Metal Evolution

Lokakuun 8. päivä Yle Teemalla alkanut sarja heavy metal -musiikin synnystä ja vaiheista on naulinnut minut maanantai-iltaisin television ääreen.

Sam Dunnin ja Scot McFadyen tekemä 11-osainen sarja käy läpi hevin alkuajat 60-luvun lopulta aina nykypäivään. Genre on vuosien saatossa jakautunut moneksi eri alalajiksi. Monilla niistä ei uskoisi alkuaikojen kanssa mitään tekemistä olevankaan.

Vaikka Dunnille ja McFadyelle on nostettava hattua hienosta ja vaativasta projektista, on heidän näkemyksenä metallimusiikin kehityksestä hieman erilainen kuin vaikka minun. Paljolti syynä lienee maantieteellinen etäisyys. Dunn on kotoisin Kanadan länsirannikolta ja minä Suomen lounaisrannikolta. Hevimusiikkitausta on väkisinkin erilainen.

Metallimusiikin alkuajoista kertovissa jaksoissa Dunn ohittaa täysin esimerkiksi Uriah Heepin. Käsittämätöntä, mutta asia selittynee sillä, ettei Heep ole koskaan ollut lähelläkään samassa asemassa Pohjois-Amerikassa kuin Euroopassa. Silti Heepin luulisi olevan edes maininnan arvoinen jopa rapakon takaa tulevien heppujen mielestä. Vaikkapa ruotsalaisten tekemänä sarja olisi varmasti lähempänä omaa 30-vuoden kokemustani metallimusiikista.

Tätä naputellessani osa 7 on juuri esitetty. Sen aiheena oli grunge. Tähän asti seurasin ohjelmaa suorastaan into piukassa, mutta eilistä jaksoa en jaksanut katsoa loppuun saakka. Mielestäni grunge on tyylinä silkkaa roskaa muutamia biisejä lukuunottamatta. Tylsät haastateltavat eivät voineet vähempää kiinnostaa, kuten eivät musiikkinäytteetkään.

Ensi maanantainen jakso tulee todennäköisesti olemaan sarjan pohjanoteeraus. Aiheena nimittäin on nu-metal. Jopa grunge on kiinnostavampaa musiikkia kuin se. No, sen jälkeen on vielä edessä kolme jaksoa jytinää shock rockin, power metallin ja progressiivisen metallin muodossa. Ehkä tähän saakka ohitettu Manowarkin noteerataan silloin.

Sam Dunn on sujuva haastattelija kertoja. Kameran eteen ei ole onneksi tuotu orkesterien ilmeisimpiä tähtiä, vaan suunvuoron saavat takarivin taavitkin. Tässä kuvassa Dunn tosin Judas Priestin laulajan Rob Halfordin seurassa.

Mystons

Suomalainen rockyhtye Mystons julkaisi vajaa vuosi sitten kolmannen levynsä, joka on lyhyesti ja ytimekkäästi nimetty 3:ksi.

Sain levyn Ruisrockissa laulaja-kitaristi M Mystonilta. Vaikka tapahtumasta on jo pari kuukautta aikaa, ovat kesäkiireet venyttäneet kiekon kuuntelua aina tähän päivään saakka. Nyt kun olen kuunnellut sen pari kertaa läpi, uskaltaa jo naputtaakin muutaman rivin tekstiä.

Mystons on duo, mikä on rockmusiikin saralla harvinaista. Vastaavia kokoonpanoja toki on, muttei heti tule tule mieleen kuin The White Stripes ja Black Magic Six. Mystonsin sointia kaksimiehisyys ei haittaa ainakaan levyltä kuunneltuna.

Bändin soundi on matala ja möyrivä. Bluesin ja hitaan doom metallin risteytys. Mukana ripaus 90-luvun alun grungea. Muistuttaa myös alkuaikojen Black Sabbathia ja Danzigia. Jälkimmäistä laulunkin osalta. M Mystonsin ääni on jonkun verran samanlainen kuin Glenn Danzigin.

3 -levyn kappaleet ovat ehkä aavistuksen junnaavia, mutta toisaalta se voi olla tarkoituskin. Yhdeksästä kappaleesta ei oikein erotu mikään ralli ainakaan parilla kuuntelukerralla. Eri asia varmaan, jos tätä höyläisi päivät pitkät.

Levyn kansitaide ei allekirjoittaneelle oikein nappaa. Sävyt ovat liian tummat ja sisäkannen fotot samoin. Tämäkin varmaan tarkoin harkittua, mutta hyvin epäkaupallista, eivätkä kuvaa levyn sisältöä mielestäni lainkaan. Samoissa fotosessioissa otetut graniittilouhoskuvat olisivat mielestäni sopineet paremmin levynkanteenkin.

Mystons on kiertänyt keikkapaikkoja ahkerasti ulkomailla saakka. Itse en muistaakseni ole yhtyettä lavalla nähnyt, joten asia on korjattava jossain vaiheessa.

http://www.mystons.com/
http://www.myspace.com/mystons