivän pituinen.

Sellaisen havainnon tein, että kun elokuun lopulla alkavat horsmat olla jo tiensä päässä Etelä-Suomessa, rehotti pohjoisessa rentun ruusuja siellä täällä.

Käsivarressa sijaitsevat Suomen ainoat yli kilometrin korkuiset tunturit. Kilpisjärven rannalla kohoaa 1029 metriä korkea Saana, josta iskelmälaulaja Taiskakin hoilotti Haltin häät-kappaleessaan 70-luvulla.

Saanan kaakkoiseinämä on jyrkkä, mutta loivempaa kaakkoisrinnettä pitkin sinne on mahdollista kavuta. Minulla vuoristokiipeily jäi kumminkin väliin, sillä komean tunturin katselu kauempaakin riitti vallan hyvin. Arvelin, ettei kuntoni riitä moiseen urheilusuoritukseen, etenkään kun tuli nautittua virvokkeita lomamökkimme terassilla useita yksiköitä.

Etelän miehinä olimme tietysti ihmeissämme poroista. Eläimet liikkuivat keskellä tietä kuin Euroopan omistajat. Torvi ei auttanut mitään, eikä oikein uskaltanut kurvata ohikaan kun ei tiennyt miten ne käyttäytyvät. Niinpä mentiin pitkiäkin matkoja sarvipäiden johdolla.

Sellaisen ilmiön huomasin, että moottoripyörän lähestyessä porot pinkoivat puskiin kuin tuli perseen alla. Autoista ne eivät olleet moksiskaan.

Paluumatkalla ajelin muutaman sataa kilometriä muistaakseni Pelloon asti. Matkalla oli pari-kolme tilannetta, jossa piti oikein kunnolla jarruttaa. Ei nyt aivan paniikkia tullut, mutta kerrankin oli auton ja poron välissä ehkä kaksi metriä.

Kilpisjärven majoituksenamme oli kaksi yötä Haltinmaan paritalonpuolikas. Sijainti oli melkein päärakennuksen vieressä, mutta varsin rauhallinen ainakin noina päivinä.

Vaikka poroja hyöri aivan muutamien metrien päässä, eivät ne silti sisälle tunkeneet. Paskakasoja oli luonnollisesti siellä täällä, mutta eipä tuokaan pahemmin haitannut.

Haltinmaan kämppä oli tarpeisiimme sopivan kokoinen ja muutenkin hyvä. Samalla se oli reissumme kallein majoitus, mutta kumminkin postimiesten lompakoillekin kohtuullinen.

Baarissa oli mukava henkilökunta, hyvää pöperöä ja kylmää olutta. Terassilla istuskeli usein "cowboyksi" ristimämme hahmo, joka poikkesi suuresti kylän muusta väestä. Tuntunnäköisen miehen tunnistin lopulta torniolaislähtöisen, kuuluisan suomalaisen rockyhtyeen, CMX:n kitaristiksi Timo Rasioksi. Liekö mökkilomalla ollut hänkin.

Da Da (kuulat sekaisin) - tribuutti Popedalle

Viime vuosikymmenellä oli muotia julkaista kokoelmalevyjä, joissa eri artistit versioivat jonkun suositun yhtyeen tuotantoa. Tällaisia albumeita kutsutaan tribuuttilevyiksi.

Suomessa moisen kunnian kohteeksi ovat päässeet ainakin Eppu Normaali, Lasse Mårtenson, Tapio Rautavaara, Leevi & The Leavings, Klamydia, Dingo ja Popeda, jonka tribuuttilevyn löysin taannoin turkulaiselta kirpputorilta vaivaiseen euron hintaan.

Euroa enempää Popedan tribuuttialbumista ei olisi kannattanut maksaakaan. Se kun on täysin juosten kustu kokonaisuus, jonka julkaiseminen tällaisenaan on jopa vähän kyseenalaista. Vuonna 2008 ilmestynyt levy ei nimittäin tee kunniaa suomirokin ikonille Popedalle, vaan lähinnä nöyryyttää sitä.

