Metal Evolution

Lokakuun 8. päivä Yle Teemalla alkanut sarja heavy metal -musiikin synnystä ja vaiheista on naulinnut minut maanantai-iltaisin television ääreen.

Sam Dunnin ja Scot McFadyen tekemä 11-osainen sarja käy läpi hevin alkuajat 60-luvun lopulta aina nykypäivään. Genre on vuosien saatossa jakautunut moneksi eri alalajiksi. Monilla niistä ei uskoisi alkuaikojen kanssa mitään tekemistä olevankaan.

Vaikka Dunnille ja McFadyelle on nostettava hattua hienosta ja vaativasta projektista, on heidän näkemyksenä metallimusiikin kehityksestä hieman erilainen kuin vaikka minun. Paljolti syynä lienee maantieteellinen etäisyys. Dunn on kotoisin Kanadan länsirannikolta ja minä Suomen lounaisrannikolta. Hevimusiikkitausta on väkisinkin erilainen.

Metallimusiikin alkuajoista kertovissa jaksoissa Dunn ohittaa täysin esimerkiksi Uriah Heepin. Käsittämätöntä, mutta asia selittynee sillä, ettei Heep ole koskaan ollut lähelläkään samassa asemassa Pohjois-Amerikassa kuin Euroopassa. Silti Heepin luulisi olevan edes maininnan arvoinen jopa rapakon takaa tulevien heppujen mielestä. Vaikkapa ruotsalaisten tekemänä sarja olisi varmasti lähempänä omaa 30-vuoden kokemustani metallimusiikista.

Tätä naputellessani osa 7 on juuri esitetty. Sen aiheena oli grunge. Tähän asti seurasin ohjelmaa suorastaan into piukassa, mutta eilistä jaksoa en jaksanut katsoa loppuun saakka. Mielestäni grunge on tyylinä silkkaa roskaa muutamia biisejä lukuunottamatta. Tylsät haastateltavat eivät voineet vähempää kiinnostaa, kuten eivät musiikkinäytteetkään.

Ensi maanantainen jakso tulee todennäköisesti olemaan sarjan pohjanoteeraus. Aiheena nimittäin on nu-metal. Jopa grunge on kiinnostavampaa musiikkia kuin se. No, sen jälkeen on vielä edessä kolme jaksoa jytinää shock rockin, power metallin ja progressiivisen metallin muodossa. Ehkä tähän saakka ohitettu Manowarkin noteerataan silloin.

Sam Dunn on sujuva haastattelija kertoja. Kameran eteen ei ole onneksi tuotu orkesterien ilmeisimpiä tähtiä, vaan suunvuoron saavat takarivin taavitkin. Tässä kuvassa Dunn tosin Judas Priestin laulajan Rob Halfordin seurassa.

Stratovariuksen "Live In Tampere" -dvd

Vanhan suosikkibändini Stratovariuksen uraa on tullut seurattua aktiivisesti, vaikka orkesterin nykytuotanto ei ole juurikaan vakuuttanut. Vanhatkaan levyt eivät enää soi yhtä usein levysoittimessani kuin takavuosina, mutta toisinaan niitä on mukava pyörittää vaikkapa illanistujaisissa.

Kun Stratovarius 80-luvun lopulla sai ensimmäisen levynsä ulos, pidin käärmekantista Fright Night -kiekkoa kohtalaisena Yngwie Malmsteen- ja Rainbow -kopiona. Eipä oikein herättänyt suuria tunteita suuntaan jos toiseen. Future Shock oli ja on silti kova biisi.

Voi sanoa, että suorastaan hurahdin Stratovariukseen alkusyksyllä 1997. Saman vuoden keväällä ilmestyi bändin läpimurtolevy Visions. Se oli herätys omalla kohdallani. Jostain syystä olin pitänyt yhtyettä koko 90-luvun tympeänä Helloween -kopiona. Nyttemmin kuunneltuna Visionsia aikaisemmatkin levyt ovat joko hyviä tai erittäin hyviä.

Stratovarius 2011

Jos aikakone joskus keksitään, voisin matkustaa vaikka juhannukseen 1995 ja Nummirockiin. Stratovarius soitti sinisellä lavalla pitkän keikan. Katsoin sen alusta loppuun, mutten innostunut. Nyt asia olisi varmasti toisin.