Suurin osa raidoista on kammottavaa sontaa. Onkin pieni ihme, että jopa levy-yhtiö Poko Rekordsin löysästä seulasta ovat näin onnettomat versiot menneet läpi. Tosin se ei himmennä Popedan usein loistokkaita originaalikappaleita, vaan päinvastoin kiihdyttää halua kuunnella niitä.

Olin aikaisemmin kuullut CMX:n version Hulluista koirista ja Yön esittämän Yö-kappaleen, joka on Popedan Mustat enkelit-albumin (-82) tähtihetkiä.  Molemmat toimivat hienosti.

CMX on sovittanut omansa melko kummalliseksi, joskin onnistuneesti. Yö on perinteisempi ja se käy Olli Lindholmin orkesterille muutenkin kuin nimensä puolesta. Ymmärtääkseni hirvittävästä krapulasta ja liskojen yöstä kertova kaunis kappale sopisi huonosti esimerkiksi vaikkapa Anna Abreun tai Elastisen repertuaariin. Kummallakaan tuskin on omakohtaista kokemusta asiasta.

Albumin parhaaseen antiin lukeutuu myös Eppu Normaalin esittämä Huummetta, jonka yhtye on versioinut aivan eppumaiseksi. Aiheensa puolesta kappale luontuisi varmaan muillekin levyn bändeille.

Popeda vuonna 1982. Costello Hautamäki, Jyrki Melartin, Pate Mustajärvi, Arwo Mikkonen ja Kai Holm. 

Heikkoja näkemyksiä komeista alkuperäisbiiseistä sitten riittääkin. Muutama pääsee rimaa hipoen plussan puolelle, mutta esimerkiksi Stalingrad Cowgirlsien Sukset (vaikeata tämä hiihtäminen), iRonican Kaasua, komisario Peppone ja jopa Apulannan Kuuma kesä olisi voitu suosiolla jättää tekemättä.

Dave Lindholmin Jos joet olis... sen sijaan olisi pikku muutoksilla vallan mukava ralli. Nyt hänen slide- tai pullonkaulakitarointinsa menee täysin överiksi kun vanha mestari vetelee aivan eri riffiä kuin alkuperäinen. Laulukin on miksattu liian pintaan. Parhaassa kolmanneksessa kumminkin.

Juho Juntusen taiteilemat kannetkin ovat vähän niin ja näin, eikä halpisvaikutelma varmaan lisännyt potentiaalisen ostajakunnan kiinnostusta levykaupassa asioidessa. Jos joku haluaa ostaa levyn pois eurolla, niin eiköhän tehdä kaupat!

Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily

Tamperelaistoimittaja Juho Juntusen kesällä 1981 parissa kuukaudessa kirjoittama Tuuliajolla - Suuri rock and roll -risteily on kuvaus legendaarisesta Tuuliajolla-kiertueesta samalta vuodelta.

Idean moiseen keksi Juice Leskinen. Kiertue tehtiin sisävesialus SS Heinävedellä ja mukana olivat tuohon aikaan hyvin suositut orkesterit Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam.

Vaikka keikkoja oli vain kuusi, koettiin kiertue sen verran tärkeäksi spektaakkeliksi, että siitä tehtiin jopa elokuva nimeltä Saimaa-ilmiö ja livelevy Tuuliajolla (eli ballaadeja Saimaalta). Leffan takana olivat Mika ja Aki Kaurismäki, jotka tuolloin aloittelivat uraansa. Saimaa-ilmiö oli heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa.

Orkesterit matkasivat laivalla pitkin Saimaata keikkapaikkaunnalta toiselle. Kostean reissun varrella Lappeenranta, Mikkeli, Kuopio ja muutama muu paikkakunta sai ihmeteltäväkseen sekalaisen joukon epäsiististi pukeutuneita nuoria miehiä. Nyttemmin on kovin vaikea uskoa heidän olleen vain karvan verran yli kaksikymppisiä. Joukon senioreihin lukeutunut Juice Leskinen oli tuohon aikaan 31-vuotias, mutta näytti jo viisikymppiseltä.

Elokuvaan verrattuna hieman erilaisen näkökulman kierueeseen antoi Juntusen kynäilemä kirja. Loppukesästä 1981 ilmestynyt ja nyttemmin uusintapainoksen saanut tekstinivaska on silkkaa suomalaisen rockjournalismin huippua.

Juntusen tyylissä on havaittavissa myöhemmin enemmänkin esille tullut ns. gonzo-journalismia. Kirjoittaja siteeraakin pätkän amerikkalaisen Hunter S. Thompsonin tekstiä. Kaveri on tunnettu alan guru ja oli todennenäköisesti Juntusen suosikki noihin aikoihin.

Luin Tuuliajolla-kirjan ensimmäisen kerran poikasena sen ilmestymisen aikoihin. Kannessa komeili sittemmin suomirockin ikoniksi nostettu Hassisen koneen Ismo Alanko, joka laukoi mikrofoniin jotain painavaa ja raastoi alhaalla roikkunutta kitaraansa. Harmi kyllä Alankin tuotosten taso on laskenut noista ajoista kuin lehmän häntä.

Vaikka olinkin 1981 suuri Hassisen kone-, Juice Leskinen- ja Eppu normaali -fani, meni kirja aikakaan kai suurimmalta osin yli hilseen. En sitä enää ihmettele, koska jutut eivät aukene samalla tavoin 11-vuotiaalle kuin 43-vuotiaalle. Sama pätee em. yhtyeiden teksteihin, joihin osaan pääsee sisälle vasta nykyään kun oivaltaa jonkun tekstinpätkän tarkoittaneenkin jotain ihan muuta mitä on vuosikymmenet luullut.

Suomi oli 80-luvun alussa kovin toisenlainen paikka kuin nykyään. Kirjaa voikin pitää hienona ajankuvana kolme vuosikymmenen takaa, vaikkei itse bändit kiinnostaisi pätkääkään.

Alkuperäisestä painoksesta poiketen teoksessa on uusi kansi ja osin erilainen kuvitus. Lopusta löytyy turha päivitetty osuus, jossa Kotiteollisuus-yhtyeen sankari Jouni Hynynen kertoo uudelleen herätetyn Tuuliajolla-kiertueen vaiheista. 2006 kiertueella olivat Kotiteollisuuden lisäksi mukana 51 koodia ja CMX sekä vaihteleva määrä muita orkestereita keikkapaikkakunnasta riippuen.

Lähinnä Soundin toimittajana tunnetuksi tulleen Juho Juntusen kirjoitustyyli on vaikuttanut allekirjoittaneeseen melkoisesti. Miehen juttuja pikkupojasta asti seuranneena kohotan hänet parhaaksi kotimaiseksi musiikkitoimittajaksi ohi ilkkamattiloiden ja muiden huimaa arvostusta nauttivien tyhjäntoimittajien.

He kyllä saavat musiikkialan gaaloissa pystejä saavat vuodesta toiseen, muttei kirjoituksiaan muista kukaan enää parin viikon kuluttua. Juntunen sen sijaan kirjoitti Suosikissa vuonna 1985 Venom-yhtyeestä otsikolla "Juomme kuolevien pappien oksennusta". Sen muistaa varmasti jokainen loppuikänsä.

Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että jos tällaisen kolmen suomalaisbändin ja heidän siipiveikkojensa kaltaisen ryyppyremmin mukaan saataisiin vaikka pakkoliittämällä joku amerikkainen päihteillä elvistelevä orksteri tyyliin Mötley Crüe, niin tuskinpa jenkkipojilta mitään Törkytehtaan kaltaista satukirjaa olisi koskaan ilmestynytkään. Amerikan "kovat ryyppy- ja huumeveikot" olisivat tuskin selvinneet hengissä edes suomalaisesta 80-luvun festivaalijuhannuksesta.