Yhtye on ajankohtainen juuri nyt, sillä tänään julkistettiin uusi rumpali poislähteneen Jörg Michaelin tilalle. Heppu on nimeltään Rolf Pilve ja hän on 24-vuotias suomalainen. En ole koskaan kuullutkaan koko miehestä, mutta varmaan hän on paikkansa ansainnut. Luulisi Stratovariuksen kaltaiseen bändiin olevan suorastaan tunkua. Oli kyse sitten kitaristin, basistin tai rumpalin paikasta. Ne kaikki ovat lähivuosina vaihtuneet.

Stratolta ilmestyy kesäkuun lopussa dvd "Under Flaming Winter Skies - Live In Tampere", joka nimensä mukaisesti on kuvattu Tampereen Pakkahuoneella. Tänään näin ensimmäisen näytteen siltä.

Symfoniaa Anttilan alelaarista

Kävin viime viikolla Turun Kivikukkaron Anttilassa levyjä penkomassa. Mukaan tarttui Eppu Normaalin akustinen tuplalevy Mutala ja Symfonian In Paradisum. Levyt kuuluivat kanpanjaan, jossa 15 eurolla saa kaksi cd:tä.

Entisen Stratovarius -pomo Timo Tolkin uuden yhtyeen Symfonian debyyttilevy ilmestyi viime vuoden maaliskuussa. Bändiä ehdittiin hehkuttaa power metallin uudeksi tähtinimeksi. Sitä se jossain määrin lyhyen uransa ajan olikin. Orkesteri nimittäin otti ja hajosi vielä samana vuonna. Timo Tolkki ilmoitti Facebookissa, että "bändi lopettaa erimielisyyksien ja huonon menestyksen takia".

Kokoonpano ainakin oli kova.

* André Matos (ex-Angra, ex-Shaman, ex-Viper) - Vocals
* Timo Tolkki (ex-Stratovarius, ex-Revolution Renaissance) - Guitar , Producer , Mixer
* Jari Kainulainen (ex-Stratovarius, ex-Evergrey) - Bass
* Mikko Härkin (ex-Sonata Arctica, ex-Kotipelto, ex-Solution .45) - Keyboards
* Uli Kusch (ex-Holy Moses, ex-Helloween, ex-Gamma Ray, ex-Masterplan) - Drums

Periaatteessa bändi olisi voinut toimiakin. Levyttää ja keikkailla. Soittajien välimatkat kun eivät olleet kansainvälisyydestä huolimatta kovin suuria. Brasilialainen laulaja Andre Matos asuu nykyään Ruotsissa, jossa levyn kappaleetkin tehtiin yhdessä Timo Tolkin kanssa.

Entinen Stratovarius -basisti Jari Kainulainen asui ainakin vielä viime vuonna Norjassa. Kosketinsoittaja Mikko Härkin ja Tolkki Suomessa. Rumpali Uli Kusch Saksassa.

Bändin hajoamisen jälkeen Tolkki kertoi jossain yhteydessä, että "Kuschin nimen saa levyyn kymppitonnilla, vaikkei mies itse soittaisikaan siinä". Siinä valossa onkin hiukan arveluttavaa, soittaako Kusch tälläkään levyllä vai onko puhe pelkkää Tolkin höpinää.

Symfonian harvoilla keikoillaan Kuschin korvasi saksalaisrumpali Alex Landenburg, koska ainakin Helsinki Metal meetingin aikaan helmikuussa 2011 yhtye ilmoitti Kuschin olevan sairauslomalla kätensä takia.

Musiikillisesti In Parasidum on silkkaa Starovariusta. Lieneekö Tolkilla ollut mielessä näyttää nyky-Straton miehille miten musiikki tehdään vai mikä mahtaa olla syynä, että levy on melkein kuin yksi yhteen vanhojen Strato-levyjen kanssa?

Ehkä eniten siitä tulee mieleen Stratovariuksen vuonna 2000 ilmestynyt Infinite -kiekko. Esimerkiksi Come By The Hills muistuttaa järisyttävästi Hunting High And Low -kappaletta, joka oli Infinite -levyn hittibiisi.

Jollei moisen anna häiritä, on Symfonian levy parempi kuin kaksi viimeisintä Stratovarius -lättyä, jotka bändi on tehnyt ilman Tolkkia. Ehkä juuri siihen Tolkki pyrkikin.

Symfonia Finnish Metal Meetingissä helmikuussa 2011:

Timo Tolkki ja Andre Matos Nelosen Maria -ohjelmassa 2011: